"Oh, what interesting china."

Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.


Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."


Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.


Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.


Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.

3 pohdiskelua yhdestä asiasta

Olen näemmä keskittynyt paljon television tarjontaan tässä projektissamme, ja tekikin hieman tiukkaa sivuuttaa torstai-illan tv-elokuvat ja antaa aika dvd:lle. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä oli todella melko ihmeellinen ja curious case. Erittäin viihdyttävä, sillä kokoajan tapahtui. Pidän kasvutarinoista, kirjaimellisista, ja vaikka tässä se olikin käänteistä. Alussa kurttuista pappaa ei kyllä millään mieltänyt alle kouluikäiseksi. En tiedä, johtuiko se minusta, vai oliko hahmo liian fiksu ja kypsä muillekin. Sairaspedillä luettu elämänkerta oli vähän "helppo" ratkaisu tarinan kertomiseksi. Tosin siten elokuvaan saatiin Benjaminin kertojanääni ja Forrest Gump -tyylinen leppoisa rytmi.


Elokuva ei varsinaisesti mitenkään sykähdyttänyt minua, mutta pitkä, yli kaksituntinen rupeama oli vaivaton seurata ja näytti täyteläiseltä. Pidin pääparista, niillä synkkasi mielestäni hyvin ja romanssi oli uskottava. Cate Blanchett on hurmaava. Ja Brad Pitt näytti superkomealta puhtaassa valkoisessa t-paidassa "vanhoilla päivillään" aka nuoruusvuosillaan. Huvitti kliseisen "rakastatko minua, kun olen ryppyinen" -kysymyksen osuva vastaus.


Torstaina Button-dvd:n katselun aikaan telkkarista tuli elokuva 13 keskustelua yhdestä asiasta, jonka katsoin tänään. Elokuvan alku vakuutti jo torstaina, eikä loppuosakaan pettänyt. Aikalailla tunnelmalla ja kuvilla eteenpäin soljuva yhteenpunomiskertomus oli vaikuttavaa seurattavaa. Fiiliksestä ja musiikeista tuli myös mieleen Magnolia (jota en eilen katsonut enkä nauhoittanut). Kaikkien hahmojen elämät siis liittyivät toisiinsa ja kohtausten järjestys ei ollut aivan kronologinen. Pidin pienistä yllätyksellisistä yksityiskohdista, ja siitä miten kohtalot oli liitetty yhteen tyylillä. Kaikkien tarinat oli myös aika loistavasti keksitty erilaisiksi samasta aiheesta. Ainoastaan fysiikanopettajan kuviot jäivät vähän epäselviksi, ehkä juuri aikahyppelyn takia. Olin pitänyt Matthew McCounagheyta aika muovisena romanttisten komedioiden leukailijana, mutta coolisti hänkin roolinsa läpi veti. Myös Clea DuVall on aina aika jännittävän näköinen naisihminen, tässä hellyyttävä haahuilija pastellisateenkaarineuleessaan.


Päätin vähän hyödyntää kisan erästä sääntökohtaa ja katsoin äsken Teemalta tulleen ruotsalaisen 11 minuutin lyhytelokuvan Valheita, joka esitettiin viime vuoden DocPoint-festareillakin, joita kanavalla tänään lämmitellään muidenkin ohjelmien voimin. Valheita oli nopeatempoinen semiabstrakti animaatio kolmesta erilaisesta valehtelukokemuksesta kaikkitietävällä kertojanäänellä. Juttu toimi hyvin. Ekan kertomuksen jälkeen ajattelin, että olipa napakka paketti ja tavallaan petyin, että tarinoita tulikin vielä lisää. Muutama osuva juttu oli animaatioon poimittu, mutta eniten viehätyin pelkistä nopealla tahdilla kerrotuista tarinoista. Hyviä juttuja on hyvin kerrottuina aina hauska kuunnella.

Saldo: 16

"Join him, or join me."

Edellisen listausryöpyn jäljiltä en voi muuta kuin kerätä rohkeuteni rippeet ja yrittää lähteä tekemään omaa keskittynyttä suoritusta tässä haasteellisessa pelissä. Uusi vuosi alkoi muutaman päivän myöhässä minulle, sillä vuoden 2009 viimeisiltä päiviltä taskussani olisi ollut mm. 14 tunnin Harry Potter -marathon ja TV:n ääressä vietetyt joulupäivät. No, pidettäköön niitä hyvänä harjoituksena.

Minulla on tapana merkitä kalenteriini kulttuurikokemuksia keikoista elokuviin. Almanakka kertoo vuosikymmenen alkaneen Lukas Moodyssonin Lilja 4-everillä. Elokuva valikoitui videovuokraamosta Harry Pottereiden kaveriksi 7 elokuvan tarjouksen mukana. Tarina pärähti liikkeelle Rammsteinin Mein Herz Brenntillä tytön juostessa tuulipuvussa kolkkoja kaupungin katuja. Myöhemmin selvisi, että hän ei ollut suinkaan lenkillä, vaan paossa, mutta mitä? Neuvostoliittolaisen Liljan äiti lähti Amerikkaan, uuden miehen luo ja yllättäen tyttärelle ei ollut tilaa edes matkalaukussa. Jäi vähän kyseenalaiseksi, että oliko äiti ns. ostomorsian, vai pääsikö hän oikeasti onnelliseen elämään länteen. Elokuvaa oli hieman raskas katsoa, koska maisemat olivat niin masentavan harmaat. Ei tarinakaan kovin riemastuttava ollut. Siltikään se ei ollut niin vaikuttavan surullinen, että siitä olisi saanut itselleen mitään negatiivisen energian superfiiliksiä. Ruotsissa tytöllä oli samaa sarjaa lakanat kuin minulla.

Vähän puolihuolimattomasti tavalliselta jäykkäselkäiseltä tuolilta katsottu Chronicles of Riddick(ulous) oli yllättävän hyvä. En ole sci-fin ystävä eikä Vin Dieselkään kuulu tuttavapiiriini, mutta niin vain innostuin avaruusseikkailusta ja olin tyytyväinen Anttilan alelaarista hankittuun keräilyversioon. Itse Riddick oli niin jämäkkä tyyppi, että muulla ei niin väliä ollutkaan. Mietitytti vain, että kuka oli laskenut kahlitulta aurinkolasit otsalta vankilaan mennessä. Ehkä Harry Potter -aivopesu sai minut hyväksymään yliluonnolliset asiat ja kaikenmaailman taikavalot pelastuksina yllättäviin tilanteisiin, joten nytkään ne eivät häirinneet. Naishahmo Jackin uuden nimen lausunta tosin särähti korvaan, Kyrahan ei ole [Khaira] vaan [Tsy:ra] kuten Kyra Kyrklund!


Eräs kovan luokan fantasiatietäjä ja LOTR-fani oli pitänyt The Fountainista kovin, mutta sitä en uskalla itselleni suositteluksi laskea, siltikin tämä "lääkäritarina" oli seitsemäs valinta em. videovuokrapakettiin. Päällimmäiseksi jäi ihmetys, että nytkö tämä jo loppui. Olisin odottanut kirjan viimeistelystä kiivasta kamppailua itsensä ja kaiken mahdollisen kanssa, mutta se vain vilahtikin ohi. Ehkä en vain tajunnut, sillä ilmeisesti tässäkin oli sellaista takaumakikkailua, kun välillä oltiin kaljuja ja välillä ei. Oliko miehen kaljulla yhteys naisen kasvaimeen? Pitäisi varmaan todeta nyt, että pitää katsoa uudelleen ajatuksella, mutta en ehkä ole niin kiinnostunut. Tässä elokuvassa kyllä kellahdettiin kylpyyn vaatteet päällä (kuva yllä)

YleTeema lähettää kaikkea kivaa jouluisin, tällä kertaa olin kreivin aikaan TV:n ääressä ja sain osani Gerard Döpädöön nenästä sekä Jaana Saarisen phenomenaalisesta tulkinnasta Tirlittanista. Pari vuotta sitten koin isänmaallisen elokuvaherätyksen ja Komisario Palmun ansiosta aloin suopeammalla silmällä seurata suomalaiselokuvia. Tirlittan oli taas oikea jymypaukku muiden kehnompien leffojen seassa. Toki kiitos kuuluu alkuperäiskirjallekin, sillä etenkin dialogista pidin valtavasti, mutta oli tässä semmosta mieltäylentävää "vanhaa kunnon" päättömyyttä aistittavissa.

Eilen tuli vielä katsottua Neloselta loppupuoli talonrakennuskasvutarinasta Elämää rakentamassa. Tämä oli nähty ennenkin ja osoittautunut ihan kelvolliseksi. Jännä on huomioida, että mitkä asiat jäävät mieleen. Harvoin muistan elokuvien loppuja, vaan jotain sekalaista keskeltä. Tästäkin päälimmäisenä muistissa oli teinipojan ja naapurin äidin salaseksisuhde. Mitenköhän saa yöllä nukuttua sellaisessa merenpauhussa, jos rakentaa talonsa ihan rannalle. Tässä elokuvassa Hayden Christensenillä käy nolosti suihkussa.

Saldo tähän mennessä on siis 5 elokuvaa.