"I love the glitter!"

Kisassa vallitsee epävirallinen olympiatauko. Tarpeeksi eskapismia ja draamaa vuorokauden 24 tuntiin tulee, kun jännää urheilua telkkarista.


Vuoden toinen marathon oli ohjelmistoltaan minusta riippumaton, mutta ihan innolla sen otin vastaan viime viikonloppuna. Disney-putki alkoi Leijonakuninkaalla (the Lion King), jonka muistelen nähneeni elokuvateatterissa aikoinaan. Oli ilmeisesti ensimmäinen kokemus elokuvateatterissa. Sittemmin en tätä kokonaan kyllä ole ehkä nähnytkään. Elokuva katsottiin nyt suomeksi dubattuna, eipä tuo haitannut, enkä nurise autenttisuuden perään, sillä ääninäyttely oli varsin mallikasta. Pienenä en liiemmin tykännyt koskaan varsinaisista lastenelokuvista, koska en tykännyt siitä, että kokoajan pitää laulaa. Tosi outoa, tykkääkö lapset oikeasti noista lauluista? Minä en ainakaan lämmennyt Can You Feel the Love Tonightille vasta kuin joskus yläasteella. Nyttemmin siedän musikaaleja ja Leijonakuningaskin upposi lauluineen ihan mainiosti. Nyt vasta todella tajusin mitä tunnetko jo rakkauden -lyriikat tarkoittaa poikamiesbokseineen. Tarina toimii ja kynänjälki on mallikasta. Siistiä kyllä, kun kaikki eläimet polvistuu!


Toinen elokuva oli Aladdin, jonka muistan joskus pyörineen Imatran Prisman ravintolassa, kun siellä olen mökkimatkalla lehtipihviä ala-astelaisena mutustellut. Hitto, lehtipihvit on muuten hyviä, maustevoi ja kaikki, mmmmm! Suomeksi katsottiin tämäkin. Aladdinissa prinsessa laskeutuu palatsistaan rahvaan pariin ja rakastuu mieheen, jolla on apina. Hyvä tarina! Lueskelinpa aikani ratoksi, että Vesku Loiri oli saanut jonkin kunniamaininnan parhaana Disney-dubbaajana ever Hengen roolista. Olihan siinä suorituksessa kyllä aikamoista charmia. Kukahan tässä kuulosti Aku Ankalta? Vissiin Abu Apina, ehhee.


Kolmas Disney-pläjäys oli vanha Peter Pan, jonka aikana kärsin jo melkoisen raskaista yläluomista. Taisinpa loppupuolella hieman pilkkiäkin. Tosiasiassa tämä elokuva ei ihan muutenkaan sytyttänyt minua. Muistan lukeneeni tämän alkuosan monesti lapsena äänikirjasta, jossa oli muutama painike, joista tuli erilaisia ääniä makuuhuoneeseen. Nyt on päällimmäisenä mielessä semmonen "whi-whiu!"-tuulenpuhallus. Ja taisipa olla krokotiilin tikitystäkin. Olin alusta lähtien niin väsynyt, että mun puolesta lapset olisivat voineet käydä nukkumaan suoraan ilman Leenan lietsontaa mikä-mikämaasta. Hei tässä muuten ei laulettu huomatakseni yhtään? Missä vaiheessa Disney-leffoissa alettiin laulamaan?


Maanantai-iltana selailin Teeman nettisivuja ja Kim-Ki Dukiahan sieltä taas tuutattiin ulos TV:stä. Samaria kertoi tyttöjen taskurahahankinnoista maailman vanhimman ammatin saralla. Ikävästi käy ja toinen tytöistä ryhtyy palauttamaan rahoja. Jotenkin aika hauska osa elokuvaa tuo takaisinmaksun aika. Asiakkaat on jotenkin tosi jännittävän hienoja ja kiitollisia. Tai miten sen sanoisi? Ystävällisiä? Tuntuu, kuin he ehkä katuisivat ja parantuisivat ihmisinä. Poliisi isä saa tietää toiminnasta ja prosessoi ajatusta itsekseen. Jälleenkään vuorosanoja ei näyttelijöiden kiusaksi ollut paljoa kirjoitettu, mutta fiilistä oli sitkin enemmän ladattu hahmoihin. Monipuolinen tarina ja järkyttävän toimivaa kuvausta, mm. perheenisän laskeutuminen kerrostalon parvekkeelta.


On hauska, että näitä aasialaisia leffoja tulee katseltua aika paljon, vaikkei varsinaisesti siihen tähtääkään. YleTeema on kyllä hyvä kanava. Sen kunniaksi ninjakuva Samariasta.

Kuten sanottua, Vancouverin olympialaiset vievät ruutuajan minunkin telkkarissani, 10 tuntia kun pälyilee kakkosen ja fst:n tarjontaa, niin ei paljon elokuvat jaksa kiinnostaa. Kuitenkin naisjääkiekosta intoutuneena en malttanut päästää käsistäni neloselta iltapäivällä tullutta jääkkis/taitoluisteluleffaa Jääkenttien kuningatar (nerokas alkuperäisnimi Go Figure), jossa lahjakas jenkkitsubu pyrkii olympialaisiin taitoluistelemaan, mutta saakin jääkiekkostipendin. Ilmiömäinen kaunoluistelija ei mukamas pysy pystyssäkään hokkareilla, mutta en antanut tuollaisten pikkuseikkojen häiritä mainiota kasvutarinaa.


Ekaksi jääkkistreenit eivät maistu, mutta hiljalleen Katelin tajuaa joukkueen ihanaksi yhteisöksi ja treenaa yksin öisinkin jäähallissa. Komea poika soittaa kitaraa bändissä ja valmentaa joukkuetta, heillä on viha-rakkaussuhde. Kuten kaavaan kuuluu, leffan käännekohta on kun luovuttamisen partaalla oleva tyttö saa tietää äitinsä olleen aikoinaan huippuluistelija ja saa siitä uutta uskoa itseensä. Lopuksi pitää kamppailla jääkiekkofinaalin ja taitoluistelun olympiakarsinnan välillä, mutta ihanastihan kaikki lopulta lutviutuu paikalleen. Mielelläänhän tätä katseli ennen kuin illan tositoimet Vancouverin jäillä alkoivat. Yllättäen Go Figuresta ei löytynyt oikein yhtään kuvia internetistä, niin päätin fiilistellä tollasella toisenlaisilla otoksilla.

"Honestly, if you're not willing to sound stupid you don't deserve to be in love."

Edellisessä postissa mainitulla kyläreissulla keräsin 6 muutakin sulkaa hattuuni. Anime on mennyt multa aikalailla ohi, Pokémonini olen katsonut, mutta siihen se jää. Nytkin näin vasta ekaa kertaa Naapurini Totoron. Totoro on iso pehmoinen möhkäle, jonka pikkutyttö Mei tapaa nukkumasta seuratessaan pikkuolioita pusikoiden halki metsään. Mein ja isosiskonsa Satsukin äiti on sairaalassa ja tytöt ovat ilmeisen huolissaan ja haluaisivat äidin terveenä kotiin. Metsän karvamöllit tuovat lohtua huoleen.

Elokuva näyttää tosi hienolta ja kuulostaakin myös, yksinkertainen toistuva melodia on haltioiva. Välillä tottumattoman korvaan kimeä japanilaishuutopuhe kirpaisee, mutta se toisaalta se kuuluu tunnelmaan. On hauska, että elokuva toimii usealla tasolla. Sen voi ottaa keveänä fantasiakertomuksena, jossa äidillä on vain nuha ja tytöillä hyvä säkä metsällä, tai sitten surra tyttöjen kanssa ja paeta samaa matkaa mielikuvitusmaailmaan miettiessä mikä hätä äidillä on. Ilmeisesti hänellä on selkärankatuberkuloosi, kuten Miyazakin äidillä. Kyllä tällaista mielummin katsoo kuin Autot.


Seuraavat neljä elokuvaa muodostavatkin yhden suuren kokonaisuuden, ensimmäisen elokuvamarathonin tältä vuodelta. Tutkittuani kaverin dvd-hyllyä huomasin, että eräs sana esiintyi otsakkeissa useammin kuin muut. Oli aika käynnistää marathon of LOVE!


Oikeasti ekaa elokuvaa valitessa ei vielä määrätietoisesti tähdätty marathoniin, mutta siitä viis. Love Actually on mennyt usein ohi telkkarista, vaikka se onkin aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Yhteen soljuvien elämien kavalkaadista omaksi suosikkihahmokseni nousi Hugh Grantin charmantti pääministeri, jolla on ihanasti sutinaa fantastisen kiroilevan "palvelustyttö" Natalien kanssa, ah! Myös Keira Knightleyn kolmiodraama oli hyvä ja sitä olisin seurannut enemmänkin mielelläni. Kaikki muukin oli oikein romanttista ja ihanaa, ainoastaan risoi vähän oranssipäisen pojan yli-inhimillinen viisaus ja sanavalmius. Myös Colin Firthin ja portugalilaistsubun masterminds think alike -jutustelu meni liian pitkälle. Huvitti hieman, kun kamera kaarsi eka kertaa pääministerin ulko-ovelle, sillä oltiin juuri katsottu muutama jakso Little Britainia ja tutustuttu Sebastianiin samassa huushollissa. Niin ja tämähän on jouluelokuva, mikä sen romanttisempaa! Voisikin ottaa käyttöön joulu-tagin.

Juottopisteeltä hieman mustikkakeittoa naamaan ja kevein askelin kohti seuraavaa etappia. Shakespeare in Love - elokuva josta muistin nähneeni joitain kohtauksia, mutta näemmä en mitään kovin merkittävää. Itseasiassa en kamalasti pitänyt tästä elokuvasta, sillä intensiivistä runoilua on vaikea seurata, kun ei ymmärrä puheita tekstityksestäkään huolimatta. Hetkittäin aloin aina epäuskoisesti miettimään, että ei tämä Shakespeare ole se End of an Affairin pääosamies, ja nyt olen itsekseni todennut, että ei ollutkaan. Tässä oli Joseph Fiennes ja aiemmin nähdyssä elokuvassa Ralph Fiennes, ilmankos. Sinänsä tykkäsin kyllä ajatuksesta, että olisiko tässä jotain totuuden siementä ja Romeo ja Julia olisi syntynyt tällä tavalla. Lisäksi mietin, että mistä kaikesta tämä on saanut Oscarin (yht. 7 kpl)? Puvustuksesta tietysti, mutta näköjään mm. naispää- ja sivuosapystitkin oli ansaittu. Paljon ehtii ajatella, kun ei ymmärrä dialogia.

Mutta ennen kaikkea, tässä elokuvassa Gwyneth Paltrow'lla on viikset!

Ainiin, sitä mietin myös, että poika, joka piti näytelmissä verestä ja vain verestä ja kertoi vielä nimensäkin erikoisen tärkeänoloisessa kohtauksessa, on varmaankin joku suuri myöhempi kuuluisuus myös. En jaksa sitä alkaa enää etsimään, rajansa kaikella. Mukavasti sattumalta kaikissa marathonin elokuvissa oli yhtäläisyytensä. Tässä se oli vahva englantilaisuus ja Colin Firth, kuten edellisessä Love Actuallyssa.



Pikkaisen jo alkoi puuskuttaa ja syke nousta matkan puolivälissä pikkupuuduttavan pukudraaman jäljiltä. Illan emäntä vähän vastusteli Audrey Tautoun tähdittämän Rakastaa... ei rakasta -rakkausyllätysthrillerin pyöräyttämistä elokuvakoneeseen, mutta näin silti tapahtui (englanninkielinen nimi He Loves Me... He Loves Me Not). Tarina kerrotaan kahdelta kantilta, ensin fanaattisesti rakastuneen Angéliquen silmin ja myöhemmin realistisemmin rakkaudesta täysin tietämättömän kohteen lääkäri Loicin silmin. "Amélie ihan psykona", kuten Skenet.fi:n arvostelu oivallisesti toteaa. Vaikka olenkin aikamoinen tuuliviiri mielipiteineni, en aio kääntää päätäni ja kehua tätä, kuten näköjään useat muut nettiarvostelut. Luulin tätä joksikin pre-Amélie-aikaiseksi, mutta elokuva onkin ilmestynyt 2002. Tautoun hahmo oli ärsyttävä ja elokuvan suuri yllätys ei ollut kovin yllättävä eikä kauhistuttava eikä mitään. Tulin jopa hieman vihaiseksi, että miksi minua yritettiin näin huijata. Tässä oli tärkeässä osassa Nat King Colen L-O-V-E, kuten edellisen postin Lars and the Real Girlissäkin.


En tiedä pitkänmatkanjuoksusta kovinkaan paljon, mutta ainakaan tässä marathonissa viimeiset kilometrit eivät olleet rankimpia. Itseasiassa viimeiseksi valikoitunut elokuva A Lot Like Love sattui olemaan illan paras. Amanda Peetillä on mukavaa tyttömäistä otetta. Myös Ashton Kutcher yllätti reippaan särmikkäänä nörttinä. Kaksikko tapaa nuoren aikuisuuden kynnyksellä lentokoneen vessassa ja viettää päivää New Yorkissa kuten huolettomat nuoret vain voivat viettää. Mukavaa hengailufiilistä! Ja rakkauta vähän toki. Oliver uhoaa olevansa 6 vuoden päästä menestyvä bisnesmies, joten pariskunta sopii tapaavansa silloin. No, kaikki arvaavat miten lopulta käy, ja sehän on ihanaa! Olen kerännyt elokuvahyllyyni vain mukamas hienoja ja arvostettuja elokuvia, vaikka oikeasti olen perso teiniromansseille. Mutta kyllä niidenkin pitää olla hyviä, en usko mitä tahansa baaripokaa vuosisadan rakkaustarinaksi.

"That was twenty-five years ago, going up this street, in the back of that car."

Hyvät lukijat. Olen syönyt jäätelökakkua, ommellut ompelukoneella, tehnyt ja syönyt makaroonilaatikkoa, vieraillut sukulaisella, soittanut polkuharmoonia, dyykannut elektroniikkaa. Tämä oli kertomus siitä, kuinka olen ollut 2 päivää katsomatta elokuvia.

Sunnuntaina iloitsin hyvästä groovesta, olihan pohjilla nappisuoritus kuluneen viikon ajalta, joka päivälle elokuva ja vielä yksi yli. Samaan syssyyn verkkokalvoilleni heijastui reilu tuntinen Simpsoneita ja vähän pidempi tovi Clint Itäpuun (eikös tää oo Clintin akuankka-nimi? *) jännäriä vanhoista kaveruksista.

The Simpsons Movien otin vastaan oikeastaan ylipitkänä normijaksona samaisesta sarjasta. En osaa sanoa siitä kovinkaan paljon mitään, juurikaan siksi, ettei se kamalasti poikennut itse sarjasta. Elokuvan sisällä oli tavallaan samalla tavalla monta pikkutarinaa kuin tv-jaksossakin, mutta yksi pääjuoni, joka oli ihan kelpo. Nauroin muutamaan kertaan ihan ääneen. En oikein muista, että oliko tässä alussa mitään ns. hahmojen esittelyä, kuten elokuvissa yleensä, vai oletettiinko, että kaikki tuntevat Simpsonit ennestään. Olin unohtanut Arnoldin "cameo-roolin" ja hauska "I was elected to lead, not to read" yllätti iloisesti. Muuten elokuva ei ollut mikään Simpsons-historian huikein tarina. Parempiakin jaksoja on tehty.


Sunnuntain toinen vaikuttavampi elokuva oli Menneisyyden ote (Mystic River), jonka alussa kolme pojankoltiaista kuluttavat aikaa ja ympäristöä kotinurkillaan ja joutuvat hämärän miesparin nuhtelemaksi. Yksi pojista käsketään autoon ja viedään kellariin hyväksikäytettäväksi. Myöhemmin vanhat kaverukset ajautuvat jälleen tekemisiin Sean Pennin hahmon tyttären kuoltua. Villi Joki -elokuvassa ikävän miehen maineen silmissäni hankkinut Kevin Bacon onkin asiallinen tyyppi poliisina, joka tutkii tytön murhaa. Pedofileroitu Dave (Tim Robbins) on aikuisena aikamoinen ressukka ja ihmisraunio, ymmärrettävästi.

Luulin nähneeni tämän aiemmin, mutta katsoessa elokuva ei tuntunutkaan tutulta. Tämä oli kyllä yksi parhaimmista tämän rupeaman elokuvista tähän mennessä. Tietyt yhtäläisyydet kohtauksissa, kuten etupenkiltä taakse kurkkaus olivat tyylikkäitä ja tuo autojuttu etenkin karmivan pahaaenteilevä. Ilmeisen hyvin oli tarina tehty, kun uskoo kaiken vihjailun Davesta ja murhasta, mutta myöhemmin tulevat selitykset tuntuvatkin osuvan vielä paljon paremmin yhteen aiemmin näytetyn kanssa. Lopun paraati oli outo, mutta rauhoitti tilanteen. Ainiin, hauska nimi Seanin mustalla poliisipartnerilla: Whitey Powers. Tässäkin muuten oksennettiin, mutta ei muistaakseni kovin näkyvästi.


* Hah, loistavia: http://fi.wikipedia.org

3 pohdiskelua yhdestä asiasta

Olen näemmä keskittynyt paljon television tarjontaan tässä projektissamme, ja tekikin hieman tiukkaa sivuuttaa torstai-illan tv-elokuvat ja antaa aika dvd:lle. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä oli todella melko ihmeellinen ja curious case. Erittäin viihdyttävä, sillä kokoajan tapahtui. Pidän kasvutarinoista, kirjaimellisista, ja vaikka tässä se olikin käänteistä. Alussa kurttuista pappaa ei kyllä millään mieltänyt alle kouluikäiseksi. En tiedä, johtuiko se minusta, vai oliko hahmo liian fiksu ja kypsä muillekin. Sairaspedillä luettu elämänkerta oli vähän "helppo" ratkaisu tarinan kertomiseksi. Tosin siten elokuvaan saatiin Benjaminin kertojanääni ja Forrest Gump -tyylinen leppoisa rytmi.


Elokuva ei varsinaisesti mitenkään sykähdyttänyt minua, mutta pitkä, yli kaksituntinen rupeama oli vaivaton seurata ja näytti täyteläiseltä. Pidin pääparista, niillä synkkasi mielestäni hyvin ja romanssi oli uskottava. Cate Blanchett on hurmaava. Ja Brad Pitt näytti superkomealta puhtaassa valkoisessa t-paidassa "vanhoilla päivillään" aka nuoruusvuosillaan. Huvitti kliseisen "rakastatko minua, kun olen ryppyinen" -kysymyksen osuva vastaus.


Torstaina Button-dvd:n katselun aikaan telkkarista tuli elokuva 13 keskustelua yhdestä asiasta, jonka katsoin tänään. Elokuvan alku vakuutti jo torstaina, eikä loppuosakaan pettänyt. Aikalailla tunnelmalla ja kuvilla eteenpäin soljuva yhteenpunomiskertomus oli vaikuttavaa seurattavaa. Fiiliksestä ja musiikeista tuli myös mieleen Magnolia (jota en eilen katsonut enkä nauhoittanut). Kaikkien hahmojen elämät siis liittyivät toisiinsa ja kohtausten järjestys ei ollut aivan kronologinen. Pidin pienistä yllätyksellisistä yksityiskohdista, ja siitä miten kohtalot oli liitetty yhteen tyylillä. Kaikkien tarinat oli myös aika loistavasti keksitty erilaisiksi samasta aiheesta. Ainoastaan fysiikanopettajan kuviot jäivät vähän epäselviksi, ehkä juuri aikahyppelyn takia. Olin pitänyt Matthew McCounagheyta aika muovisena romanttisten komedioiden leukailijana, mutta coolisti hänkin roolinsa läpi veti. Myös Clea DuVall on aina aika jännittävän näköinen naisihminen, tässä hellyyttävä haahuilija pastellisateenkaarineuleessaan.


Päätin vähän hyödyntää kisan erästä sääntökohtaa ja katsoin äsken Teemalta tulleen ruotsalaisen 11 minuutin lyhytelokuvan Valheita, joka esitettiin viime vuoden DocPoint-festareillakin, joita kanavalla tänään lämmitellään muidenkin ohjelmien voimin. Valheita oli nopeatempoinen semiabstrakti animaatio kolmesta erilaisesta valehtelukokemuksesta kaikkitietävällä kertojanäänellä. Juttu toimi hyvin. Ekan kertomuksen jälkeen ajattelin, että olipa napakka paketti ja tavallaan petyin, että tarinoita tulikin vielä lisää. Muutama osuva juttu oli animaatioon poimittu, mutta eniten viehätyin pelkistä nopealla tahdilla kerrotuista tarinoista. Hyviä juttuja on hyvin kerrottuina aina hauska kuunnella.

Saldo: 16

"I like you. You have balls. I like balls."

Miksi alussa Oriflamen mainoksen jälkeen joku päästi jessssshh-huudon?


Elokuvateatterivuosi korkattiin odotetulla suomimusikaalilla Jos rakastat! Tätä oli mollattu useassakin arvostelussa, mutta silti ensimmäinen laulukohtaus, ala-asteikäisen hammasrautaisella ammattitaidolla esitetty Maija Vilkkumaan Ei otettiin vastaan pelonsekaisella naurulla. Etenkin tässä vaiheessa epäilytti, että juoni on varmasti rakennettu lauluvalintojen perusteella, Satu Silvon esittämä ilkeä täti kun lauloi pahan maailman vieneen siskonsa. Jotenkin ekasta laulusta teki erityisen painostavan kuvan pysyessä lähes kokoajan pikkutytön äärielehtivässä naamassa auton oven välistä. Siitä ei pakoon päässyt.

Onneksi seuraava matkalaulupotpuri oli jo paljon viihdyttävämpi ja muutenkin aivojen asettuessa musikaalimoodiin elokuva alkoi näyttämään paljon paremmalta. Muistaakseni Kymen Sanomien arvostelussa oli epäilty Adan muutosta hyvikseksi vain ihmisten naamoja katselemalla, mutta mun mielestä se ei ollut mikään muutos vaan johtui muistinmenetyksestä. Ja kai sen normiluonne oli mukava tyttö, joten siihen oli luontaista palata amnesian myötä. Amnesiasta puheenollen... Kirjastokohtaus. Lappoonia on muutenkin aika aivomato kappaleeksi, mutta etenkin tollasen Rajaton-käsittelyn ja Jukka Virtasen myötä se oli yksi leffan ärsyttävimmistä kohtauksista. Pääosien esittäjät oli mielestäni onnistuneet ja pidin etenkin Tonin alituisesta hymynaamasta. Ei ole ainakaan ylidramaattisia hämmästysilmeitä, jos on kokoajan sama naama.

Mukava leuaton hoitaja oli yksi leffan vahvuuksista. Elokuva myös näytti hienolta. Hyvää oli myös se, ettei Kiasman kahvilassa nähdyt vanhat kaverit olleet mitään yltiöhauskoja superpissiksiä, vaan oli tajuttu tehdä heistä siedettävällä tavalla bimboja. Leffaseurasta kaikkien mielestä lopun Rakkaus on lumivalkoinen oli itkettävä veto. En voi ymmärtää, kamala kappale missä muodossa tahansa. Sen sijaan Joka päivä ja joka ikinen yö oli sovitettu oikein meneväksi tanssahtavaksi versioksi. Tansseja en oikestaan osaa arvostaa musikaaleissa. En tajua, miten tarinaa palvelee se, että puutarhurit tanssivat laulun aikana? Tai etenkään tanssivat poliisit tai ambulanssimiehet? Ja mitä ihmettä ne pitsalaatikot oli?

Tämä oli nyt jo listauksen toinen elokuva, jossa tapahtuu ennenaikainen siemensyöksy (edellinen oli Elämää rakentamassa).

Myöhemmin illalla ilokseni ykkösellä uusittiin Postia Pappi Jaakobille. Kuten edellisen leffan jälkimainingeissa eräs kaveri sanoi, on parasta, jos elokuva itkettää. Klaus Härö osaa itkettämisen. Tosin kyllä hieman naurattikin Leilan huudattaessa posteljoonia pappilan pihalla. Tässä on hyvä vertailukohta edelliseen megalomaniaan, miten pienestä saa suurta. Ei tarvitse kuin lukea kirjeitä pihatuolissa, niin juoni on valmis. Ei tämäkään nyt ihan suosikkielokuvien joukkoon yltänyt, mutta kyllä näitä Härön elokuvia kannattaa ilmeisesti jatkossakin katsoa tilaisuuksien tullen.

- Looks like he's saying, "Kiss me! Kiss me!"
- Smart-ass motherfucker!

Eriskummallisen trion täydensi myöhäisillan Team America. Etukäteen tiesin tunnarin, jonka muuten on tehnyt Harry Gregson-Williams! Huh, ilmankos se on niin menevä, fuck yeah. Aloitin sivusilmäillä vilkuillen, mutta melko pian siimojen varassa eteenpäin lonksuttelevat maailmanpoliisit tempaisivat mukaansa. Todella hyvää komediaa itseasiassa. Tykkään myös usein oksennuskohtauksista, ja tässäkin oli erittäin hyvä sellainen! En välitä kauheasti animaatioista tai nukeista tai muovailuvahaukkeleista, mutta tässä marioneteista otettiin kyllä kaikki ilo irti. Kävely oli huvittavaa, mutta kaiken paljastava seksikohtaus oli vielä hulvattomampi. Ainiin, montaasi oli upea, even rocky had a montage!