"Oh, what interesting china."

Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.


Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."


Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.


Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.


Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.

"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.

"Kymmenen penniä markalta."

Jälleen Kymen Sanomien innoittamana kerrytin saldoani, nyt se on jo 13.

Illalla käännyin YleTeeman puoleen ja katselin Minna Canthin novellista tehdyn Kauppa-Lopon. Hauska nimi. Kauppa-Lopo on tuo kuvan tuhrunaamainen nuuskaava täti ja hänen edessään vasemmalla on muuten Eila Roine, Pikku Kakkosen Eila-mummi. Lopo on hyvä kauppamies ja melko hyvä seuranainenkin, mutta ei kovin salonkikelpoinen. Siksi hänellä ei oikein suju sosialisointi hienommissa piireissä ja Kauppa-Lopo päätyykin lähikapakkaan ottamaan olutta kuin mies. Mielenkiintoisimmat jutut olikin mun mielestä baari ja sen nykyajasta poikkeava tunnelma ja torilla tapahtunut Kauppa-Lopon helppoheikkeily. Ei tämä elokuva kamalasti sävähdyttänyt, mutta ihan vain ajankuvan takia oli mukava katsoa. Ei nykyään vaan mennä enään kenenkään saunaan ryyppyillan päätteeksi kutemaan ja aamulla tavata talon piika ja lähetetä häntä talonmyyntipuuhiin ja jäädä itse hoitamaan piian hommaa, eli pesemään saunaa isäntäväelle.


Toinen Suomi-filmi oli myös KySa:ssa kehuttu Hopeaa rajan takaa, joka esitettiin TV2:lta tiistaina kello yksi. Eli siis niitä filmejä, mitkä normaalisti skippaan ja katson vaikka Subin Päiväkahvi-chattia mielummin. Ehkäpä kannattaisi jättää useampi chatti seuraamatta, sillä ainakin tämä osoittautui alun epäilyksiltä varsin jännäksi seikkailutarinaksi. Välirauhan rajan taakse oli jäänyt hopeakätkö keittiön lattian alle ja kolmen nuorukaisen retkikunta lähti niitä sieltä hakemaan. Matkalla syötiin monet nötkötit ja torkuttiin taivasalla ja juostiin pakoon venäläisiä vartijoita. Vähän erilaista seikkailua kuin Richardilla The Beachissa. Tässä kukaan ei huomatakseni kuollut, mutta jännitystä oli silti ihan kiitettävästi. Spede esitti kovassa menossa jälkeenjäävää Paukkua, joka letkautteli ihan hassuja juttuja suustaan välillä, muttei mitään Spedemäistä komediaa siis kuitenkaan. Ilmeisesti tämä oli yksi harvoja Pertti "Spede" Pasasen vakavia pitkiä rooleja, ellei jopa ainut?

"I like you. You have balls. I like balls."

Miksi alussa Oriflamen mainoksen jälkeen joku päästi jessssshh-huudon?


Elokuvateatterivuosi korkattiin odotetulla suomimusikaalilla Jos rakastat! Tätä oli mollattu useassakin arvostelussa, mutta silti ensimmäinen laulukohtaus, ala-asteikäisen hammasrautaisella ammattitaidolla esitetty Maija Vilkkumaan Ei otettiin vastaan pelonsekaisella naurulla. Etenkin tässä vaiheessa epäilytti, että juoni on varmasti rakennettu lauluvalintojen perusteella, Satu Silvon esittämä ilkeä täti kun lauloi pahan maailman vieneen siskonsa. Jotenkin ekasta laulusta teki erityisen painostavan kuvan pysyessä lähes kokoajan pikkutytön äärielehtivässä naamassa auton oven välistä. Siitä ei pakoon päässyt.

Onneksi seuraava matkalaulupotpuri oli jo paljon viihdyttävämpi ja muutenkin aivojen asettuessa musikaalimoodiin elokuva alkoi näyttämään paljon paremmalta. Muistaakseni Kymen Sanomien arvostelussa oli epäilty Adan muutosta hyvikseksi vain ihmisten naamoja katselemalla, mutta mun mielestä se ei ollut mikään muutos vaan johtui muistinmenetyksestä. Ja kai sen normiluonne oli mukava tyttö, joten siihen oli luontaista palata amnesian myötä. Amnesiasta puheenollen... Kirjastokohtaus. Lappoonia on muutenkin aika aivomato kappaleeksi, mutta etenkin tollasen Rajaton-käsittelyn ja Jukka Virtasen myötä se oli yksi leffan ärsyttävimmistä kohtauksista. Pääosien esittäjät oli mielestäni onnistuneet ja pidin etenkin Tonin alituisesta hymynaamasta. Ei ole ainakaan ylidramaattisia hämmästysilmeitä, jos on kokoajan sama naama.

Mukava leuaton hoitaja oli yksi leffan vahvuuksista. Elokuva myös näytti hienolta. Hyvää oli myös se, ettei Kiasman kahvilassa nähdyt vanhat kaverit olleet mitään yltiöhauskoja superpissiksiä, vaan oli tajuttu tehdä heistä siedettävällä tavalla bimboja. Leffaseurasta kaikkien mielestä lopun Rakkaus on lumivalkoinen oli itkettävä veto. En voi ymmärtää, kamala kappale missä muodossa tahansa. Sen sijaan Joka päivä ja joka ikinen yö oli sovitettu oikein meneväksi tanssahtavaksi versioksi. Tansseja en oikestaan osaa arvostaa musikaaleissa. En tajua, miten tarinaa palvelee se, että puutarhurit tanssivat laulun aikana? Tai etenkään tanssivat poliisit tai ambulanssimiehet? Ja mitä ihmettä ne pitsalaatikot oli?

Tämä oli nyt jo listauksen toinen elokuva, jossa tapahtuu ennenaikainen siemensyöksy (edellinen oli Elämää rakentamassa).

Myöhemmin illalla ilokseni ykkösellä uusittiin Postia Pappi Jaakobille. Kuten edellisen leffan jälkimainingeissa eräs kaveri sanoi, on parasta, jos elokuva itkettää. Klaus Härö osaa itkettämisen. Tosin kyllä hieman naurattikin Leilan huudattaessa posteljoonia pappilan pihalla. Tässä on hyvä vertailukohta edelliseen megalomaniaan, miten pienestä saa suurta. Ei tarvitse kuin lukea kirjeitä pihatuolissa, niin juoni on valmis. Ei tämäkään nyt ihan suosikkielokuvien joukkoon yltänyt, mutta kyllä näitä Härön elokuvia kannattaa ilmeisesti jatkossakin katsoa tilaisuuksien tullen.

- Looks like he's saying, "Kiss me! Kiss me!"
- Smart-ass motherfucker!

Eriskummallisen trion täydensi myöhäisillan Team America. Etukäteen tiesin tunnarin, jonka muuten on tehnyt Harry Gregson-Williams! Huh, ilmankos se on niin menevä, fuck yeah. Aloitin sivusilmäillä vilkuillen, mutta melko pian siimojen varassa eteenpäin lonksuttelevat maailmanpoliisit tempaisivat mukaansa. Todella hyvää komediaa itseasiassa. Tykkään myös usein oksennuskohtauksista, ja tässäkin oli erittäin hyvä sellainen! En välitä kauheasti animaatioista tai nukeista tai muovailuvahaukkeleista, mutta tässä marioneteista otettiin kyllä kaikki ilo irti. Kävely oli huvittavaa, mutta kaiken paljastava seksikohtaus oli vielä hulvattomampi. Ainiin, montaasi oli upea, even rocky had a montage!

"Join him, or join me."

Edellisen listausryöpyn jäljiltä en voi muuta kuin kerätä rohkeuteni rippeet ja yrittää lähteä tekemään omaa keskittynyttä suoritusta tässä haasteellisessa pelissä. Uusi vuosi alkoi muutaman päivän myöhässä minulle, sillä vuoden 2009 viimeisiltä päiviltä taskussani olisi ollut mm. 14 tunnin Harry Potter -marathon ja TV:n ääressä vietetyt joulupäivät. No, pidettäköön niitä hyvänä harjoituksena.

Minulla on tapana merkitä kalenteriini kulttuurikokemuksia keikoista elokuviin. Almanakka kertoo vuosikymmenen alkaneen Lukas Moodyssonin Lilja 4-everillä. Elokuva valikoitui videovuokraamosta Harry Pottereiden kaveriksi 7 elokuvan tarjouksen mukana. Tarina pärähti liikkeelle Rammsteinin Mein Herz Brenntillä tytön juostessa tuulipuvussa kolkkoja kaupungin katuja. Myöhemmin selvisi, että hän ei ollut suinkaan lenkillä, vaan paossa, mutta mitä? Neuvostoliittolaisen Liljan äiti lähti Amerikkaan, uuden miehen luo ja yllättäen tyttärelle ei ollut tilaa edes matkalaukussa. Jäi vähän kyseenalaiseksi, että oliko äiti ns. ostomorsian, vai pääsikö hän oikeasti onnelliseen elämään länteen. Elokuvaa oli hieman raskas katsoa, koska maisemat olivat niin masentavan harmaat. Ei tarinakaan kovin riemastuttava ollut. Siltikään se ei ollut niin vaikuttavan surullinen, että siitä olisi saanut itselleen mitään negatiivisen energian superfiiliksiä. Ruotsissa tytöllä oli samaa sarjaa lakanat kuin minulla.

Vähän puolihuolimattomasti tavalliselta jäykkäselkäiseltä tuolilta katsottu Chronicles of Riddick(ulous) oli yllättävän hyvä. En ole sci-fin ystävä eikä Vin Dieselkään kuulu tuttavapiiriini, mutta niin vain innostuin avaruusseikkailusta ja olin tyytyväinen Anttilan alelaarista hankittuun keräilyversioon. Itse Riddick oli niin jämäkkä tyyppi, että muulla ei niin väliä ollutkaan. Mietitytti vain, että kuka oli laskenut kahlitulta aurinkolasit otsalta vankilaan mennessä. Ehkä Harry Potter -aivopesu sai minut hyväksymään yliluonnolliset asiat ja kaikenmaailman taikavalot pelastuksina yllättäviin tilanteisiin, joten nytkään ne eivät häirinneet. Naishahmo Jackin uuden nimen lausunta tosin särähti korvaan, Kyrahan ei ole [Khaira] vaan [Tsy:ra] kuten Kyra Kyrklund!


Eräs kovan luokan fantasiatietäjä ja LOTR-fani oli pitänyt The Fountainista kovin, mutta sitä en uskalla itselleni suositteluksi laskea, siltikin tämä "lääkäritarina" oli seitsemäs valinta em. videovuokrapakettiin. Päällimmäiseksi jäi ihmetys, että nytkö tämä jo loppui. Olisin odottanut kirjan viimeistelystä kiivasta kamppailua itsensä ja kaiken mahdollisen kanssa, mutta se vain vilahtikin ohi. Ehkä en vain tajunnut, sillä ilmeisesti tässäkin oli sellaista takaumakikkailua, kun välillä oltiin kaljuja ja välillä ei. Oliko miehen kaljulla yhteys naisen kasvaimeen? Pitäisi varmaan todeta nyt, että pitää katsoa uudelleen ajatuksella, mutta en ehkä ole niin kiinnostunut. Tässä elokuvassa kyllä kellahdettiin kylpyyn vaatteet päällä (kuva yllä)

YleTeema lähettää kaikkea kivaa jouluisin, tällä kertaa olin kreivin aikaan TV:n ääressä ja sain osani Gerard Döpädöön nenästä sekä Jaana Saarisen phenomenaalisesta tulkinnasta Tirlittanista. Pari vuotta sitten koin isänmaallisen elokuvaherätyksen ja Komisario Palmun ansiosta aloin suopeammalla silmällä seurata suomalaiselokuvia. Tirlittan oli taas oikea jymypaukku muiden kehnompien leffojen seassa. Toki kiitos kuuluu alkuperäiskirjallekin, sillä etenkin dialogista pidin valtavasti, mutta oli tässä semmosta mieltäylentävää "vanhaa kunnon" päättömyyttä aistittavissa.

Eilen tuli vielä katsottua Neloselta loppupuoli talonrakennuskasvutarinasta Elämää rakentamassa. Tämä oli nähty ennenkin ja osoittautunut ihan kelvolliseksi. Jännä on huomioida, että mitkä asiat jäävät mieleen. Harvoin muistan elokuvien loppuja, vaan jotain sekalaista keskeltä. Tästäkin päälimmäisenä muistissa oli teinipojan ja naapurin äidin salaseksisuhde. Mitenköhän saa yöllä nukuttua sellaisessa merenpauhussa, jos rakentaa talonsa ihan rannalle. Tässä elokuvassa Hayden Christensenillä käy nolosti suihkussa.

Saldo tähän mennessä on siis 5 elokuvaa.

Alku jollekin suurelle!

Tämä on Ratkaiseva hetki. Tämä on aiemman ja jälkeisen liitos, sauma vanhan ja uuden välillä. Tämä on tila, jossa tiedän pitäväni käsissäni jotain, josta irti päästettyäni en voi enää koskaan katsoa taakseni. Adrenaliinin huoku, hiestä nihkeä enter. Kuinka minun käy? Onko tämä henkilökohtainen Waterlooni? Ei ole, sillä en ole yksin.

Uudenvuodenpäivänä 2010 olin siinä mielessä yksin, että kaipasin toimintaa ja päätinkin katsoa edellisenä iltana kaverini suositteleman Into the Wildin. Odotukseni olivat korkeat, sillä kyseinen elokuva on erään toisen kaverini, jonka makua jokseenkin arvostan, lempielokuva(?). Into the Wild jäi kuitenkin kesken, sillä Neloselta tuli Kurt Russelin tähdittämä Miracle - unelma voitosta.

Miracle oli hieman siirappinen perussankaritarina, semmoinen "lauantain perheleffa", mutta jostain syystä pidin siitä. Todennäköisesti minuun vetosi tarina miehestä ja tämän valmentamista nuorista amatöörijääkiekkoilijoista, jotka valmistautuvat kohtaamaan voittamattomana pidetyn Neuvostoliiton maajoukkueen vuoden 1980 talviolympialaisissa. Olympiakiekko on näinä maailman aikoina aivan erityisen lähellä sydäntäni, joten ruokin mielelläni mielikuvitustani ja odotuksiani helmikuun varalle.

Miraclen jälkeen palasin aiemmin aloittamani elokuvan pariin. Into the Wild oli vaikuttava. Se vaatii ehdottomasti vähintään yhtä uutta katsomista. Käytössäni ei näet ollut suomenkielistä tekstitystä, joten etenkin suuressa roolissa olleita klassikkokirjailijoiden ajatuksia en aina ihan sisäistänyt. Lisäksi Christopherin motiivit olisivat varmaan pohdiskelun arvoisia ja tämä vaatii mielestäni uutta paneutumista koko elokuvaan.

Sunnuntaina 3.1. katsoin erään itävaltalaisen taidemaalarin murhayrityksestä kertovan Operaatio Valkyrien. Olin nähnyt sen jo aiemmin, eikä uusi katsanto muuttanut elokuvaa miksikään. Ihan viihdyttävää semitoiminnallista draamaa tai pikemminkin jännitystä. Tom Cruise oli lievä pettymys. Ajoittainen överikliseisyys sekä englantia puhuvat natsit ärsyttivät.

Vuoden alkupäivinä katsoin myös YleTeemalta kasetille nauhoittamani Shao Lin san shi liu fangin. Se on legendaarinen kung fu-pätkä, joka tunnetaan "lännessä" ainakin nimillä Masterkiller ja 36th chamber of Shaolin. Voisin sanoa yleisesti vihaavani kaikkea ninja- yms. hypetystä, mutta tämä tapaus on kyllä täyttä rautaa. Joku voisi haukkua lavastusta, paikoittaista ylinäyttelyä, sekä mahtipontista dialogia (kielenä tosin on kiina, joten mistä minä tiedän sen olevan mahtipontista) korneiksi, mutta itse kyllä tykkään. Nauhoitin vahingossa n. 15 minuuttia hiihtoa (!!!!) leffan päälle. Harmillista.






















Alkuvuoden kunniaksi paneuduin myös hieman Bond-elokuvien maailmaan. Pidän suuresti näistä agenttielokuvien helmistä ja omistankin ns. virallisista Bondeista uusinta lukuunottamatta kaikki. Nyt katsoin samassa rytäkässä You only live twicen, Diamonds are foreverin, The spy who loved me:n, For your eyes onlyn, Octopussyn, The living daylightsin sekä Casino royalen. Bondien ollessa kyseessä en jaksa pahemmin erotella jokaista pätkää erikseen, sillä tulen varmasti katsomaan niitä vastaisuudessa paljonkin. Analysointi syntyy siis monesta katselukerrasta. Nyt tein muutaman mainittavan huomion. The spy who loved me:n opening titles on Bond-sarjan ehdotonta kärkeä. Varsinainen tunnaribiisi (Carly Simon - Nobody does it better) on itsessään jo täydellinen ja sen animaatiotyylisen systeemin katsominen on silkkaa nautintoa.

(toim. huom. Tähän väliin kuuluisi sellainen hieno Youtube-suorakatselujuttu*, mutta enpä sellaisen käsittelyä taida, joten kelvatkoon pelkkä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=MZBCcY0nJao )

Toinen merkittävä huomio liittyi The living daylightsiin. Tajusin näet,että tämä ensimmäinen Timothy Dalton-bond on itseasiassa todella hyvä. Odotin etenkin sellokotelomäenlaskua kauhulla, mutta ei se oikeastaan niin häiritsevän korni ollutkaan. Muista Bondeista ei tällä kertaa kai mitään sen kummempaa ole kerrottavana. Ehkä For your eyes only ja Octopussy tuntuivat tällä kertaa hieman vaisummilta kuin aiemmin. Arvostin niitä aiemmin melko paljon, mutta Roger Moore-bondeista The spy who loved me saattoi nyt nousta silmissäni korkeimmalle. Ainiin ja You only live twicessä on tosi makea kohtaus, jossa roistot jahtaavat sir Sean Connerya kerrostalon katolla. Se on kuvattu helikopterista.

11 elokuvaa katsoneena ja niistä ensimmäisen juttuni kirjoittaneena siirryn mielelläni yöpuulle. Jätän vuosikymmenen ensimmäisen loppiaisen taakseni hikisenä ja nälkäisenä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

(*suorakatselu/suorakastelu/suorakastelu?)