5 päivää jäljellä vuotta 2010, n. 40 elokuvaa puitavana! Nyt hihat heilumaan.
Varastetut ihmiset oli sellainen 1950-luvun scifi-leffa, jossa ihmisille syntyi klooneja vihannespalkojen sisältä ja kohtakos siinä oli koko kylä täynnä kopioita. Yksi mies ja hänen hemaiseva naisystävänsä vain pystyivät tämän amerikkalaisen ihmiskunnan tuhon estämään eivätkä tietenkään perääntyneet haasteesta, vaikka aluksi kukaan ei heitä uskonutkaan. Tarina käytiin takauman kautta ja Teeman sivuilla luki, että loppuratkaisu ei alunperin kuulunut elokuvantekijöiden suunnitelmiin, mutta muuten loppu olis ollut niin järkyttävä. Teeman sivuilla on muutenkin mielenkiintoista juttua, mutta koska tämä ei ole mikään asiablogi, niin en rupea triviaa kopioimaan. Toisaalta elokuva oli mielenkiintoinen pitkälti noiden lukemieni juttujen ansiosta, kun asioita tajusi katsella eri vinkkelistä.
Dirty Harry -sarjaa jatkoi Ratkaiseva Isku - Sudden Impact, joka oli mun mielestä ihan viihdyttävä jännäri. Tykkäsin Dirty Harryn hahmosta, siin on särmää. Ja koska kattelin tätä keskellä päivää eikä ruvennut yhtään pitkästyttämään, niin voisin sanoa filmin olleen onnistunut! Mutkat suoriks ja pikkukylän nilkit järjestykseen. Tai siis joo, toki tässä etsittiin kummaa sarjamurhaajaa, mut haloo, totta kai kaikkien sympatiat oli sen tsiksin puolella.
Stranger on the Third Floor - Murha 3. kerroksessa aloitti Yle Teeman film noir -sarjan, jota kovin määrätietoisesti lähdin seuraamaan. Vartavasten valittu elokuva joka keskiviikkoilta, Ylen kanava, joka näkyy munkin telkkarista, yleissivistävältä ja toimivalta kuulostava idea. No, projekti ei osaltani kauhean montaa viikkoa kestänyt, mutta jonkinlainen käsitys tuli tästä genrestä kuitenkin muodostettua. Aloitusleffa Stranger on the Third floor oli sen verran hieno, etenkin ulkonäöltään, että muillekin lajityypin edustajille halusin suoda mahdollisuuden. Elokuvassa tapahtui murha (!), jonka tekijästä ei ollut varmuutta, mutta yhtä miestä vastaan todisteet oli melko suosiolliset. Reportteri-päähenkilö todisti miehen syylliseksi ja sai tuomion myötä omaksi ristikseen ikävät katsojillekin visualisoidut painajaisajatukset. Mielikuvakuvat oli hienoja ja oikean maailmankin maisemat ihailtavaa seurailtavaa. Myös tarina oli mun mielestä kivan jämäkkä paketti, ei kamalan ennalta-arvattava, muttei mystisyydessään mikään erityisen monimutkainenkaan. Napakka siistin näköinen jännäri, that's it!
Kalenterissa lukee MÖKKIVIIKKO, eli ohjelmassa oli televisiosta elokuun ekalla viikolla tulevia leffoja, jotka sopii jo semisti vanhojen miesten makuun. X-Files: Taistelu tulevaisuudesta oli juuri tällainen saunaillan jälkeen limpparin ja munkkien ääressä sattumalta seurattava myöhäisleffa. Joo, olikohan tässä jotain taudinkantaja-ampiaisia. Ainakin muistan Mulderin jossain vaiheessa ajaneen isoa konetta Pohjoisnavalla ja Scully oli sillä välin lasiputkilossa hyytelöitymässä. Ainahan nää X-Filesit jonkin verran kiinnostaa, kun ovat niin jänniä ja pääkaksikolla on charmia. Muistan lukeneeni jonkun homoeroottisen fan fictionin kirjoittajan sanoneen joskus, että Mulder ja Scully on sellainen pari, jota hän ei halua ikinä rikkoa, eli siis naittaa Mulderia kenellekään muulle. Ja pakko mainita, että näistä tulee viime kesän jälkeen mieleen aina Tarja Kulhon ja ystävien show ja Mulder ja ”Skulli”.
Flow festareitten jälkeen vietin poikamiesboksielämää pari arkipäivää ja mm. katsoin ykköseltä elokuvan Praha, jonka pääosassa oli Bondeissa ja jossain lomamatkamainoksissakin esiintynyt Mads Mikkelsen. Miehen Prahassa asunut isä oli kuollut ja mies lähti maahan vaimonsa kanssa kuolleen asioita järjestelemään. Omissa asioissakin olisi riittänyt selvittelemistä ja se tuli hänelle erittäin selväksi leffan aikana. Tämä oli taas vähän tällainen eurooppalainen aikuisten ihmisten ihmissuhde-elokuva, joka on siis ehkä päällisin puolin tylsähkö, mutta pinnan alla saattaa hyvässä lykyssä muhia mielenkiintoisiakin juonikuvioita. Prahassa oli ainakin paikoin hyvää sen suorasukainen asioiden käsittely.
Last Action Hero. Nimi ei sano minulle mitään! Pitää odottaa, että on nettiyhteys, niin voin käydä virkistämässä muistiani googlessa.
Jahaa, kyseessä olikin Arnoldin tähdittämä elokuva-elokuva, missä takatukkainen pikkupoika hyppeli todellisuuden ja valkokankaan maailman välillä ja auttoi elokuvaheppuja ratkaisemaan rikosta. Ohessa vitsailtiin hauskasti elokuvien tyypilliselle epäaitouksille, kuten salamannopeasti rikospaikalle saapuville poliisipartioille.
Narc katsottiin veljen kehotuksesta telkkarista myöhään lauantaiyönä. Tämä oli taas pitkästä aikaa semmoinen ”tosi hyvä” leffa. Narc kertoi entisestä huumepoliisista, joka siis oli yrittänyt irrottautua vaarallisesta työstään perheensä toivomuksesta, mutta palasi kuitenkin vielä selvittämään ”yhtä juttua”. Kuulostaa kliseiseltä tarinanasettelulta, mutta esitystapa oli jotenkin tosi ”rehellinen” ja uskottava, sympatiat oli alusta lähtien täysin päähenkilön puolella. En ole yleisesti poliisileffojen tai muutenkaan tällaisen actionin ystävä, mutta Narc olikin yks parhaista, joita oon nähnyt. Jännittävä ja sopivan raaka ja silti semmosta sopivissa määrin rappioromantisoitua tunteiluakin oli mukana. Googletellessa kuvia selvisi, että alun takaa-ajokohtaus, josta tuo ylläoleva stillikin on, on stuntmiehen käsivaralla kuvaamaa, sillä hän oli ainut joka pysyi näyttelijän perässä ja äänet on tehty jälkikäteen. Aika poikkeuksellisen karmiva tuo maassa makaavan kurlutus:
Yhtenä päivänä päätin päästää taakan digiboksin hartioilta ja katsella tallennettuja elokuvia. Ekaksi projektiksi otin Alphavillen, eli suomenkieliseltä nimeltään Lemmy Caution – Piru mieheksi. Tehtävä osoittautuikin melkoiseksi urakaksi. Alphaville taisi olla jotain futuristista film noiria, jos genremäärittelyt oikein sisäistin, lisäksi mulla on käsitys elokuvan jonkin sortin kulttistatuksesta. Näistä lähtökohdista aloin Alphavillea läpi kahlaamaan ja monta kertaa piti käydä jotain virvoiketta avuksi hakemassa. Tarina oli mielestäni vaikeaselkoinen ja jopa tylsä, eikä siis haastava kaikessa kinkkisyydessään ja siksi kiinnostava. Ihan siistiltähän tuo kyllä näytti, hienosti pelailtiin valoilla ja varjoilla mustavalkoisessa värimaailmassa. Eipä silti, joistain pienistä osioista nautin elokuvan sisällä, esimerkiksi Cautionin ja naikkosen käytös hotellissa ja muutama muu kanssakäyminen, kuten raamatun paikka pöytälaatikossa. Kuitenkin loppufiilis jäi miinukselle, kun en yleisesti elokuvasta jaksanut paljoakaan ymmärtää.
Sain kaveriltani lainaksi neljän dvd:n satsin, johon kuului
Blade Runner (500) Days of Summer L.A. Confidental Rise of the footsoldier
Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.
Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.
(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.
The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.
Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.
Varastetut ihmiset oli sellainen 1950-luvun scifi-leffa, jossa ihmisille syntyi klooneja vihannespalkojen sisältä ja kohtakos siinä oli koko kylä täynnä kopioita. Yksi mies ja hänen hemaiseva naisystävänsä vain pystyivät tämän amerikkalaisen ihmiskunnan tuhon estämään eivätkä tietenkään perääntyneet haasteesta, vaikka aluksi kukaan ei heitä uskonutkaan. Tarina käytiin takauman kautta ja Teeman sivuilla luki, että loppuratkaisu ei alunperin kuulunut elokuvantekijöiden suunnitelmiin, mutta muuten loppu olis ollut niin järkyttävä. Teeman sivuilla on muutenkin mielenkiintoista juttua, mutta koska tämä ei ole mikään asiablogi, niin en rupea triviaa kopioimaan. Toisaalta elokuva oli mielenkiintoinen pitkälti noiden lukemieni juttujen ansiosta, kun asioita tajusi katsella eri vinkkelistä.
Dirty Harry -sarjaa jatkoi Ratkaiseva Isku - Sudden Impact, joka oli mun mielestä ihan viihdyttävä jännäri. Tykkäsin Dirty Harryn hahmosta, siin on särmää. Ja koska kattelin tätä keskellä päivää eikä ruvennut yhtään pitkästyttämään, niin voisin sanoa filmin olleen onnistunut! Mutkat suoriks ja pikkukylän nilkit järjestykseen. Tai siis joo, toki tässä etsittiin kummaa sarjamurhaajaa, mut haloo, totta kai kaikkien sympatiat oli sen tsiksin puolella.
Stranger on the Third Floor - Murha 3. kerroksessa aloitti Yle Teeman film noir -sarjan, jota kovin määrätietoisesti lähdin seuraamaan. Vartavasten valittu elokuva joka keskiviikkoilta, Ylen kanava, joka näkyy munkin telkkarista, yleissivistävältä ja toimivalta kuulostava idea. No, projekti ei osaltani kauhean montaa viikkoa kestänyt, mutta jonkinlainen käsitys tuli tästä genrestä kuitenkin muodostettua. Aloitusleffa Stranger on the Third floor oli sen verran hieno, etenkin ulkonäöltään, että muillekin lajityypin edustajille halusin suoda mahdollisuuden. Elokuvassa tapahtui murha (!), jonka tekijästä ei ollut varmuutta, mutta yhtä miestä vastaan todisteet oli melko suosiolliset. Reportteri-päähenkilö todisti miehen syylliseksi ja sai tuomion myötä omaksi ristikseen ikävät katsojillekin visualisoidut painajaisajatukset. Mielikuvakuvat oli hienoja ja oikean maailmankin maisemat ihailtavaa seurailtavaa. Myös tarina oli mun mielestä kivan jämäkkä paketti, ei kamalan ennalta-arvattava, muttei mystisyydessään mikään erityisen monimutkainenkaan. Napakka siistin näköinen jännäri, that's it!
