This isn't a bible, this is a dictionary!

Kalenterissa lukee MÖKKIVIIKKO, eli ohjelmassa oli televisiosta elokuun ekalla viikolla tulevia leffoja, jotka sopii jo semisti vanhojen miesten makuun. X-Files: Taistelu tulevaisuudesta oli juuri tällainen saunaillan jälkeen limpparin ja munkkien ääressä sattumalta seurattava myöhäisleffa. Joo, olikohan tässä jotain taudinkantaja-ampiaisia. Ainakin muistan Mulderin jossain vaiheessa ajaneen isoa konetta Pohjoisnavalla ja Scully oli sillä välin lasiputkilossa hyytelöitymässä. Ainahan nää X-Filesit jonkin verran kiinnostaa, kun ovat niin jänniä ja pääkaksikolla on charmia. Muistan lukeneeni jonkun homoeroottisen fan fictionin kirjoittajan sanoneen joskus, että Mulder ja Scully on sellainen pari, jota hän ei halua ikinä rikkoa, eli siis naittaa Mulderia kenellekään muulle. Ja pakko mainita, että näistä tulee viime kesän jälkeen mieleen aina Tarja Kulhon ja ystävien show ja Mulder ja ”Skulli”.

Flow festareitten jälkeen vietin poikamiesboksielämää pari arkipäivää ja mm. katsoin ykköseltä elokuvan Praha, jonka pääosassa oli Bondeissa ja jossain lomamatkamainoksissakin esiintynyt Mads Mikkelsen. Miehen Prahassa asunut isä oli kuollut ja mies lähti maahan vaimonsa kanssa kuolleen asioita järjestelemään. Omissa asioissakin olisi riittänyt selvittelemistä ja se tuli hänelle erittäin selväksi leffan aikana. Tämä oli taas vähän tällainen eurooppalainen aikuisten ihmisten ihmissuhde-elokuva, joka on siis ehkä päällisin puolin tylsähkö, mutta pinnan alla saattaa hyvässä lykyssä muhia mielenkiintoisiakin juonikuvioita. Prahassa oli ainakin paikoin hyvää sen suorasukainen asioiden käsittely.

Last Action Hero. Nimi ei sano minulle mitään! Pitää odottaa, että on nettiyhteys, niin voin käydä virkistämässä muistiani googlessa.

Jahaa, kyseessä olikin Arnoldin tähdittämä elokuva-elokuva, missä takatukkainen pikkupoika hyppeli todellisuuden ja valkokankaan maailman välillä ja auttoi elokuvaheppuja ratkaisemaan rikosta. Ohessa vitsailtiin hauskasti elokuvien tyypilliselle epäaitouksille, kuten salamannopeasti rikospaikalle saapuville poliisipartioille.

Narc katsottiin veljen kehotuksesta telkkarista myöhään lauantaiyönä. Tämä oli taas pitkästä aikaa semmoinen ”tosi hyvä” leffa. Narc kertoi entisestä huumepoliisista, joka siis oli yrittänyt irrottautua vaarallisesta työstään perheensä toivomuksesta, mutta palasi kuitenkin vielä selvittämään ”yhtä juttua”. Kuulostaa kliseiseltä tarinanasettelulta, mutta esitystapa oli jotenkin tosi ”rehellinen” ja uskottava, sympatiat oli alusta lähtien täysin päähenkilön puolella. En ole yleisesti poliisileffojen tai muutenkaan tällaisen actionin ystävä, mutta Narc olikin yks parhaista, joita oon nähnyt. Jännittävä ja sopivan raaka ja silti semmosta sopivissa määrin rappioromantisoitua tunteiluakin oli mukana. Googletellessa kuvia selvisi, että alun takaa-ajokohtaus, josta tuo ylläoleva stillikin on, on stuntmiehen käsivaralla kuvaamaa, sillä hän oli ainut joka pysyi näyttelijän perässä ja äänet on tehty jälkikäteen. Aika poikkeuksellisen karmiva tuo maassa makaavan kurlutus:




Yhtenä päivänä päätin päästää taakan digiboksin hartioilta ja katsella tallennettuja elokuvia. Ekaksi projektiksi otin Alphavillen, eli suomenkieliseltä nimeltään Lemmy Caution – Piru mieheksi. Tehtävä osoittautuikin melkoiseksi urakaksi. Alphaville taisi olla jotain futuristista film noiria, jos genremäärittelyt oikein sisäistin, lisäksi mulla on käsitys elokuvan jonkin sortin kulttistatuksesta. Näistä lähtökohdista aloin Alphavillea läpi kahlaamaan ja monta kertaa piti käydä jotain virvoiketta avuksi hakemassa. Tarina oli mielestäni vaikeaselkoinen ja jopa tylsä, eikä siis haastava kaikessa kinkkisyydessään ja siksi kiinnostava. Ihan siistiltähän tuo kyllä näytti, hienosti pelailtiin valoilla ja varjoilla mustavalkoisessa värimaailmassa. Eipä silti, joistain pienistä osioista nautin elokuvan sisällä, esimerkiksi Cautionin ja naikkosen käytös hotellissa ja muutama muu kanssakäyminen, kuten raamatun paikka pöytälaatikossa. Kuitenkin loppufiilis jäi miinukselle, kun en yleisesti elokuvasta jaksanut paljoakaan ymmärtää.

"Couldn't we cut his hair?" - "Yes. We could also crucify him."

Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!


Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.


Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.

Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.


Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.


Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.