Helsingissä aloimme katselemaan minun pikkuisesta tulitikkutelkkaristani minun niin sanottua lempielokuvaani, sillä kämppikselle sitä oli kehuttu ja kehotettu katsomaan monelta taholta. Kyseessä oli Sean Pennin ohjaama, nykyajan Madventures-sukupolven lempilapsi eli Into the Wild - Erämaan armoilla. No, ehkäpä Rikulla ja Tunnalla ja Chris McCandlessilla ei ole muuta yhteistä kuin lukuisat taitetut kilometrit. Tavat ja motiivit taisivat olla melko erilaiset Chrisin unelmoidessa ylhäisestä yksinäisyydestä Alaskassa ja Madveikkosten kuvatessa omista seikkailuistaan supersuosittua tv-sarjaa.
Sinällään Into the Wild on aika omiaan katsottavaksi asteekkisesta pikkutelkkarista, toisaalta upeat amerikkalaismaisemat ansaitsisivat levittäytymisen koko seinän plasmaruudulle. Lopputulos on luultavasti kuitenkin sama - masentavan tyhjä olo sisuskaluihin ja pääkoppaan vähintään loppuillaksi. En tiedä ihan tarkkaan mikä siinä on. Seikkailut läpi mantereen voisivat tietty synnyttää tyytymättömyyden omasta tylsästä elämästä, mutta lopun aforismioivalluksen pitäisi tavallaan paikata se, onhan minulla hyviä ystäviä ja niin edelleen. Ehkäpä olen silti pohjimmiltani kateellinen Chrisin Supertramp-elämästä ja itsenäisyydestä ja rohkeudesta ja päättäväisyydestä ja selviytymistaidoista ja -tahdosta ja sopeutumiskyvyistä ja sosiaalisuudesta ja charmista ja älykkyydestä ja elämänilosta. Vaikka loppu onkin sellainen kuin on, en koe sen välttämättä olevan puhtaasti paha. Tyyppi eli kuitenkin melkoisen mahtavan elämän kulkurivuosinaan. Vaikka siinä pyöriteltiin koko ajan rinnalla sitä ikävää lapsuutta, en kuitenkaan usko sen ajaneen Chrisiä tienpäälle, ainakaan Alaskaan asti. Joo, on se kyllä melkoinen eeppos. Musiikkeineen kaikkineen, Eddie Wedder osasi hommansa, onpa lisukkeena vielä ripaus Kaki Kingin fiilistelyäkin.
Tykkään erityisesti tästä pikkupätkässä, missä Alex katsoo lopuksi kameraan. Varmaan siksi, koska mietityttää miksi se niin tekee. Koko kohtaus on ihan irrallisen oloinen muutenkin oudon kuvakulman ja ylipäänsä yksinpuhelun takia, mutta kuitenkin sopii kokonaisuuteen. Oiskohan toi joku muuten vaan filmattu pätkä, joka vaan päätettiin sisällyttää leffaan.
Toukokuisena iltapäivänä pyörähdin kylään erikoisimman elokuvamaun omavaalle kamulleni. Tarkoituksena oli katsoa pätkiä kaverin lempielokuvista pienoiseksi inspiraatioksi valokuvaukseen ja sitten vielä kai jonkin sortin kulttiklassikko Multiple Maniacs, josta olin nähnyt ennakkoon epämääräisen jättiläishummerin hyökkäyskohtauksen youtubesta. Potpuriin kuuluneiden elokuvien nimiä en enää muista, mutta mielenkiintoisia kauhuspektaakkeleita oli joukossa. Etenkin yksi yllätyksellinen verentäytteinen pätkä missä Jennifer Conollykin esiintyi ja pakeni ja itki ja taisteli pahuutta vastaan. Mukana taisi olla ainakin apina ja oliko siinä joku todella häijynnäköinen muotopuoli lapsikin, joka ei tahtonut kuolla sitten millään. Yksi kaula katkesi harvinaisen tyylikkäästi ja tosiaan apinan ilmestyminen oli piristävää. Näitä nyt en laske mukaan tähän kisaan, kun vain pieniä pätkiä näin sieltä sun täältä.
Sen sijaan Multiple Maniacs katsottiin ihan kokonaan alusta loppuun. Pääosassa oli isokokoinen nainen, jota esitti mies. Harmittaa nyt vähän, etten raportoinut katselusta ajallaan, sillä en enää muista sanatarkkaan kaikkia riemastuttavia repliikkejä ja muita käänteitä tästä mustavalkosirkusspektaakkelista. Sekavuutta lisäsi myös se, että katsottiin elokuva ilman tekstejä tietokoneen kaiuttimin ja kärsin samana päivänä hämyisästä korvatulehduksesta ja kuuloni oli ehkä 60 prosenttia normaalikapasiteetista. Onneksi leffaseura oli kai nähnyt filmin toistakymmentä kertaa ja osasi repliikkejä ulkoa, niin selvennystä sai sutjakkaasti. Muistikuvieni mukaan alussa päähahmo Divine oli "sirkuksensa" kanssa jossain pusikossa, jonne yleisöä houkuteltiin alastomuudella (?) ja teltassa tapahtui murha. Tyypit pakenevat, "tirehtööri" ja Divine ovat pariskunta, mutta tirehtööri seurustelee toisenkin naisen kanssa. Divine on melko vahva persoona ja tosiaan ulkoisestikin massiviinen nainen ja kinastelua ja tapposuunnitelmia on puolin ja toisin. Mulle kuitenkin jäi parhaiten mieleen kun Divine raiskattiin joukolla kadulla keskellä kirkasta päivää ja hän meni surullisena kirkkoon, missä penkissä istunut nainen lähestyi häntä ja he hurmiossa rakastelivat kirkkosalissa rukousnauhan avulla. Tämän jälkeen poliisi taisi syyttää heitä lesboiksi kadulla? Lopuksi Divide vissiin menettää järkensä täysin ja iso hummeri raiskaa hänet… Jepsistä, kiitos Olli.
Jouluna ostin hieman joululahjaelokuvia "kaikille" eli etupäässä itselleni. Näihin hankintoihin kuului myös islantilainen paikallisia Jussi-palkintojakin pokannut Meri. Etukannessa muistaakseni on merta ja suuteleva pari, tällainen skenaario tunnetusti vetää minua puoleensa, joten ostos oli taattu. Hieman kuitenkin petyin, sillä ei tässä odottamaani romantiikkaa kovastikaan ollut. Muistaakseni tuo suutelukohtauskin oli joku hätäinen kännipettämiskohtaus irrallisena muiden isompien tunteiden keskellä. Takakannessa mainosteltiin jotain perimmäistä islantikuvausta, mutta en minä tästä kyllä ehkä sellaistakaan ihan löytänyt. Joo, isäpappa halusi perillisiä jatkamaan kalanjalostusfirmaansa hinnalla minä hyvänsä ja lunta tuli ja kylmä oli ja ihmiset oli vaitonaisia ja muuta, mutta kerrankos tuota miehet on tuppisuita. Olisin ollut ehkä hieman enemmän kiinnostunut Ranskassa asuvan pojan elämästä, mutta paljon käytettiin aikaa mököttelyyn ja katsojan ulkopuolelle sulkevaan riitelyyn. Oli Merelläkin hetkensä, ainakin poliisin korruptio tissinvilautteluna oli hauska juttu.
Jos edellisen leffan jäljessä kalenterissa luki "ihan jees" niin tämän seuraavan kohdalle olenkin merkinnyt "HUIPPU!" Kyseessä on kauan kuvitteellisella katselulistalla jonossa ollut American Beauty. Mainitsin aiemmin The Beachin olleen joskus mun joululahjalistallani, vaikken leffasta mitään tiennytkään. American Beauty on varmaan ilmestynyt samoihin aikoihin, sillä muistan tätäkin joskus toivoneeni. Vissiin napa ja punainen ruusu houkutteli ala-astelaista Susania. Tuskin tajusin silloin mitään koko elokuvasta, tosin näin se on varmaan vieläkin – trailerit ja TV-mainokset ovat välillä kuin eri elokuvista. Ehken kaikkea tajunnut näin kypsemmällä iälläkään, sillä löysin itseni googlettamasta lopputekstien aikana. Jälkeen päin harmitti, etsimäni tietohan oli itsestäänselvyys, kun katsoin lopun uusiksi youtubesta. Tosin kyllä siitä riitti näemmä muitakin näkemyksiä, vaikkei se mikään arvoitus ollutkaan. American Beauty oli paikoin hervoton, välillä myös koskettava. Tykkään nauraa leffoille, mutta en pidä komedioista. Lester oli hauska jäbä. Vähän erilainen keski-ikäiskuvaus kuin Bill Murrayn lanseeraamat harmaahapsihahmot.
Tässä vaiheessa leffoja oli plakkarissa 60 kappaletta.
