"I care very much about aviation."

Tiistai-ilta 3.8. Pohjois-Karjala, puolipoutaa. Palaan ensimmäiseen raportoimattomaan elokuvaan, se on tasan 4 kuukauden takaa, huhtikuun ekalta lauantailta. Stepfordin naiset jätti jotenkin inhottavan kliinisen fiiliksen, se toki oli varmaan vähän tarkoituskin. Tosin samalla siinä pyöri semmoinen huolittelemattomampi meno muistaakseni Whoopi Goldbergin hahmon ym. kumppaneiden ympärillä. En muista elokuvasta kovinkaan paljon syvempiä juttuja tai pikkuhuomioita, joten se ei tainnut olla erityisen mieleenpainuva. Paikoittain taisin nauraa? // Haha, tarkistin jälkeenpäin, Whoopi olikin BETTE MIDLER. Miten tällaiset voi sekoittaa? Tarinasta on näemmä useampi versio, tämä oli vuodelta 2004.



Bullitt oli tosi piristävä kokemus elävien kuvien maailmassa. Ihan uusi juttu minulle. Olen aina ehkä kuvitellut, etten tykkää tollaisista vanhahkoista toimintajännäreistä, mutta charmikas poliisi, Steve McQueenin esittämä Bullitt taitaa olla ammattikuntansa kermaa. Väkivaltaa, verta ja seksiä oli, hitto vie, muttei itsetarkoituksellisesti. Tai tavallaan kyllä, ne oli juuri sitä itseään ja katsojaa ja elokuvan hahmoja kammottamassa, eikä siinä sivussa herkuteltavana. Sen kauheuden korostus jopa vähän yllätti tällaista 2010-luvun elokuvankatselijaa. Bullittin morsion pykätessä oksennusta poliisimiehensä työn varjopuolia kohdatessa meikäläinen ei edes olisi huomannut mitään poikkeuksellista raakuutta, ellei leffassa sitä olisi alleviivattu. En olisi muuten leffaan välttämättä törmännyt, ellen olisi selaillut isän nauhoituksia digiboksin kovalevyltä.



Tuli myös aika ylevä fiilis, kun myöhemmin Teemalta tuli elokuvamusiikkidokkari ja siinä puitiin esimerkkinä äänimaailmaa Bullittin takaa-ajokohtauksesta, jossa (upeat) autot kyttäili ensin hissukseen asfalttiviidakossa musiikin soidessa. Normaalistihan leffoissa hurjastelun alkaessa musiikki kovenee, mutta tässä renkaiden ulvaistua kaasutuksen merkiksi musiikki loppuikin kuin seinään ja äänimaailma oli lopun takaa-ajon pelkkää moottorin jyrinää ja kumin kirskuntaa. Tämä innosti tutustumaan tulevaisuudessa leffahyllyn muihinkin McQueen-filmeihin.




Samana iltana telkkarissa esitettiin Leonardo "Jack" DiCarprion ja ihanaisen Cate Blanchettin (toivottavasti se tosiaan oli Cate enkä puhu läpiä päähäni) tähdittämä The Aviator - Lentäjä. Elokuva oli muistaakseni järkyttävän pitkä mainostaukojen kera ja välillä kävin haastelemassa sukulaistenkin kanssa. Mutta hyväksi kutsuisin sitä myös. Leffan johdosta tutkiskelin seuraavana päivänä lisää tarinaa elokuvan takana ja myös itse lentäjä/elokuvamogulia, olikohan sen nimi Ron Howard? (Joo, Howard Hughes oli tämä mies. Ron Howard kuiteskin elokuvaohjaaja ja tuottaja myöskin! Hah, toivottavasti en tutkiskellut Ronia, tai sitten on itsetutkiskelun paikka.) Melkoista Vesa Keskis/Sedu Koskis -menoa. Pääparin suhde oli kaltaiselleni romantiikan ystävälle ehkä elokuvan mielenkiintoisin juonne. Siksi muistankin lopun ehkä jotenkin lässähtäneen, kun kiinnostus olikin miehen loppuvuosissa.


Kalenterissa seisoo seuraavana Perintö - L'Heritage. Sekunnin sadasosan päässäni lyö tyhjää, mutta nopsastihan tuo eurooppalais elokuva mieliin muistuu. Ranskalaiskolmikko taisi muistaakseni periä epämääräisen tilan/talon jostain Itä-Euroopan maasta ja lähteä sinne tutkimaan asiaa. Ryhmällä on mukana videokamera, joka ensitöiksi varastetaan ja sitten ostetaan kalliilla takaisin. Muutenkin paikallisväestö tuottaa ongelmaa. Bussilla matka taittuu verkkaasti. Kyydissä on mm. nuori poika ja vanha mies, joilla on mukana arkku. Tämä tuottaa ihmetystä ja kolmikolle selviää, että parivaljakko on menossa sopimaan sukujen välistä pitkää riitaa, eli viemässä isoisää tapettavaksi tilien tasaamiseksi. Ryhmä lyöttäytyy näiden seuraan ja haluaa korjata vääryyttä ja kuvailee kamerallaan kaikenlaista. Elokuva oli hiukan hidastempoinen tai ainakin vähän semmoinen väritön. Kuitenkin tarina oli sinällään ihan mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, niin kyllä sen katseli.

"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.

"Vive la France!"

Vähiin käy ennen kuin helmikuu loppuu. Melko hiljaista on siis ollut elokuvarintamalla. Viime viikonloppuna muun tohinan keskellä pyöräytettiin Amélie dvd-soittimessa ja pohdittiin, että saako siitä kirjoittaa. Päätin suoda siitä itselleni merkinnän, sillä olin kokoajan samassa huoneessa elokuvan katsomisaikana ja tehtiinpä me jopa uusi huomiokin monta kertaa nähdystä leffasta. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen läpiselailu siis.

Amélie (Le fabuleux destin d'Amélie Poulain) on vuoden 2001 ranskalaishitti, joka on kaikkien lempparielokuva irc-galleriassa. Turha sitä on kieltämään, ei Amélien ihanuutta voi vastustaa. Itseasiassa leffan vihreäpohjainen juliste oli minusta elokuvateatterilevityksen aikaan todella pelottava ja vastenmielinen ja olin varma, etten sitä halua mennä katsomaan. Siksi olinkin aika yllättynyt, kun elokuvan ensimmäistä kertaa näin ja välittömästi tykästyin. Nytpä en olekaan aivan varma, että tapahtuiko se pari vuotta sitten joulun aikaan, kun lainasin kaverilta vhs-nauhoitteen vai joskus aiemmin (huom. ei ainakaan myöhemmin!). Loogisesti pääteltynä olisin tuskin lainannut videota, jos olisin leffan jo nähnyt. Muistan, että nauha ei ollut ihan priima, mutta pimeä ja tyhjä kämppä ja joulukuusen valot loivat liiankin sopivan atmosfäärin katselulle.


Ehkä tähänastisista teksteistä on voinut tehdä huomion mieltymyksestäni pikkuseikkoihin, joten tottakai Amélie on sitten ihan unelmapätkä katsottavaksi. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet kun tuntuu olevan erikoistunut juuri näpertelemään hahmoistaan persoonallisia. Amélien konkreettiset mieltymys/inho-listaukset ovat oikein kirsikka kakun päällä (lempparini on nerokas pitkään nukkunut nainen, joka voi herättyään valvoa todella pitkään). Amélien ylisuojelevat vanhemmat ovat kasvattaneet tytön eristyksissä muista, mutta ehkä siksi hänellä onkin niin vilkas mielikuvitus. Ihailtavaa. Silti tässäkin voisi löyhästi ympätä, että happiness is only real when shared, sillä hyväntekeminen toisille on koukuttavaa ja oishan se nyt kiva jos ois oma valokuva-automaatin alustaa tonkiva poikakaveri. Kaikki näyttää niin pirun hienolta ja ihanalta jopa tiedettävästi ylipynttäytyneessä Pariisissa, värit on vahvoja ja lämpimiä ja jokainen näyttelijä tekee onnistuneen työn omassa roolissaan. Tietty päähenkilö Amélie on korulippaan timantti, eikä osaan voisi kuvitella ketään muita Audrey Tautoun sijaan (paitsi erään israelilaisen taikurin).


Mitä vielä, meinasin unohtaa yhden parhaimmista osioista, nimittäin monesti kopioidun ja jäljitellyn Yann Tiersenin säveltämän fantastisen soundtrackin! Ja se tällä katselukerralla tehty huomio oli vihanneskauppa-apulaisen Lucienin puuttuva käsivarsi.


Samana iltana/yönä katsoin espanjalaisen työttömyyskuvauksen Maanantain auringossa (Los lunes al sol), jossa muutama keski-ikäinen telakalta lomautettu mies kärvistelee hidastempoista elämäänsä pääosin hiljaisessa kantakuppilassa. Välillä yritetään hakea töitä tupaten täynnä olevasta työvoimatoimistosta, toiset kunnianhimoisemmin kuin toiset. Katselukokemus oli aika raskas ja katkonainen, jopa väkinäinen. En siis jaksanut oikein keskittyä. Odotin paljon leppoisampaa ja nimen ja kannenkin perusteella aurinkoisempaa elokuvaa. Sellaista onnellista työttömyyttä, jossa paistatellaan päivää ja nautitaan olosta ja hengailaan porukalla ja tehdään mitä halutaan hyvässä hengessä vailla työn kiireitä ja aikatauluja. Ehkä työttömyys ei ole sellaista. Varmaan elokuva kolahtaisi osuvammin jollekin samoja aikoja kokeneille kuin tällaiselle huolettomalle opiskelijaloiselle.

"Welcome to Malibu, biatch!"

Ranskalainen parkourleffa Yamakasi - Les samouraïs des temps modernes toi ekana mieleen tämän:



Ei ihan tuollaista kuitenkaan. Elokuvan alku oli siisti ja nostatti odotuksia vauhdikkaasta menosta kaupungin kaduilla. Seitsemän erilaista nuorta jäntevää heppua kiipeää kerrostalon katolle ilman turvavarusteita ja aamuaurinko kurkistaa pilven takaa. Ennen pitkää esittelyfiilistely loppui ja oli aloitettava jonkinlainen juoni. Pikkupoika matkii Yamakasi-jengiä ja kiipeää puuhun. Poika tippuu puusta, tarvitsee sydänsiirron ja parkourporukka potee syyllisyyttä. He aikovat hankkia 60 tonnia uutta elintä varten hyödyntämällä erikoistaitojaan. Robin Hood esiintyy repliikissä jos toisessakin ja rikkailta ryhdytään ammattimaisesti pihistämään arvoesineitä ja valuuttaa, heidän ollessa kotonakin.


Olisin mielelläni nähnyt enemmän puhdasta juoksentelua kadulla, enkä piileskelyä keittiön komerossa tai muuta vastaavaa. Enemmän parkouria parkourelokuvaan! Myös ryhmän hahmojen erilaisuutta olisi voinut hyödyntää paremmin, mukava poliisi kun ehkä jopa nousi tarinan päähenkilöksi, vaikka hän ajeli vain autolla. Ihan nasta filmi kuitenkin, vaikka tarina ei kovin kekseliäs ollutkaan.


Tätä oli odotettu, Pierce Brosnan -tagi! Vuoden 2008 kehutuin musikaali ja Britannian tuottoisin elokuva Mamma Mia! oli saapunut luoksemme ja toi fetajuustontuoksuisen kreikkalaissaaren nuoskaiseen Helsinkiin. Meryl Streepin äiti-hahmo on nuoruudessaan kutenut Kalokairin saarella minkä kerkesi ja nyt naimisiinmenevä tytär haluaisi saada tavata tuntemattoman isänsä. Hän kutsuu ehdokkaat häihin ja "siitähän soppa syntyy". Jos Jos rakastat oli tehty biisien lyriikoiden mukaan, niin niin on tehty tässäkin. Mutta kun kappaleita on valittavissa vain yhdeltä bändiltä, on pakko nostaa hattua onnistuneelle tarinalle, johon jokainen valittu laulu istuu oikein hyvin. ABBAlla on tosiaan paljon hittejä.

Sanoisin tämän olevan musikaali kypsempään makuun. Ensinnäkin ABBA on vanha bändi ja toiseksi päähahmot ovat päälle viisikymppisiä, lukuunottamatta hääparia. Mamma Mia!a katsoessa on hyvä fiilistellä vaikkapa villiä nuoruutta, kun Harryn sukunimi oli vielä Headbanger, päästä kasvoi kukka ja imagolasit olivat John Lennon -malliset. Toki tämän voi ottaa myös keveämmin reippaana viihdepläjäyksenä, nautiskella idyllisistä maisemista ja elokuvan yleisestä onnistuneesta "flowsta". Pierce Brosnan ei muuten ollut kovin hyvä laulamaan.

Oikeasti Mamma Mia! oli hyvä katsoa siksi, että dvd:n elokuvaa edeltävissä mainospätkissä oli mukana tämä suorastaan fantastisen kutkuttava trailer:



Wildchild - tyttökoulukuvaus, jossa kaikkien nimissä on sama sointi: Poppy, Molly, Ruby, Roddy, Gerry, Josie, Drippy... Aivan ihanaa! No, tosiasiassa elokuva ei ollut ihan noin vauhdikas, mitä yo. pätkä antoi odottaa. Unohdimme leffan nimen, joten pistettiin MM!-levy tänään uudelleen soittimeen ja katsottiin mainokset uudelleen, huhhuh. R-kioski oli mennyt juuri kiinni, joten täytyi pitkästä aikaa turvautua nettilataukseen, Wildchild oli pakko nähdä. Poppy on huonostikäyttäytyvä amerikkalainen teini, mutta onhan hänellä ollut vaikeaakin - äiti on kuollut. Osoitukseksi huonosta käytöksestä Poppy hyppää mereen. Osoitukseksi torumisesta Poppyn bisnesisä pöllyttää tyttären Englantiin sisäoppilaitokseen kasvamaan naiseksi.

"What is this place? Hogwarts?"

Aluksi Poppy ei sopeudu kuriin ja järjestykseen eikä ymmärrä hanaveden päälle ja haluaa pikimmiten lähteä "huit helvettiin". Mutta hiljalleen hän ystävystyy huonetovereidensa kanssa ja löytää vielä ihanan rehtorin pojan, eikä enää haluakaan lähteä, päinvastoin. Poppy on myös luonnonlahjakkuus haavipallossa ja on ilmeisesti perinyt taidon äidiltään joka oli - yllätys, yllätys - samaisen koulun haavipallokapteeni 70-luvulla !!! Tässä elokuvassa oksennetaan muuten kahdesti lacrosse-ottelun tuoksinnassa. 2008 ilmestynyt Wildchild on tuore tapaus, muttei silti erityisen freesi. Pahispissis karkottuu Poppysta, kun hän värjää hiuksensa tummiksi. Kaverit kääntävät Poppylle selkänsä, mutta tajuavat lopussa erehtyneensä Poppyn suhteen. Isä näkee tyttäressään menehtyneen vaimonsa. Pinnalliset jenkkikaverit saavat väistyä todellisten brittitoverien tieltä. Onneksi sentään Poppyn ja rehtorin pojan romanssi oli ihana ja aito.

ps. Katsottujen elokuvien kokonaismäärä: 38 kpl

"Honestly, if you're not willing to sound stupid you don't deserve to be in love."

Edellisessä postissa mainitulla kyläreissulla keräsin 6 muutakin sulkaa hattuuni. Anime on mennyt multa aikalailla ohi, Pokémonini olen katsonut, mutta siihen se jää. Nytkin näin vasta ekaa kertaa Naapurini Totoron. Totoro on iso pehmoinen möhkäle, jonka pikkutyttö Mei tapaa nukkumasta seuratessaan pikkuolioita pusikoiden halki metsään. Mein ja isosiskonsa Satsukin äiti on sairaalassa ja tytöt ovat ilmeisen huolissaan ja haluaisivat äidin terveenä kotiin. Metsän karvamöllit tuovat lohtua huoleen.

Elokuva näyttää tosi hienolta ja kuulostaakin myös, yksinkertainen toistuva melodia on haltioiva. Välillä tottumattoman korvaan kimeä japanilaishuutopuhe kirpaisee, mutta se toisaalta se kuuluu tunnelmaan. On hauska, että elokuva toimii usealla tasolla. Sen voi ottaa keveänä fantasiakertomuksena, jossa äidillä on vain nuha ja tytöillä hyvä säkä metsällä, tai sitten surra tyttöjen kanssa ja paeta samaa matkaa mielikuvitusmaailmaan miettiessä mikä hätä äidillä on. Ilmeisesti hänellä on selkärankatuberkuloosi, kuten Miyazakin äidillä. Kyllä tällaista mielummin katsoo kuin Autot.


Seuraavat neljä elokuvaa muodostavatkin yhden suuren kokonaisuuden, ensimmäisen elokuvamarathonin tältä vuodelta. Tutkittuani kaverin dvd-hyllyä huomasin, että eräs sana esiintyi otsakkeissa useammin kuin muut. Oli aika käynnistää marathon of LOVE!


Oikeasti ekaa elokuvaa valitessa ei vielä määrätietoisesti tähdätty marathoniin, mutta siitä viis. Love Actually on mennyt usein ohi telkkarista, vaikka se onkin aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Yhteen soljuvien elämien kavalkaadista omaksi suosikkihahmokseni nousi Hugh Grantin charmantti pääministeri, jolla on ihanasti sutinaa fantastisen kiroilevan "palvelustyttö" Natalien kanssa, ah! Myös Keira Knightleyn kolmiodraama oli hyvä ja sitä olisin seurannut enemmänkin mielelläni. Kaikki muukin oli oikein romanttista ja ihanaa, ainoastaan risoi vähän oranssipäisen pojan yli-inhimillinen viisaus ja sanavalmius. Myös Colin Firthin ja portugalilaistsubun masterminds think alike -jutustelu meni liian pitkälle. Huvitti hieman, kun kamera kaarsi eka kertaa pääministerin ulko-ovelle, sillä oltiin juuri katsottu muutama jakso Little Britainia ja tutustuttu Sebastianiin samassa huushollissa. Niin ja tämähän on jouluelokuva, mikä sen romanttisempaa! Voisikin ottaa käyttöön joulu-tagin.

Juottopisteeltä hieman mustikkakeittoa naamaan ja kevein askelin kohti seuraavaa etappia. Shakespeare in Love - elokuva josta muistin nähneeni joitain kohtauksia, mutta näemmä en mitään kovin merkittävää. Itseasiassa en kamalasti pitänyt tästä elokuvasta, sillä intensiivistä runoilua on vaikea seurata, kun ei ymmärrä puheita tekstityksestäkään huolimatta. Hetkittäin aloin aina epäuskoisesti miettimään, että ei tämä Shakespeare ole se End of an Affairin pääosamies, ja nyt olen itsekseni todennut, että ei ollutkaan. Tässä oli Joseph Fiennes ja aiemmin nähdyssä elokuvassa Ralph Fiennes, ilmankos. Sinänsä tykkäsin kyllä ajatuksesta, että olisiko tässä jotain totuuden siementä ja Romeo ja Julia olisi syntynyt tällä tavalla. Lisäksi mietin, että mistä kaikesta tämä on saanut Oscarin (yht. 7 kpl)? Puvustuksesta tietysti, mutta näköjään mm. naispää- ja sivuosapystitkin oli ansaittu. Paljon ehtii ajatella, kun ei ymmärrä dialogia.

Mutta ennen kaikkea, tässä elokuvassa Gwyneth Paltrow'lla on viikset!

Ainiin, sitä mietin myös, että poika, joka piti näytelmissä verestä ja vain verestä ja kertoi vielä nimensäkin erikoisen tärkeänoloisessa kohtauksessa, on varmaankin joku suuri myöhempi kuuluisuus myös. En jaksa sitä alkaa enää etsimään, rajansa kaikella. Mukavasti sattumalta kaikissa marathonin elokuvissa oli yhtäläisyytensä. Tässä se oli vahva englantilaisuus ja Colin Firth, kuten edellisessä Love Actuallyssa.



Pikkaisen jo alkoi puuskuttaa ja syke nousta matkan puolivälissä pikkupuuduttavan pukudraaman jäljiltä. Illan emäntä vähän vastusteli Audrey Tautoun tähdittämän Rakastaa... ei rakasta -rakkausyllätysthrillerin pyöräyttämistä elokuvakoneeseen, mutta näin silti tapahtui (englanninkielinen nimi He Loves Me... He Loves Me Not). Tarina kerrotaan kahdelta kantilta, ensin fanaattisesti rakastuneen Angéliquen silmin ja myöhemmin realistisemmin rakkaudesta täysin tietämättömän kohteen lääkäri Loicin silmin. "Amélie ihan psykona", kuten Skenet.fi:n arvostelu oivallisesti toteaa. Vaikka olenkin aikamoinen tuuliviiri mielipiteineni, en aio kääntää päätäni ja kehua tätä, kuten näköjään useat muut nettiarvostelut. Luulin tätä joksikin pre-Amélie-aikaiseksi, mutta elokuva onkin ilmestynyt 2002. Tautoun hahmo oli ärsyttävä ja elokuvan suuri yllätys ei ollut kovin yllättävä eikä kauhistuttava eikä mitään. Tulin jopa hieman vihaiseksi, että miksi minua yritettiin näin huijata. Tässä oli tärkeässä osassa Nat King Colen L-O-V-E, kuten edellisen postin Lars and the Real Girlissäkin.


En tiedä pitkänmatkanjuoksusta kovinkaan paljon, mutta ainakaan tässä marathonissa viimeiset kilometrit eivät olleet rankimpia. Itseasiassa viimeiseksi valikoitunut elokuva A Lot Like Love sattui olemaan illan paras. Amanda Peetillä on mukavaa tyttömäistä otetta. Myös Ashton Kutcher yllätti reippaan särmikkäänä nörttinä. Kaksikko tapaa nuoren aikuisuuden kynnyksellä lentokoneen vessassa ja viettää päivää New Yorkissa kuten huolettomat nuoret vain voivat viettää. Mukavaa hengailufiilistä! Ja rakkauta vähän toki. Oliver uhoaa olevansa 6 vuoden päästä menestyvä bisnesmies, joten pariskunta sopii tapaavansa silloin. No, kaikki arvaavat miten lopulta käy, ja sehän on ihanaa! Olen kerännyt elokuvahyllyyni vain mukamas hienoja ja arvostettuja elokuvia, vaikka oikeasti olen perso teiniromansseille. Mutta kyllä niidenkin pitää olla hyviä, en usko mitä tahansa baaripokaa vuosisadan rakkaustarinaksi.

"Couldn't we cut his hair?" - "Yes. We could also crucify him."

Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!


Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.


Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.

Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.


Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.


Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.

"LA "FUCK"?"

Toinen lyhytelokuva lauantailta oli otsikoitu ohjelmatietoihin 'Harold Lloyd: Junamatka'. Sen alkuperäisnimi on Now or Never, ja on mustavalkoinen mykkäfilmi vuodelta 1921. En tiedä paljoakaan tästä genrestä, mutta ilmeisemmin Harold Lloyd on humorististen mykkäkomedioiden konkari. Pidin nopeatempoisesta sähläilyseikkailusta ja tällaisia mielellään katsoisin kyllä enemmänkin. Lloyd on (oli) siis luiseva nuori mies, jolla on koomiset kasvonpiirteet ja silmälasit ja kaikenlainen sopiva olemus tämänkaltaisiin elokuviin. Hän kaahasi ensin autolla läpi latojen ja kylien ja sitten roikkui liikkuvan junan alla ja loppuosan paahti menemään junan kyydissä liputta. Hauskoja kommelluksia ja epäonnistuneita "takaa-ajoja", joita juurikin vain mykkäelokuvissa nähdään. Myös aika huvittava sydän kurkussa -efekti oli junan katolla.

Sunnuntai-iltana virittelin noin 10 tuumaisen matkatelevisioni viiksiantenneja ja sain viimein joitain kanavia näkyviin. Viikonlopun kanavapakettiin kuuluivat Ylen kanavat sekä Voice ja Liv. Eihän sitä sivistynyt ihminen muuta tarvitsekaan. Elitististä euforiaa uhkuessani aloin katsomaan Teemalta tanssielokuvaa Varjojen leikkiä (Shadow Pleasures), joka perustuu Michael Ondaatjen teksteihin, ja josta minä en saanut mitään irti. Tai sain, ihan mukavan fiiliksen, mutta juonesta en tajunnut niin sanotusti hölkäsen pöläystä. Ilmeisesti tässä oli viisi osiota, jotka käsittääkseni eivät liittyneet yhteen kovinkaan vahvasti? Tai en usko olevani ainakaan ainut, joka tätä sidosta ei löytänyt. Välillä tajusin jotain eleitä ja liikkeitä, esimerkiksi ilmeisesti ekassa kappaleessa harrastettiin seksiä. Huolestuttavinta oli ehkä se, että tässä performanssissa oli välillä myös ns. kertojan ääni, joka puhui ihan selvää englantia, mutten siltikään ymmärtänyt mitään. Mutta kuten sanoin, jäi ihan mukava fiilis tunnin tanssin tuijottelusta.


Maanantai-iltana missasin parikymmentä ensimmäistä minuuttia Etelä-Korealaisen Kim Ki-Dukin sanotusta läpimurtoelokuvasta Seom (Saari), jonka luin myös sisältävän sellaista materiaalia, että jossain filmifestareilla yleisö oli oksennellut ja pyörtyillyt näytöksen aikana. Must see! Olihan siinä kyllä aikamoisen groteskia touhua. Ei siis mitään lällyä moottorisahamurhailua tai muuta teinikauhusilpomista, vaan vaitonaisen tyylikästä ja rauhallista sekoilua. Itselläni on jo ennestään etovia kauhukuvia hampaiden irtoamisesta ja ongenkoukuista, tässä elokuvassa oli niistä toinen olennaisessa osassa, usch. Paljoa ei tosiaan puhuttu, ja alusta poisjääneiden minuuttienkin vaikutuksesta koko tarina ei ihan avautunut minulle - mitä varsinaisesti oli meneillään ja keitä kaikki ihmiset olivat toisilleen. Mutta lähes tällaisia sairaita hissuttelujahan aasialaiset leffat ovat aiempienkin kokemuksieni mukaan olleet. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin onnistunut, ainakin jos sen haluttiin olevan painostavan surullinen. Olosuhteista johtuen tuli kesämökkifiilis, se oli mukavaa.


Piristävämpi ja elämänhaluisempi oli tiistaina iltapäivällä dvd:ltä katsottu Espanjalainen kimppakämppä. Olin hankkinut tämän Audrey Tautoun takia (2€, Viikin Prisma), mutta yllättäenpä hän ei paljoa ruutuaikaa saanut, eikä ollut edes kovin pidettävä hahmo. Sen sijaan poikaystävänsä, päähenkilö Xavier oli, ja muutkin hahmot. Pidän iloisista kommuunikuvauksista ja nuorisotarinoista ja kasvutarinoista ja romansseista ja monikulttuurillisista kommelluksista. Tässä oli kaikkea. Ja elämäniloa, niin! Xavier muutti Ranskasta vaihto-oppilaaksi Espanjaan ja itki lentokoneessa ja koki koettelemuksia ja mutta saikin unelma-asunnon muiden vaihtareiden kämpästä ja nautti täysin rinnoin vuodestaan. Soipa tässä diskossakin Daft Punkin Aerodynamic ja sen hurja "kitarasoolo". Myös Bob Marleyn No Woman No Cry nosti bailuillan jälkeisessä yhteislaulutuokiossa kateuden pintaan.



Espanjalainen kimppakämppä oli tosiaan leppoisa hyvän mielen viihde-elokuva, missä on varmaan jokaiselle jotakin. Sen voisi katsella uudelleen joskus ihan vain huvikseen ajankuluksi, ei niinkään uusien merkitysten löytämiseksi.

Nykyisen lukujärjestyksen sisältäessä 13 viikkotuntia iltapäivät ovat osoittautumassa oiviksi elokuvatuokioiksi. Keskiviikkona katsoin maanantaina asematunnelin Anttilasta hintaan 3,99 € ostetun My Summer of Loven. Etukannessa on kaksi tyttöä. Jotenkin siitä vain huokui lesboromanssi, vaikkei takakansiteksti varsinaisesti niin lupaillutkaan. No, aavistus osui oikeaan.


My Summer of Love oli melko oudosti nimetty ja oudosti kategoroitu. Nimi kun lupailee jotain Pollux-kerhon lukijoiden kirjoittamaa kesänovellia ja genreksi oli mainittu psykologinen trilleri. Ehkei tämä ollut kumpaakaan, mutta outo silti. Kaksi tyttöä ovat molemmat pelottavalla tavalla sekoja, jotenkin maanisia ja samalla masentuneita. Heistä tulee kavereita. Eipä ihme, sillä ei paljon muitakaan ystäväehdokkaita näy kylässä koko filmin aikana. Toisella on rikkinäinen mopo, toisella valkea hevonen. Ihmeellisesti semikäsivaralla kuvattu elokuva sisältää välillä outoja, ehkä vähän meidän isän tekemiltä vaikuttavia zoomailuja, mutta onnistuu silti näyttämään paikoin ihan siistiltä. Ei kovin jännittävä, eikä kovin yllättävä, mutta ihan kiinnostava tarina kahden tytön kesälomasta englantilaisessa kylässä stereotyyppisin ääriuskonnollisin vivahtein. Tässäkin soi tuttu musa, Goldfrappin tosiaankin soundtrackmainen, (ehkä Tarantinomainen, ehkä hieman James Bondahtava) Lovely Head.

Tämän päivityksen kuudes leffa oli juuri äsken lopeteltu Children of Men, joka myös tarttui Anttilasta ~4 eurolla. Kokonaissaldo kipuaa siis 22:een! Ihmisen pojat on muuten hassunkuuloinen suomennos. Olin yrittänyt käydä katsomassa tämän "scifiseikkailun" elokuvissakin aikoinaan, mutten onnistunut. Clive Owen oli entinen aktivisti ja leffan sankari, joka suojeli raskaana olevaa maahanmuuttajanaista 2027 vuoden Englannissa, maailmassa, jossa ei enää synny lapsia. Vaikka tosiaan katselen näitä elokuvia nyt piskuisesta matkatelkkarista ja sen rajallisella äänentoistolla, niin silti voisin kiitellä tätä filmiä sen äänimaisemasta. Oli jotenkin paljon tunnelmallisempaa ja todellisempaa, kun kaikissa kohtauksissa ei ollut taustamusiikkia. Etenkin pako maaseudulta alamäkeen käynnistämättömällä autolla oli jotenkin tosi hektinen ja jännittävä. Veikkaanpa, että jos olisin käynyt katsomassa tän siellä teatterissa, niin loppupään messiaskohtaus olisi koskettanut enemmän. Nyt suussa oli pahvisten popkornien maku ja tunnelma ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Tästäpä tulikin mieleeni loistava sitaatti leffasta! Julianne Mooren esittämä Julian on siis aktivisti, Theo vuosien takainen sellainen.

Theodore Faron: Julian? I haven't seen you in twenty years. You look good. The picture the police have of you doesn't do you justice.
Julian Taylor: What do the police know about justice?