Edellisessä postissa mainitulla kyläreissulla keräsin 6 muutakin sulkaa hattuuni. Anime on mennyt multa aikalailla ohi, Pokémonini olen katsonut, mutta siihen se jää. Nytkin näin vasta ekaa kertaa Naapurini Totoron. Totoro on iso pehmoinen möhkäle, jonka pikkutyttö Mei tapaa nukkumasta seuratessaan pikkuolioita pusikoiden halki metsään. Mein ja isosiskonsa Satsukin äiti on sairaalassa ja tytöt ovat ilmeisen huolissaan ja haluaisivat äidin terveenä kotiin. Metsän karvamöllit tuovat lohtua huoleen.
Elokuva näyttää tosi hienolta ja kuulostaakin myös, yksinkertainen toistuva melodia on haltioiva. Välillä tottumattoman korvaan kimeä japanilaishuutopuhe kirpaisee, mutta se toisaalta se kuuluu tunnelmaan. On hauska, että elokuva toimii usealla tasolla. Sen voi ottaa keveänä fantasiakertomuksena, jossa äidillä on vain nuha ja tytöillä hyvä säkä metsällä, tai sitten surra tyttöjen kanssa ja paeta samaa matkaa mielikuvitusmaailmaan miettiessä mikä hätä äidillä on. Ilmeisesti hänellä on selkärankatuberkuloosi, kuten Miyazakin äidillä. Kyllä tällaista mielummin katsoo kuin Autot.
Seuraavat neljä elokuvaa muodostavatkin yhden suuren kokonaisuuden, ensimmäisen elokuvamarathonin tältä vuodelta. Tutkittuani kaverin dvd-hyllyä huomasin, että eräs sana esiintyi otsakkeissa useammin kuin muut. Oli aika käynnistää marathon of LOVE!
Oikeasti ekaa elokuvaa valitessa ei vielä määrätietoisesti tähdätty marathoniin, mutta siitä viis. Love Actually on mennyt usein ohi telkkarista, vaikka se onkin aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Yhteen soljuvien elämien kavalkaadista omaksi suosikkihahmokseni nousi Hugh Grantin charmantti pääministeri, jolla on ihanasti sutinaa fantastisen kiroilevan "palvelustyttö" Natalien kanssa, ah! Myös Keira Knightleyn kolmiodraama oli hyvä ja sitä olisin seurannut enemmänkin mielelläni. Kaikki muukin oli oikein romanttista ja ihanaa, ainoastaan risoi vähän oranssipäisen pojan yli-inhimillinen viisaus ja sanavalmius. Myös Colin Firthin ja portugalilaistsubun masterminds think alike -jutustelu meni liian pitkälle. Huvitti hieman, kun kamera kaarsi eka kertaa pääministerin ulko-ovelle, sillä oltiin juuri katsottu muutama jakso Little Britainia ja tutustuttu Sebastianiin samassa huushollissa. Niin ja tämähän on jouluelokuva, mikä sen romanttisempaa! Voisikin ottaa käyttöön joulu-tagin.
Juottopisteeltä hieman mustikkakeittoa naamaan ja kevein askelin kohti seuraavaa etappia. Shakespeare in Love - elokuva josta muistin nähneeni joitain kohtauksia, mutta näemmä en mitään kovin merkittävää. Itseasiassa en kamalasti pitänyt tästä elokuvasta, sillä intensiivistä runoilua on vaikea seurata, kun ei ymmärrä puheita tekstityksestäkään huolimatta. Hetkittäin aloin aina epäuskoisesti miettimään, että ei tämä Shakespeare ole se End of an Affairin pääosamies, ja nyt olen itsekseni todennut, että ei ollutkaan. Tässä oli Joseph Fiennes ja aiemmin nähdyssä elokuvassa Ralph Fiennes, ilmankos. Sinänsä tykkäsin kyllä ajatuksesta, että olisiko tässä jotain totuuden siementä ja Romeo ja Julia olisi syntynyt tällä tavalla. Lisäksi mietin, että mistä kaikesta tämä on saanut Oscarin (yht. 7 kpl)? Puvustuksesta tietysti, mutta näköjään mm. naispää- ja sivuosapystitkin oli ansaittu. Paljon ehtii ajatella, kun ei ymmärrä dialogia.
Mutta ennen kaikkea, tässä elokuvassa Gwyneth Paltrow'lla on viikset!
Ainiin, sitä mietin myös, että poika, joka piti näytelmissä verestä ja vain verestä ja kertoi vielä nimensäkin erikoisen tärkeänoloisessa kohtauksessa, on varmaankin joku suuri myöhempi kuuluisuus myös. En jaksa sitä alkaa enää etsimään, rajansa kaikella. Mukavasti sattumalta kaikissa marathonin elokuvissa oli yhtäläisyytensä. Tässä se oli vahva englantilaisuus ja Colin Firth, kuten edellisessä Love Actuallyssa.
Pikkaisen jo alkoi puuskuttaa ja syke nousta matkan puolivälissä pikkupuuduttavan pukudraaman jäljiltä. Illan emäntä vähän vastusteli Audrey Tautoun tähdittämän Rakastaa... ei rakasta -rakkausyllätysthrillerin pyöräyttämistä elokuvakoneeseen, mutta näin silti tapahtui (englanninkielinen nimi He Loves Me... He Loves Me Not). Tarina kerrotaan kahdelta kantilta, ensin fanaattisesti rakastuneen Angéliquen silmin ja myöhemmin realistisemmin rakkaudesta täysin tietämättömän kohteen lääkäri Loicin silmin. "
Amélie ihan psykona", kuten Skenet.fi:n arvostelu oivallisesti toteaa. Vaikka olenkin aikamoinen tuuliviiri mielipiteineni, en aio kääntää päätäni ja kehua tätä, kuten näköjään useat muut nettiarvostelut. Luulin tätä joksikin pre-Amélie-aikaiseksi, mutta elokuva onkin ilmestynyt 2002. Tautoun hahmo oli ärsyttävä ja elokuvan suuri yllätys ei ollut kovin yllättävä eikä kauhistuttava eikä mitään. Tulin jopa hieman vihaiseksi, että miksi minua yritettiin näin huijata. Tässä oli tärkeässä osassa
Nat King Colen L-O-V-E, kuten edellisen postin Lars and the Real Girlissäkin.
En tiedä pitkänmatkanjuoksusta kovinkaan paljon, mutta ainakaan tässä marathonissa viimeiset kilometrit eivät olleet rankimpia. Itseasiassa viimeiseksi valikoitunut elokuva A Lot Like Love sattui olemaan illan paras. Amanda Peetillä on mukavaa tyttömäistä otetta. Myös Ashton Kutcher yllätti reippaan särmikkäänä nörttinä. Kaksikko tapaa nuoren aikuisuuden kynnyksellä lentokoneen vessassa ja viettää päivää New Yorkissa kuten huolettomat nuoret vain voivat viettää. Mukavaa hengailufiilistä! Ja rakkauta vähän toki. Oliver uhoaa olevansa 6 vuoden päästä menestyvä bisnesmies, joten pariskunta sopii tapaavansa silloin. No, kaikki arvaavat miten lopulta käy, ja sehän on ihanaa! Olen kerännyt elokuvahyllyyni vain mukamas hienoja ja arvostettuja elokuvia, vaikka oikeasti olen perso teiniromansseille. Mutta kyllä niidenkin pitää olla hyviä, en usko mitä tahansa baaripokaa vuosisadan rakkaustarinaksi.
