"Just chill-lax, you know?"

Torstai, YleTeema: Synnyttyäsi et voi enää piiloutua, italialaisen porvarispojan kasvutarina ja opetus epäreilusta maailmasta. Sandro lähtee isän ja sedän (?) kanssa lomalle purjehtimaan välimerelle ja luiskahtaa kannen yli. Isä huomaa tämän vasta tuntien kuluttua ja sillä aikaa ihmisiä kuljettava n. 300 prosenttisesti ylibuukattu paatti on noukkinut pojan kyytiinsä. Siellä kulttuurien sulatusuunissa Sandro oppii kaiken elämästä ja haluaa tehdä hyvää huonompiosaisille. En suuremmin nauttinut tästä, joskin aina tollainen yksin aavalla ulapalla -pelottelu toimii aina. Paikoittain oli ihan hyviä huomioita elämän vääryyksistä, mut ei tää kamalasti saanut mun sympatioita kenenkään puolelle.


On aina hyväksi katsoa kylässä elokuvia, koska sillon näkee jotain sellaista, mitä ei itse keksisi katsella. Lars and the Real Girl on amerikkalainen independentleffa, eli mukava pienimuotoinen komediallinen draama isoista aiheista. 31 päivässä filmattu elokuva kertoo kuvan viiksekkäästä villapaitakaverista, joka asuttaa to-be-perheellisen veljensä autotallia ja työskentelee avokonttorissa tietokoneen äärellä. Larsin lapsuus ei ollut ihan onnistunut, äitikin kuoli synnytykseen, joten eristäytynyt mies uskaltautuu päästämään lähelleen ainoastaan postimyynnistä saapuneen Biancan. Larskan agendaa selvittää aika hyvin Biancalle annetuista tekokukista huomioitu "See they're even fake so they'll never die".

Muovinen tyttöystävä otetaan alkukankeuksien jälkeen erinomaisesti vastaan ja Biancan puuhailu ymmärtäväisten kyläläisten kanssa oli oikein hellyyttävää ja mielenkiintoista katseltavaa. Elokuvan idea inhimillisesti kohdellusta muovinukesta on oivallinen ja toteutuskin on lämpöisän lupsakka. Ei mitään rakettitiedettä, vaan semmoista mukavaa tunnepelailua. On hauska seurata Larsin ja Biancan suhteen kehitystä elokuvan aikana. Ehkä välillä jotkut hahmot tuntuvat hieman liian sanavalmiilta, mutta annettakoon se anteeksi. Karinin purskaus Larsin tehtaillessa polttopuita on asiallinen muun yliymmärtäväisyyden keskellä. Larsin puumaja on muuten tosi hieno, olen kateellinen. Ainiin, on aika opettavaista, että nuken kuollessa alkaa itkettämään.

"Couldn't we cut his hair?" - "Yes. We could also crucify him."

Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!


Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.


Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.

Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.


Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.


Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.