"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.

"Couldn't we cut his hair?" - "Yes. We could also crucify him."

Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!


Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.


Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.

Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.


Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.


Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.

"LA "FUCK"?"

Toinen lyhytelokuva lauantailta oli otsikoitu ohjelmatietoihin 'Harold Lloyd: Junamatka'. Sen alkuperäisnimi on Now or Never, ja on mustavalkoinen mykkäfilmi vuodelta 1921. En tiedä paljoakaan tästä genrestä, mutta ilmeisemmin Harold Lloyd on humorististen mykkäkomedioiden konkari. Pidin nopeatempoisesta sähläilyseikkailusta ja tällaisia mielellään katsoisin kyllä enemmänkin. Lloyd on (oli) siis luiseva nuori mies, jolla on koomiset kasvonpiirteet ja silmälasit ja kaikenlainen sopiva olemus tämänkaltaisiin elokuviin. Hän kaahasi ensin autolla läpi latojen ja kylien ja sitten roikkui liikkuvan junan alla ja loppuosan paahti menemään junan kyydissä liputta. Hauskoja kommelluksia ja epäonnistuneita "takaa-ajoja", joita juurikin vain mykkäelokuvissa nähdään. Myös aika huvittava sydän kurkussa -efekti oli junan katolla.

Sunnuntai-iltana virittelin noin 10 tuumaisen matkatelevisioni viiksiantenneja ja sain viimein joitain kanavia näkyviin. Viikonlopun kanavapakettiin kuuluivat Ylen kanavat sekä Voice ja Liv. Eihän sitä sivistynyt ihminen muuta tarvitsekaan. Elitististä euforiaa uhkuessani aloin katsomaan Teemalta tanssielokuvaa Varjojen leikkiä (Shadow Pleasures), joka perustuu Michael Ondaatjen teksteihin, ja josta minä en saanut mitään irti. Tai sain, ihan mukavan fiiliksen, mutta juonesta en tajunnut niin sanotusti hölkäsen pöläystä. Ilmeisesti tässä oli viisi osiota, jotka käsittääkseni eivät liittyneet yhteen kovinkaan vahvasti? Tai en usko olevani ainakaan ainut, joka tätä sidosta ei löytänyt. Välillä tajusin jotain eleitä ja liikkeitä, esimerkiksi ilmeisesti ekassa kappaleessa harrastettiin seksiä. Huolestuttavinta oli ehkä se, että tässä performanssissa oli välillä myös ns. kertojan ääni, joka puhui ihan selvää englantia, mutten siltikään ymmärtänyt mitään. Mutta kuten sanoin, jäi ihan mukava fiilis tunnin tanssin tuijottelusta.


Maanantai-iltana missasin parikymmentä ensimmäistä minuuttia Etelä-Korealaisen Kim Ki-Dukin sanotusta läpimurtoelokuvasta Seom (Saari), jonka luin myös sisältävän sellaista materiaalia, että jossain filmifestareilla yleisö oli oksennellut ja pyörtyillyt näytöksen aikana. Must see! Olihan siinä kyllä aikamoisen groteskia touhua. Ei siis mitään lällyä moottorisahamurhailua tai muuta teinikauhusilpomista, vaan vaitonaisen tyylikästä ja rauhallista sekoilua. Itselläni on jo ennestään etovia kauhukuvia hampaiden irtoamisesta ja ongenkoukuista, tässä elokuvassa oli niistä toinen olennaisessa osassa, usch. Paljoa ei tosiaan puhuttu, ja alusta poisjääneiden minuuttienkin vaikutuksesta koko tarina ei ihan avautunut minulle - mitä varsinaisesti oli meneillään ja keitä kaikki ihmiset olivat toisilleen. Mutta lähes tällaisia sairaita hissuttelujahan aasialaiset leffat ovat aiempienkin kokemuksieni mukaan olleet. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin onnistunut, ainakin jos sen haluttiin olevan painostavan surullinen. Olosuhteista johtuen tuli kesämökkifiilis, se oli mukavaa.


Piristävämpi ja elämänhaluisempi oli tiistaina iltapäivällä dvd:ltä katsottu Espanjalainen kimppakämppä. Olin hankkinut tämän Audrey Tautoun takia (2€, Viikin Prisma), mutta yllättäenpä hän ei paljoa ruutuaikaa saanut, eikä ollut edes kovin pidettävä hahmo. Sen sijaan poikaystävänsä, päähenkilö Xavier oli, ja muutkin hahmot. Pidän iloisista kommuunikuvauksista ja nuorisotarinoista ja kasvutarinoista ja romansseista ja monikulttuurillisista kommelluksista. Tässä oli kaikkea. Ja elämäniloa, niin! Xavier muutti Ranskasta vaihto-oppilaaksi Espanjaan ja itki lentokoneessa ja koki koettelemuksia ja mutta saikin unelma-asunnon muiden vaihtareiden kämpästä ja nautti täysin rinnoin vuodestaan. Soipa tässä diskossakin Daft Punkin Aerodynamic ja sen hurja "kitarasoolo". Myös Bob Marleyn No Woman No Cry nosti bailuillan jälkeisessä yhteislaulutuokiossa kateuden pintaan.



Espanjalainen kimppakämppä oli tosiaan leppoisa hyvän mielen viihde-elokuva, missä on varmaan jokaiselle jotakin. Sen voisi katsella uudelleen joskus ihan vain huvikseen ajankuluksi, ei niinkään uusien merkitysten löytämiseksi.

Nykyisen lukujärjestyksen sisältäessä 13 viikkotuntia iltapäivät ovat osoittautumassa oiviksi elokuvatuokioiksi. Keskiviikkona katsoin maanantaina asematunnelin Anttilasta hintaan 3,99 € ostetun My Summer of Loven. Etukannessa on kaksi tyttöä. Jotenkin siitä vain huokui lesboromanssi, vaikkei takakansiteksti varsinaisesti niin lupaillutkaan. No, aavistus osui oikeaan.


My Summer of Love oli melko oudosti nimetty ja oudosti kategoroitu. Nimi kun lupailee jotain Pollux-kerhon lukijoiden kirjoittamaa kesänovellia ja genreksi oli mainittu psykologinen trilleri. Ehkei tämä ollut kumpaakaan, mutta outo silti. Kaksi tyttöä ovat molemmat pelottavalla tavalla sekoja, jotenkin maanisia ja samalla masentuneita. Heistä tulee kavereita. Eipä ihme, sillä ei paljon muitakaan ystäväehdokkaita näy kylässä koko filmin aikana. Toisella on rikkinäinen mopo, toisella valkea hevonen. Ihmeellisesti semikäsivaralla kuvattu elokuva sisältää välillä outoja, ehkä vähän meidän isän tekemiltä vaikuttavia zoomailuja, mutta onnistuu silti näyttämään paikoin ihan siistiltä. Ei kovin jännittävä, eikä kovin yllättävä, mutta ihan kiinnostava tarina kahden tytön kesälomasta englantilaisessa kylässä stereotyyppisin ääriuskonnollisin vivahtein. Tässäkin soi tuttu musa, Goldfrappin tosiaankin soundtrackmainen, (ehkä Tarantinomainen, ehkä hieman James Bondahtava) Lovely Head.

Tämän päivityksen kuudes leffa oli juuri äsken lopeteltu Children of Men, joka myös tarttui Anttilasta ~4 eurolla. Kokonaissaldo kipuaa siis 22:een! Ihmisen pojat on muuten hassunkuuloinen suomennos. Olin yrittänyt käydä katsomassa tämän "scifiseikkailun" elokuvissakin aikoinaan, mutten onnistunut. Clive Owen oli entinen aktivisti ja leffan sankari, joka suojeli raskaana olevaa maahanmuuttajanaista 2027 vuoden Englannissa, maailmassa, jossa ei enää synny lapsia. Vaikka tosiaan katselen näitä elokuvia nyt piskuisesta matkatelkkarista ja sen rajallisella äänentoistolla, niin silti voisin kiitellä tätä filmiä sen äänimaisemasta. Oli jotenkin paljon tunnelmallisempaa ja todellisempaa, kun kaikissa kohtauksissa ei ollut taustamusiikkia. Etenkin pako maaseudulta alamäkeen käynnistämättömällä autolla oli jotenkin tosi hektinen ja jännittävä. Veikkaanpa, että jos olisin käynyt katsomassa tän siellä teatterissa, niin loppupään messiaskohtaus olisi koskettanut enemmän. Nyt suussa oli pahvisten popkornien maku ja tunnelma ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Tästäpä tulikin mieleeni loistava sitaatti leffasta! Julianne Mooren esittämä Julian on siis aktivisti, Theo vuosien takainen sellainen.

Theodore Faron: Julian? I haven't seen you in twenty years. You look good. The picture the police have of you doesn't do you justice.
Julian Taylor: What do the police know about justice?