"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.

"Olisiko tässä ystävä, jonka olin saanut ilman Norjan valtion apua?"

Elokuvien, jotka olen katsonut, lista on paljon pitempi kuin niiden, joista olen kirjoittanut. Tämä aiheuttaa minussa lamauttavaa epätoivoa aina kun blogin kirjoittaminen tulee mieleeni. Minun on kuitenkin jostain alettava purkamaan aiheuttamaani sotkua, joten roskapuheet sikseen ja aikakoneen ohjauspaneelin valitsin jonnekin helmikuulle (?). Eikummenoks!



Kurkunleikkaajien saari ei taida sen suurempia esittelyjä kaivata. Menen suoraan asiaan, ja kehunkin sitä ihan mukavaksi viihdepläjäykseksi. Geena Davis oli oikeasti ihan mainio rämäpäänä merirosvoprinsessana; Feministit o-hoy!
En todellakaan ole mikään Pirates of the Caribbean -trilogian ylin ystävä, eivätkä merirosvoelokuvat Hookia ja Disney- Peter Pania lukuunottamatta ole oikein koskaan kiinnostaneet. Kurkunleikkaajien saaresta mielenkiintoisen tapauksen tekee mielestäni kuitenkin se, että se on tehty 8 vuotta ensimmäistä Depp-piraattisäntäilyä ennen. Ja siis eroa näillä hurlumhei-seikkailuilla ei taloudellista onnistumista/epäonnistumista lukuunottamatta kyllä tunnu olevan. No, tehosteteknologia on tietysti kehittynyt, mutta muuten ihan samanlaista helppoa viihdettä. "Kurkkari" oli ihan mainio tapaus, eikä ohjaajan sekä kassamenestyksen tuoma kulttimaine ainakaan laske sen osakkeita.



Teemalla pyöri ainakin talvella ilmeisesti jonkinlainen lyhytelokuvasarja nimeltä 8mm katse. Satuin kerran kököttämään laiskanlinnassani telkkari auki, kun tämmöinen "kasimillinen" pyörähti käyntiin. Pätkän nimi oli Poika ja se oli Elämäkerrallinen lyhytelokuva miehestä, joka sai nuoruutensa aikana monta nimeä. Veikko, Max ja joku. Sukunimetkin vaihtuivat, mutta ne menivät ohi.
Elokuvassa ilmeisesti jo isoksi ja vanhaksi varttunut mies itse kertoo minä-muodossa tarinaansa. Elokuva koostuu kaitafilmikameralla kuvatuista kotivideoäpätkistä, kertojan äänestä
ja parista eri teemasta, joista toinen on klarinetilla säestettyä pianomusiikkia ja toinen melankolista sellolaahausta. Ei tätä kyllä normaaliolosuhteissa elokuvaksi lukisi, mutta olen melko varma, että digiboksin ohjelmatiedoissa tai jossain vastaavassa tätä tituleerattiin nimenomaan lyhytelokuvaksi.



Helsingin kirjastoista tuppaa usein mukaani tarttumaan yksi tai muutama elokuva, vaikka käyntini varsinainen tarkoitus onkin lähes aina jokin muu. Näin kävi myös eräänä talvisena iltapäivänä Pasilan kirjastossa vieraillessani. Taisin itseasiassa olla siellä lukemassa. No kuitenkin lainasin myös kolme elokuvaa. Kahta en muista nimeltä, sillä en kerennyt katsoa niitä. "Hektiseen" elämääni sopimaton verrattain lyhyt kirjaston dvd-elokuvien laina-aika onkin mielestäni harmillinen seikka. Laiskuuttani joudun usein myös maksamaan laskuja, joka sekin on perin ikävää. Laiskuuttani jäi siis tosiaan myös nuo kaksi nimeltämainitsematonta leffaa katsastamatta. Yhden kuitenkin käytin dvd-soittimessani. Sen nimi oli Elling. Se oli hyvä. Norjalainen elokuva on minulle vieras alue, mutta sehän ei menoa haitannut. Luulin Ellingiä aluksi ruotsalaiseksi, mutta oikeastaan oli hauskempaa, kun se paljastui norskiksi. Leffa kertoo Elling-nimisestä miehestä. Elling on tottunut elämään koko ikänsä tiukasti äitinsä helmoissa ja onkin tästä johtuen uusavuton ja sosiaalisilta kyvyiltään käävän tasolla. Äiti kuolee, jolloin Elling romahtaa ja hänet laitetaan psykologiseen hoitolaitokseen. Hullujenhuoneella hän saa huonekaverikseen Kjell-Bjarnen. Aikansa hoidossa oltuaan Elling ja Kjell-Bjarne saavat kunnalta asunnon Oslon keskustasta. Elokuva pääsee oikeastaan kunnolla käyntiin vasta tässä vaiheessa. Kaverusten yhteiselo ei suju ongelmitta ja mm. kauppakäynnit, puhelimeen vastaamiset ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuottavat kosolti ongelmia. Oli hauskaa, ehkä jollain lailla tragikoomista, seurata kahden eri tavoilla reppanan miehen totuttelua "normaaliin" elämään.
Erityisen hyviin mieleeni jäi koskettava ja samalla humoristinen kohtaus, jossa Elling tajuaa olevansa runoilija. Huomioin, että etenkin alkupuolella oli paljon käsivarakuvausta. En yleensä kiinnitä huomiotani tämmöiseen, mutta nyt pisti silmään. Suosittelen Ellingiä etenkin tämän blogin muille kirjoittajaosapuolille.

35

If I give you my life, would you know what to do with it?

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint tuli ja meni tammikuussa ja itse kannoin korteni dokkarikekoon lunastamalla istumapaikan Bio Rexistä Epäilyksen varjossa -dokumentin ensi-iltaan. Epäilyksen varjossa käsittelee vuonna 2002 julki tullutta vakoilutapausta, jossa suomalaisen Alpo Rusin epäiltiin toimittaneen tärkeitä tietoja Itä-Saksan tiedustelupalvelulle Stasille vuosina 1969-76. Tapaus itsessään on melko mielenkiintoinen ja minä en esimerkiksi ennen dokumentin katsomista tiennyt asiasta juuri mitään. Nopeana yhteenvetona voisin muotoilla homman niin, että Suojelupoliisi aloitti julkisen tutkinnan (?) Rusin tapauksesta ja periaatteessa julisti tämän epäsuorasti syylliseksi ennen mitään varmoja todisteita, joita sitten loppujen lopuksi ei saatu ollenkaan kasaan. Dokumentti kuvaa Rusin ja tämän lähipiirin taistelua julkisen pyörremyrskyn silmässä. Vahvasti läsnä ovat myös spekulaatiot muista suomalaisista eturivin poliitikoista, jotka olivat mahdollisesti rähmällään DDR:n suuntaan. Pätkän ohjaaja Pekka Lehto pyrki lukemieni haastatteluiden perusteella purkamaan tapausta mahdollisimman monelta kannalta katsoen ja siten välttämään minkään osapuolen perusteetonta mustamaalaamista. Lehto kyllä myönsi olevansa vahvasti Rusin puolella koko tapauksessa ja se myös näkyi aika lailla valkokankaalla. Omat sympatiani ainakin menivät jossain määrin Alpo-sedän puolelle, lähinnä sen takia, että tämä joutui todella kovan julkisen lynkkailun kohteeksi Supon syytösten ja kohtelun edessä. Toisaalta Lehto oli henkilökohtaisista mielipiteistään huolimatta osannut tuoda tapauksen muitakin tahoja esille niin, että pienellä laskeskelulla oli helppo päästä kiinni myös muiden osapuolien asemaan ja näkemyksiin. Dokmenttina Epäilyksen varjossa oli hyvä ja se sai AJATTELEMAAN. Televiisorista sitä on jo ainakin kerran näytetty ja luulisin uusinnan seuraavan lähitulevaisuudessa. Suosittelen.
Ps. Dokumentin on leikannut karhulalaislähtöinen Jussi Rautaniemi, jonka esikoiselokuvan Tänne ei voi jäädä raportoin yhdessä aikaisemmista teksteistäni.

Luc Bessonin Angel-A:n löysin Pasilan kirjaston dvd-hyllystä ja päätin lainata, olinhan törmännyt kyseiseen leffan jossain mediassa. Olipa kehno aloitus. No, joka tapauksessa, elokuvassa päähenkilö on "mafiosoille" velkaantunut tyhjäntoimittaja, jota näyttelee Jamel Debbouze, se Ameliesta tuttu vihanneskauppiaan reppana apulainen. Elämässään epäonnistunut ja katsojalta säälipisteitä keräävä lurjus yrittää epätoivouspäissään itsemurhaa, mutta päätyykin pelastamaan samoissa aikeissa olevan naisen. Tämä pitkä ja seksikäs blondi (Rie Rasmussen) paljastuukin perin oudoksi ja mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Tästä alkaa omituisen kaksikon yhteinen ja tapahtumarikas taival mustavalkoisessa Pariisissa. Siitä on aikaa, kun katsoin elokuvan, mutta taisin tykätä. Saattaa myös olla, että pätkän alkuvaiheessa tykkäsin paljonkin, mutta loppua kohden intoni hieman laantui. En kyllä ole aivan varma, mutta kyllä tämä silti kannattaa katsoa. Mustavalkoisessa elokuvassa on aina jotain viehättävää ja tässä tapauksessa tarinakin on hyvä. Minua se ainakin kosketti ja herkisti. Hauska fakta: myös tässä pätkässä on samanlaisia kikkoja, kuin Ameliessa tai aiemmin raportoimasani Delicatessessa. Jokin pakottava tarve ranskalaisohjaajilla tuntuu olevan lisätä samanlaisia juttuja elokuviinsa.



Ihastuin Rie Rasmusseniin sen verran palavasti, pakko lisätä tähän kaksi kuvaa tuosta Angel-A:sta ja antaa pelkän tekstin puhua puolestaan Epäilyksen varjossa:n tapauksessa. Katsottuja leffoja olisi vaikka kuinka, mutta jätän tämän kirjoituksen tähän, jottei homma ala tuntumaan pakkopullalta. 32.

"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.

"You don't understand, Jill. People like that have something inside... something to do with death. "

Viimeisestä kirjoittelustani on jo aikaa (lue: todella helvetin paljon aikaa) ja kilpakumppanini on tainnut ehtiä postaamaan entryn jos toisenkin minun viettäessä sapattia. Ei syytä huoleen, on minulla jotain, josta kirjoittaakin, tosin taidan olla hieman häviöllä kisassa. Itsetuntoani pönkkitääkseni minun on pakko puolustautua syntymäpäivälahjaksi saamallani Fawlty Towers-boksilla, joka on vienyt kosolti arvokasta leffa-aikaa elämästäni. Joku elokuva saattaa nyt jäädä mainitsematta, mutta palaan myöhemmin asiaan, jos tarvetta ilmenee.

Tämä postaus vie melko pitkälle menneisyyteen, kirjaimellisesti, tarkemmin sanottuna Clint Eastwoodin ohjaamaan Menneisyyden otteeseen, josta arvon kilpakumppaninikin kirjoitti aiemmin. Seurasin sitä hieman huonosti "puolella silmällä", mutta kuitenkin. Suuria tunteita en sisimmässäni tuntenut heräävän ja olenkin nähtävästi kirjoittanut ainoastaan yhden huomion ylös: Jimmyn vaimo on lopussa aika karmea, kun ymmärtää miehensä teon ja puolustelee sen lapsille. Sean Penn on minulle aika vieras näyttelijä, mutta jotenkin olen saanut miehestä hieman yksitoikkoisen yhden ilmeen näyttelijän kuvan. Tämä kuva on nimenomaan negatiivinen, toisin kuin vaikkapa Bill Murrayn tapauksessa. Niin ja onhan Penn itseasiassa todella vaikuttava Rainmanissa, joten en taidakaan täysin vilpittömästi allekirjoittaa em. käsitystäni.

Delicatessen oli unenomainen ranskalaisrallittelu omituisen kerrostalon asukkaista ja miehestä, joka päätyy keskelle tuota varsin ihmisläheistä kulinarismia harjoittavaa yhteisöä. Aika hauskaa ja paikoitellen psykedeelistä menoahan tämä oli, mutta katsomista edeltävän illan pitkäksi venähtäminen oli ilmeisesti imenyt liikaa mehuja, joten en oikein jaksanut keskittyä etenkään puolivälistä eteenpäin, jolloin meno muuttui entistäkin oudommaksi. Kokemukseni ranskalaisesta elokuvasta rajoittuvat alle kymmeneen esimerkkiin, mutta kaikki näkemäni ns. Amelie-sukupolven "patonkituotannot" ovat olleet tyyliltään, tai oikeastaan joiltain merkittäviltä tyylikeinoiltaan jotenkin samanlaisia. Päällimmäisenä mielessä sängyn nitinästä lähtevä rytmihassuttelu, josta mieleyhtymät laukkaavat etenkin Amelien Pariisin samanaikaiset orgasmit-kohtaukseen. Lisää yhtäläisyyksiä löytyi näyttelijäkaartista, sillä Delicatessenin menossa olivat mukana ainakin Deux Moulinsin mustasukkainen kanta-asiakas ja Amelien isä.



En ole pahemmin nähnyt elokuvia, joissa teemana olisi länsimaiseen elämänmenoon kyllästyneen hyväosaisen tyypin totaalinen yhteiskunnasta irtautuminen, vaikka tämä ideana onkin mielenkiintoinen ja houkuttava. Tämän kilpailun myötä olen kuitenkin tutustunut kahteen edellämainitun kriteerin täyttävää pätkään, jotka molemmat sattuivat vielä olemaan manioita tapauksia. Toinen on Into the wild, josta kirjoitin jo aiemmin, mutta uudempi tapaus on kotimainen Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan samannimiseen kirjaan perustuva tarina on ollut kautta vuosikymmenten kovin suosittu ja se on poikinut myös arvatenkin lukuisia teatteriversioita. Viimeisimpänä sitä on teatteriesityksenä tarjoillut Kotkan kaupunginteatteri. Itse kirjaa on käännetty 20:lle kielelle ja siitä on tehty suomalaisen elokuvaversion lisäksi myös ranskalainen valkokangastulkinta Le Lièvre de Vatanen. Antti Litja oli tosi hyvä pääosassa, joka vaati melkoisen rauhallista ja eleetöntä, mutta myös aitoa otetta. Erityisen hauska oli osio, jossa monikansallinen turistiseurue tulee Heikki Nousiaisen opastamana häiritsemään Vatasen ja jäniksen eloa eräkämpällä. Vaistosin elokuvan tarinassa roimasti intertekstuaalisuutta, mutta kulttuurisen yleissivistykseni puutteiden vuoksi en oikein osannut yhdistää "episodeja" mihinkään tiettyyn kohteeseen.

Kaurismäen veljeksistä ehdoton lempparini on Mika. Hän on ohjannut yhden lempielokuvani, Arvottomat, jonka eräänlainen esiversio lyhytelokuva Valehtelija käsittääkseni on. Valehtelija kertoo ohjaaja-Mikan veljen ohjaaja-Akin näyttelemästä Ville Alfasta, joka on sivuhenkilönä samaisen ohjaaja-Akin esittämänä myös ohjaaja-Mikan Arvottomissa. Ville on "mies, joka rakastaa itseään", aloitteleva kirjailija, joka imee kaiken elämiseen tarvittavan loisen lailla muista ihmisistä. Dialogi on Arvottomien tapaan kaikessa hienostuneessa tökeröydessään minun suupieliäni ylöspäin vetävää, eikä siis mitenkään kummelimaisen humoristisesti, vaan yleisesti nokkeluutensa vuoksi.

Kaurismäki-teema jatkui Valehtelijan kanssa samasta dvd-kotelosta löytyvällä Jackpot 2:lla. Tämä jonkinlaiseen post-apokalyptiseen Suomeen sijoittuva lyhytelokuva oli sinänsä ihan hyvä, Martti Syrjä vain oli välillä vähän luvattoman huono näyttelijä. Vilpittömän rakkauden säilyminen muuten synkässä ja raunoituneessa maailmassa oli ihan koskettavaa. Ärsyttävän symbolinen helikopterisekoilu ihastutti ja vihastutti: jotenkin sekä Valehtelija ja Jackpot 2 olivat kerronnaltaan ja kerrontatekniikaltaan (?) sellaisia pläjäyksiä, että ne vaatisivat auetakseen kunnollista paneutumista ja brainstormausta, jollaisiin et itse ihan kaikissa mielentiloissa kykene.

TÄSSÄ VAIHEESSA PALAAN BLOGIN ÄÄREEN YLI KUUKAUDEN PITUISEN TAUON JÄLKEEN.

Pahasti tätä elokuviin liittyvää juttuamme laiminlyöden en ole todellakaan pitänyt listaa kuukauden ja yhden viikon mittaisen tauon aikana katsomistani elokuvista, joten blogin päivittely tulee aiheuttamaan omalla kohdallani päivittelyä. Huh, mistä alkaisin.

Tällaisen tauon jälkeen on hieman syljeskeltävä kronologisuuden ja muun tarkkuuden päälle, sillä en todellakaan muista missä järjestyksessä olen leffoja katsonut.

Tämän kirjoituksen päättää ja (toivottavasti) uuden, blogiaktiivisemman sivun elämässäni kääntää, joku eroottinen trilleri. Tässä vaiheessa suoritan pientä tutkimustyötä, sillä en kuollaksenikaan muista tämän "palan" nimeä. No juu, täytyy jälleen kerran todeta oma avuttomuus ja langeta polvilleen varistenkin huutaessa kooveegeetä. Kyseessä oli kuitenkin teeveestä yöllä tullut pehmopornoilu, joka kertoi seuraavaa suurta elokuvaprojektiaan suunnittelevasta ohjaajasta. Tämän ohjaajamiekkosen ajatuksena oli tehdä jonkinlainen kuvaus seksistä nauttivista naisista. Tarkennan nyt sen verran, että ohjaajamiekkosen ajatuksena oli kuvata naisten nautintoa näiden nauttiessa seksistä. Ensin mies etsii elokuvaansa kolmea naisnäyttelijää ja suorittaa haastatteluja osia varten. Hieman yllättäen mies ei harrasta seksiä kenenkään haastateltavan kanssa. Tapahtuu kiivas lesboilu ja miehellä on käsissään kolme pääosanäyttelijää. Kiivasta lesboilua saattoi tapahtua useamminkin. Eipä tästä oikein muuta sanottavaa ole, paitsi että lopussa sattuu ja tapahtuu alun keskittyessä näyttelijäkokelaiden haastatteluihin, ja keskivaiheen kuvatessa kiivaasta lesboilua. Elokuva oli ranskalainen (yllätysyllätys).

Päätän kirjoitukseni maailman parhaaseen elokuvaan. Kyseessä on Once upon a time in the West, härmäksi Huuliharppukostaja. Tämä mestariteos on silkkaa nautintoa heti liki kymmenminuuttisesta aloituskohtauksesta alkaen. Kamera-ajot ja -kulmat, dialogi, Ennio Morriconen fantastinen musiikki... Roolisuoritukset ovat ehkä ainoa muita osa-alueita hieman heikompi kohta: vain Henry Fonda ja Charles Bronson ovat sanoinkuvaamattoman täydellisiä osissaan.



30

"I love the glitter!"

Kisassa vallitsee epävirallinen olympiatauko. Tarpeeksi eskapismia ja draamaa vuorokauden 24 tuntiin tulee, kun jännää urheilua telkkarista.


Vuoden toinen marathon oli ohjelmistoltaan minusta riippumaton, mutta ihan innolla sen otin vastaan viime viikonloppuna. Disney-putki alkoi Leijonakuninkaalla (the Lion King), jonka muistelen nähneeni elokuvateatterissa aikoinaan. Oli ilmeisesti ensimmäinen kokemus elokuvateatterissa. Sittemmin en tätä kokonaan kyllä ole ehkä nähnytkään. Elokuva katsottiin nyt suomeksi dubattuna, eipä tuo haitannut, enkä nurise autenttisuuden perään, sillä ääninäyttely oli varsin mallikasta. Pienenä en liiemmin tykännyt koskaan varsinaisista lastenelokuvista, koska en tykännyt siitä, että kokoajan pitää laulaa. Tosi outoa, tykkääkö lapset oikeasti noista lauluista? Minä en ainakaan lämmennyt Can You Feel the Love Tonightille vasta kuin joskus yläasteella. Nyttemmin siedän musikaaleja ja Leijonakuningaskin upposi lauluineen ihan mainiosti. Nyt vasta todella tajusin mitä tunnetko jo rakkauden -lyriikat tarkoittaa poikamiesbokseineen. Tarina toimii ja kynänjälki on mallikasta. Siistiä kyllä, kun kaikki eläimet polvistuu!


Toinen elokuva oli Aladdin, jonka muistan joskus pyörineen Imatran Prisman ravintolassa, kun siellä olen mökkimatkalla lehtipihviä ala-astelaisena mutustellut. Hitto, lehtipihvit on muuten hyviä, maustevoi ja kaikki, mmmmm! Suomeksi katsottiin tämäkin. Aladdinissa prinsessa laskeutuu palatsistaan rahvaan pariin ja rakastuu mieheen, jolla on apina. Hyvä tarina! Lueskelinpa aikani ratoksi, että Vesku Loiri oli saanut jonkin kunniamaininnan parhaana Disney-dubbaajana ever Hengen roolista. Olihan siinä suorituksessa kyllä aikamoista charmia. Kukahan tässä kuulosti Aku Ankalta? Vissiin Abu Apina, ehhee.


Kolmas Disney-pläjäys oli vanha Peter Pan, jonka aikana kärsin jo melkoisen raskaista yläluomista. Taisinpa loppupuolella hieman pilkkiäkin. Tosiasiassa tämä elokuva ei ihan muutenkaan sytyttänyt minua. Muistan lukeneeni tämän alkuosan monesti lapsena äänikirjasta, jossa oli muutama painike, joista tuli erilaisia ääniä makuuhuoneeseen. Nyt on päällimmäisenä mielessä semmonen "whi-whiu!"-tuulenpuhallus. Ja taisipa olla krokotiilin tikitystäkin. Olin alusta lähtien niin väsynyt, että mun puolesta lapset olisivat voineet käydä nukkumaan suoraan ilman Leenan lietsontaa mikä-mikämaasta. Hei tässä muuten ei laulettu huomatakseni yhtään? Missä vaiheessa Disney-leffoissa alettiin laulamaan?


Maanantai-iltana selailin Teeman nettisivuja ja Kim-Ki Dukiahan sieltä taas tuutattiin ulos TV:stä. Samaria kertoi tyttöjen taskurahahankinnoista maailman vanhimman ammatin saralla. Ikävästi käy ja toinen tytöistä ryhtyy palauttamaan rahoja. Jotenkin aika hauska osa elokuvaa tuo takaisinmaksun aika. Asiakkaat on jotenkin tosi jännittävän hienoja ja kiitollisia. Tai miten sen sanoisi? Ystävällisiä? Tuntuu, kuin he ehkä katuisivat ja parantuisivat ihmisinä. Poliisi isä saa tietää toiminnasta ja prosessoi ajatusta itsekseen. Jälleenkään vuorosanoja ei näyttelijöiden kiusaksi ollut paljoa kirjoitettu, mutta fiilistä oli sitkin enemmän ladattu hahmoihin. Monipuolinen tarina ja järkyttävän toimivaa kuvausta, mm. perheenisän laskeutuminen kerrostalon parvekkeelta.


On hauska, että näitä aasialaisia leffoja tulee katseltua aika paljon, vaikkei varsinaisesti siihen tähtääkään. YleTeema on kyllä hyvä kanava. Sen kunniaksi ninjakuva Samariasta.

Kuten sanottua, Vancouverin olympialaiset vievät ruutuajan minunkin telkkarissani, 10 tuntia kun pälyilee kakkosen ja fst:n tarjontaa, niin ei paljon elokuvat jaksa kiinnostaa. Kuitenkin naisjääkiekosta intoutuneena en malttanut päästää käsistäni neloselta iltapäivällä tullutta jääkkis/taitoluisteluleffaa Jääkenttien kuningatar (nerokas alkuperäisnimi Go Figure), jossa lahjakas jenkkitsubu pyrkii olympialaisiin taitoluistelemaan, mutta saakin jääkiekkostipendin. Ilmiömäinen kaunoluistelija ei mukamas pysy pystyssäkään hokkareilla, mutta en antanut tuollaisten pikkuseikkojen häiritä mainiota kasvutarinaa.


Ekaksi jääkkistreenit eivät maistu, mutta hiljalleen Katelin tajuaa joukkueen ihanaksi yhteisöksi ja treenaa yksin öisinkin jäähallissa. Komea poika soittaa kitaraa bändissä ja valmentaa joukkuetta, heillä on viha-rakkaussuhde. Kuten kaavaan kuuluu, leffan käännekohta on kun luovuttamisen partaalla oleva tyttö saa tietää äitinsä olleen aikoinaan huippuluistelija ja saa siitä uutta uskoa itseensä. Lopuksi pitää kamppailla jääkiekkofinaalin ja taitoluistelun olympiakarsinnan välillä, mutta ihanastihan kaikki lopulta lutviutuu paikalleen. Mielelläänhän tätä katseli ennen kuin illan tositoimet Vancouverin jäillä alkoivat. Yllättäen Go Figuresta ei löytynyt oikein yhtään kuvia internetistä, niin päätin fiilistellä tollasella toisenlaisilla otoksilla.

"Vive la France!"

Vähiin käy ennen kuin helmikuu loppuu. Melko hiljaista on siis ollut elokuvarintamalla. Viime viikonloppuna muun tohinan keskellä pyöräytettiin Amélie dvd-soittimessa ja pohdittiin, että saako siitä kirjoittaa. Päätin suoda siitä itselleni merkinnän, sillä olin kokoajan samassa huoneessa elokuvan katsomisaikana ja tehtiinpä me jopa uusi huomiokin monta kertaa nähdystä leffasta. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen läpiselailu siis.

Amélie (Le fabuleux destin d'Amélie Poulain) on vuoden 2001 ranskalaishitti, joka on kaikkien lempparielokuva irc-galleriassa. Turha sitä on kieltämään, ei Amélien ihanuutta voi vastustaa. Itseasiassa leffan vihreäpohjainen juliste oli minusta elokuvateatterilevityksen aikaan todella pelottava ja vastenmielinen ja olin varma, etten sitä halua mennä katsomaan. Siksi olinkin aika yllättynyt, kun elokuvan ensimmäistä kertaa näin ja välittömästi tykästyin. Nytpä en olekaan aivan varma, että tapahtuiko se pari vuotta sitten joulun aikaan, kun lainasin kaverilta vhs-nauhoitteen vai joskus aiemmin (huom. ei ainakaan myöhemmin!). Loogisesti pääteltynä olisin tuskin lainannut videota, jos olisin leffan jo nähnyt. Muistan, että nauha ei ollut ihan priima, mutta pimeä ja tyhjä kämppä ja joulukuusen valot loivat liiankin sopivan atmosfäärin katselulle.


Ehkä tähänastisista teksteistä on voinut tehdä huomion mieltymyksestäni pikkuseikkoihin, joten tottakai Amélie on sitten ihan unelmapätkä katsottavaksi. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet kun tuntuu olevan erikoistunut juuri näpertelemään hahmoistaan persoonallisia. Amélien konkreettiset mieltymys/inho-listaukset ovat oikein kirsikka kakun päällä (lempparini on nerokas pitkään nukkunut nainen, joka voi herättyään valvoa todella pitkään). Amélien ylisuojelevat vanhemmat ovat kasvattaneet tytön eristyksissä muista, mutta ehkä siksi hänellä onkin niin vilkas mielikuvitus. Ihailtavaa. Silti tässäkin voisi löyhästi ympätä, että happiness is only real when shared, sillä hyväntekeminen toisille on koukuttavaa ja oishan se nyt kiva jos ois oma valokuva-automaatin alustaa tonkiva poikakaveri. Kaikki näyttää niin pirun hienolta ja ihanalta jopa tiedettävästi ylipynttäytyneessä Pariisissa, värit on vahvoja ja lämpimiä ja jokainen näyttelijä tekee onnistuneen työn omassa roolissaan. Tietty päähenkilö Amélie on korulippaan timantti, eikä osaan voisi kuvitella ketään muita Audrey Tautoun sijaan (paitsi erään israelilaisen taikurin).


Mitä vielä, meinasin unohtaa yhden parhaimmista osioista, nimittäin monesti kopioidun ja jäljitellyn Yann Tiersenin säveltämän fantastisen soundtrackin! Ja se tällä katselukerralla tehty huomio oli vihanneskauppa-apulaisen Lucienin puuttuva käsivarsi.


Samana iltana/yönä katsoin espanjalaisen työttömyyskuvauksen Maanantain auringossa (Los lunes al sol), jossa muutama keski-ikäinen telakalta lomautettu mies kärvistelee hidastempoista elämäänsä pääosin hiljaisessa kantakuppilassa. Välillä yritetään hakea töitä tupaten täynnä olevasta työvoimatoimistosta, toiset kunnianhimoisemmin kuin toiset. Katselukokemus oli aika raskas ja katkonainen, jopa väkinäinen. En siis jaksanut oikein keskittyä. Odotin paljon leppoisampaa ja nimen ja kannenkin perusteella aurinkoisempaa elokuvaa. Sellaista onnellista työttömyyttä, jossa paistatellaan päivää ja nautitaan olosta ja hengailaan porukalla ja tehdään mitä halutaan hyvässä hengessä vailla työn kiireitä ja aikatauluja. Ehkä työttömyys ei ole sellaista. Varmaan elokuva kolahtaisi osuvammin jollekin samoja aikoja kokeneille kuin tällaiselle huolettomalle opiskelijaloiselle.