"Welcome to Malibu, biatch!"

Ranskalainen parkourleffa Yamakasi - Les samouraïs des temps modernes toi ekana mieleen tämän:



Ei ihan tuollaista kuitenkaan. Elokuvan alku oli siisti ja nostatti odotuksia vauhdikkaasta menosta kaupungin kaduilla. Seitsemän erilaista nuorta jäntevää heppua kiipeää kerrostalon katolle ilman turvavarusteita ja aamuaurinko kurkistaa pilven takaa. Ennen pitkää esittelyfiilistely loppui ja oli aloitettava jonkinlainen juoni. Pikkupoika matkii Yamakasi-jengiä ja kiipeää puuhun. Poika tippuu puusta, tarvitsee sydänsiirron ja parkourporukka potee syyllisyyttä. He aikovat hankkia 60 tonnia uutta elintä varten hyödyntämällä erikoistaitojaan. Robin Hood esiintyy repliikissä jos toisessakin ja rikkailta ryhdytään ammattimaisesti pihistämään arvoesineitä ja valuuttaa, heidän ollessa kotonakin.


Olisin mielelläni nähnyt enemmän puhdasta juoksentelua kadulla, enkä piileskelyä keittiön komerossa tai muuta vastaavaa. Enemmän parkouria parkourelokuvaan! Myös ryhmän hahmojen erilaisuutta olisi voinut hyödyntää paremmin, mukava poliisi kun ehkä jopa nousi tarinan päähenkilöksi, vaikka hän ajeli vain autolla. Ihan nasta filmi kuitenkin, vaikka tarina ei kovin kekseliäs ollutkaan.


Tätä oli odotettu, Pierce Brosnan -tagi! Vuoden 2008 kehutuin musikaali ja Britannian tuottoisin elokuva Mamma Mia! oli saapunut luoksemme ja toi fetajuustontuoksuisen kreikkalaissaaren nuoskaiseen Helsinkiin. Meryl Streepin äiti-hahmo on nuoruudessaan kutenut Kalokairin saarella minkä kerkesi ja nyt naimisiinmenevä tytär haluaisi saada tavata tuntemattoman isänsä. Hän kutsuu ehdokkaat häihin ja "siitähän soppa syntyy". Jos Jos rakastat oli tehty biisien lyriikoiden mukaan, niin niin on tehty tässäkin. Mutta kun kappaleita on valittavissa vain yhdeltä bändiltä, on pakko nostaa hattua onnistuneelle tarinalle, johon jokainen valittu laulu istuu oikein hyvin. ABBAlla on tosiaan paljon hittejä.

Sanoisin tämän olevan musikaali kypsempään makuun. Ensinnäkin ABBA on vanha bändi ja toiseksi päähahmot ovat päälle viisikymppisiä, lukuunottamatta hääparia. Mamma Mia!a katsoessa on hyvä fiilistellä vaikkapa villiä nuoruutta, kun Harryn sukunimi oli vielä Headbanger, päästä kasvoi kukka ja imagolasit olivat John Lennon -malliset. Toki tämän voi ottaa myös keveämmin reippaana viihdepläjäyksenä, nautiskella idyllisistä maisemista ja elokuvan yleisestä onnistuneesta "flowsta". Pierce Brosnan ei muuten ollut kovin hyvä laulamaan.

Oikeasti Mamma Mia! oli hyvä katsoa siksi, että dvd:n elokuvaa edeltävissä mainospätkissä oli mukana tämä suorastaan fantastisen kutkuttava trailer:



Wildchild - tyttökoulukuvaus, jossa kaikkien nimissä on sama sointi: Poppy, Molly, Ruby, Roddy, Gerry, Josie, Drippy... Aivan ihanaa! No, tosiasiassa elokuva ei ollut ihan noin vauhdikas, mitä yo. pätkä antoi odottaa. Unohdimme leffan nimen, joten pistettiin MM!-levy tänään uudelleen soittimeen ja katsottiin mainokset uudelleen, huhhuh. R-kioski oli mennyt juuri kiinni, joten täytyi pitkästä aikaa turvautua nettilataukseen, Wildchild oli pakko nähdä. Poppy on huonostikäyttäytyvä amerikkalainen teini, mutta onhan hänellä ollut vaikeaakin - äiti on kuollut. Osoitukseksi huonosta käytöksestä Poppy hyppää mereen. Osoitukseksi torumisesta Poppyn bisnesisä pöllyttää tyttären Englantiin sisäoppilaitokseen kasvamaan naiseksi.

"What is this place? Hogwarts?"

Aluksi Poppy ei sopeudu kuriin ja järjestykseen eikä ymmärrä hanaveden päälle ja haluaa pikimmiten lähteä "huit helvettiin". Mutta hiljalleen hän ystävystyy huonetovereidensa kanssa ja löytää vielä ihanan rehtorin pojan, eikä enää haluakaan lähteä, päinvastoin. Poppy on myös luonnonlahjakkuus haavipallossa ja on ilmeisesti perinyt taidon äidiltään joka oli - yllätys, yllätys - samaisen koulun haavipallokapteeni 70-luvulla !!! Tässä elokuvassa oksennetaan muuten kahdesti lacrosse-ottelun tuoksinnassa. 2008 ilmestynyt Wildchild on tuore tapaus, muttei silti erityisen freesi. Pahispissis karkottuu Poppysta, kun hän värjää hiuksensa tummiksi. Kaverit kääntävät Poppylle selkänsä, mutta tajuavat lopussa erehtyneensä Poppyn suhteen. Isä näkee tyttäressään menehtyneen vaimonsa. Pinnalliset jenkkikaverit saavat väistyä todellisten brittitoverien tieltä. Onneksi sentään Poppyn ja rehtorin pojan romanssi oli ihana ja aito.

ps. Katsottujen elokuvien kokonaismäärä: 38 kpl

"That was twenty-five years ago, going up this street, in the back of that car."

Hyvät lukijat. Olen syönyt jäätelökakkua, ommellut ompelukoneella, tehnyt ja syönyt makaroonilaatikkoa, vieraillut sukulaisella, soittanut polkuharmoonia, dyykannut elektroniikkaa. Tämä oli kertomus siitä, kuinka olen ollut 2 päivää katsomatta elokuvia.

Sunnuntaina iloitsin hyvästä groovesta, olihan pohjilla nappisuoritus kuluneen viikon ajalta, joka päivälle elokuva ja vielä yksi yli. Samaan syssyyn verkkokalvoilleni heijastui reilu tuntinen Simpsoneita ja vähän pidempi tovi Clint Itäpuun (eikös tää oo Clintin akuankka-nimi? *) jännäriä vanhoista kaveruksista.

The Simpsons Movien otin vastaan oikeastaan ylipitkänä normijaksona samaisesta sarjasta. En osaa sanoa siitä kovinkaan paljon mitään, juurikaan siksi, ettei se kamalasti poikennut itse sarjasta. Elokuvan sisällä oli tavallaan samalla tavalla monta pikkutarinaa kuin tv-jaksossakin, mutta yksi pääjuoni, joka oli ihan kelpo. Nauroin muutamaan kertaan ihan ääneen. En oikein muista, että oliko tässä alussa mitään ns. hahmojen esittelyä, kuten elokuvissa yleensä, vai oletettiinko, että kaikki tuntevat Simpsonit ennestään. Olin unohtanut Arnoldin "cameo-roolin" ja hauska "I was elected to lead, not to read" yllätti iloisesti. Muuten elokuva ei ollut mikään Simpsons-historian huikein tarina. Parempiakin jaksoja on tehty.


Sunnuntain toinen vaikuttavampi elokuva oli Menneisyyden ote (Mystic River), jonka alussa kolme pojankoltiaista kuluttavat aikaa ja ympäristöä kotinurkillaan ja joutuvat hämärän miesparin nuhtelemaksi. Yksi pojista käsketään autoon ja viedään kellariin hyväksikäytettäväksi. Myöhemmin vanhat kaverukset ajautuvat jälleen tekemisiin Sean Pennin hahmon tyttären kuoltua. Villi Joki -elokuvassa ikävän miehen maineen silmissäni hankkinut Kevin Bacon onkin asiallinen tyyppi poliisina, joka tutkii tytön murhaa. Pedofileroitu Dave (Tim Robbins) on aikuisena aikamoinen ressukka ja ihmisraunio, ymmärrettävästi.

Luulin nähneeni tämän aiemmin, mutta katsoessa elokuva ei tuntunutkaan tutulta. Tämä oli kyllä yksi parhaimmista tämän rupeaman elokuvista tähän mennessä. Tietyt yhtäläisyydet kohtauksissa, kuten etupenkiltä taakse kurkkaus olivat tyylikkäitä ja tuo autojuttu etenkin karmivan pahaaenteilevä. Ilmeisen hyvin oli tarina tehty, kun uskoo kaiken vihjailun Davesta ja murhasta, mutta myöhemmin tulevat selitykset tuntuvatkin osuvan vielä paljon paremmin yhteen aiemmin näytetyn kanssa. Lopun paraati oli outo, mutta rauhoitti tilanteen. Ainiin, hauska nimi Seanin mustalla poliisipartnerilla: Whitey Powers. Tässäkin muuten oksennettiin, mutta ei muistaakseni kovin näkyvästi.


* Hah, loistavia: http://fi.wikipedia.org

"LA "FUCK"?"

Toinen lyhytelokuva lauantailta oli otsikoitu ohjelmatietoihin 'Harold Lloyd: Junamatka'. Sen alkuperäisnimi on Now or Never, ja on mustavalkoinen mykkäfilmi vuodelta 1921. En tiedä paljoakaan tästä genrestä, mutta ilmeisemmin Harold Lloyd on humorististen mykkäkomedioiden konkari. Pidin nopeatempoisesta sähläilyseikkailusta ja tällaisia mielellään katsoisin kyllä enemmänkin. Lloyd on (oli) siis luiseva nuori mies, jolla on koomiset kasvonpiirteet ja silmälasit ja kaikenlainen sopiva olemus tämänkaltaisiin elokuviin. Hän kaahasi ensin autolla läpi latojen ja kylien ja sitten roikkui liikkuvan junan alla ja loppuosan paahti menemään junan kyydissä liputta. Hauskoja kommelluksia ja epäonnistuneita "takaa-ajoja", joita juurikin vain mykkäelokuvissa nähdään. Myös aika huvittava sydän kurkussa -efekti oli junan katolla.

Sunnuntai-iltana virittelin noin 10 tuumaisen matkatelevisioni viiksiantenneja ja sain viimein joitain kanavia näkyviin. Viikonlopun kanavapakettiin kuuluivat Ylen kanavat sekä Voice ja Liv. Eihän sitä sivistynyt ihminen muuta tarvitsekaan. Elitististä euforiaa uhkuessani aloin katsomaan Teemalta tanssielokuvaa Varjojen leikkiä (Shadow Pleasures), joka perustuu Michael Ondaatjen teksteihin, ja josta minä en saanut mitään irti. Tai sain, ihan mukavan fiiliksen, mutta juonesta en tajunnut niin sanotusti hölkäsen pöläystä. Ilmeisesti tässä oli viisi osiota, jotka käsittääkseni eivät liittyneet yhteen kovinkaan vahvasti? Tai en usko olevani ainakaan ainut, joka tätä sidosta ei löytänyt. Välillä tajusin jotain eleitä ja liikkeitä, esimerkiksi ilmeisesti ekassa kappaleessa harrastettiin seksiä. Huolestuttavinta oli ehkä se, että tässä performanssissa oli välillä myös ns. kertojan ääni, joka puhui ihan selvää englantia, mutten siltikään ymmärtänyt mitään. Mutta kuten sanoin, jäi ihan mukava fiilis tunnin tanssin tuijottelusta.


Maanantai-iltana missasin parikymmentä ensimmäistä minuuttia Etelä-Korealaisen Kim Ki-Dukin sanotusta läpimurtoelokuvasta Seom (Saari), jonka luin myös sisältävän sellaista materiaalia, että jossain filmifestareilla yleisö oli oksennellut ja pyörtyillyt näytöksen aikana. Must see! Olihan siinä kyllä aikamoisen groteskia touhua. Ei siis mitään lällyä moottorisahamurhailua tai muuta teinikauhusilpomista, vaan vaitonaisen tyylikästä ja rauhallista sekoilua. Itselläni on jo ennestään etovia kauhukuvia hampaiden irtoamisesta ja ongenkoukuista, tässä elokuvassa oli niistä toinen olennaisessa osassa, usch. Paljoa ei tosiaan puhuttu, ja alusta poisjääneiden minuuttienkin vaikutuksesta koko tarina ei ihan avautunut minulle - mitä varsinaisesti oli meneillään ja keitä kaikki ihmiset olivat toisilleen. Mutta lähes tällaisia sairaita hissuttelujahan aasialaiset leffat ovat aiempienkin kokemuksieni mukaan olleet. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin onnistunut, ainakin jos sen haluttiin olevan painostavan surullinen. Olosuhteista johtuen tuli kesämökkifiilis, se oli mukavaa.


Piristävämpi ja elämänhaluisempi oli tiistaina iltapäivällä dvd:ltä katsottu Espanjalainen kimppakämppä. Olin hankkinut tämän Audrey Tautoun takia (2€, Viikin Prisma), mutta yllättäenpä hän ei paljoa ruutuaikaa saanut, eikä ollut edes kovin pidettävä hahmo. Sen sijaan poikaystävänsä, päähenkilö Xavier oli, ja muutkin hahmot. Pidän iloisista kommuunikuvauksista ja nuorisotarinoista ja kasvutarinoista ja romansseista ja monikulttuurillisista kommelluksista. Tässä oli kaikkea. Ja elämäniloa, niin! Xavier muutti Ranskasta vaihto-oppilaaksi Espanjaan ja itki lentokoneessa ja koki koettelemuksia ja mutta saikin unelma-asunnon muiden vaihtareiden kämpästä ja nautti täysin rinnoin vuodestaan. Soipa tässä diskossakin Daft Punkin Aerodynamic ja sen hurja "kitarasoolo". Myös Bob Marleyn No Woman No Cry nosti bailuillan jälkeisessä yhteislaulutuokiossa kateuden pintaan.



Espanjalainen kimppakämppä oli tosiaan leppoisa hyvän mielen viihde-elokuva, missä on varmaan jokaiselle jotakin. Sen voisi katsella uudelleen joskus ihan vain huvikseen ajankuluksi, ei niinkään uusien merkitysten löytämiseksi.

Nykyisen lukujärjestyksen sisältäessä 13 viikkotuntia iltapäivät ovat osoittautumassa oiviksi elokuvatuokioiksi. Keskiviikkona katsoin maanantaina asematunnelin Anttilasta hintaan 3,99 € ostetun My Summer of Loven. Etukannessa on kaksi tyttöä. Jotenkin siitä vain huokui lesboromanssi, vaikkei takakansiteksti varsinaisesti niin lupaillutkaan. No, aavistus osui oikeaan.


My Summer of Love oli melko oudosti nimetty ja oudosti kategoroitu. Nimi kun lupailee jotain Pollux-kerhon lukijoiden kirjoittamaa kesänovellia ja genreksi oli mainittu psykologinen trilleri. Ehkei tämä ollut kumpaakaan, mutta outo silti. Kaksi tyttöä ovat molemmat pelottavalla tavalla sekoja, jotenkin maanisia ja samalla masentuneita. Heistä tulee kavereita. Eipä ihme, sillä ei paljon muitakaan ystäväehdokkaita näy kylässä koko filmin aikana. Toisella on rikkinäinen mopo, toisella valkea hevonen. Ihmeellisesti semikäsivaralla kuvattu elokuva sisältää välillä outoja, ehkä vähän meidän isän tekemiltä vaikuttavia zoomailuja, mutta onnistuu silti näyttämään paikoin ihan siistiltä. Ei kovin jännittävä, eikä kovin yllättävä, mutta ihan kiinnostava tarina kahden tytön kesälomasta englantilaisessa kylässä stereotyyppisin ääriuskonnollisin vivahtein. Tässäkin soi tuttu musa, Goldfrappin tosiaankin soundtrackmainen, (ehkä Tarantinomainen, ehkä hieman James Bondahtava) Lovely Head.

Tämän päivityksen kuudes leffa oli juuri äsken lopeteltu Children of Men, joka myös tarttui Anttilasta ~4 eurolla. Kokonaissaldo kipuaa siis 22:een! Ihmisen pojat on muuten hassunkuuloinen suomennos. Olin yrittänyt käydä katsomassa tämän "scifiseikkailun" elokuvissakin aikoinaan, mutten onnistunut. Clive Owen oli entinen aktivisti ja leffan sankari, joka suojeli raskaana olevaa maahanmuuttajanaista 2027 vuoden Englannissa, maailmassa, jossa ei enää synny lapsia. Vaikka tosiaan katselen näitä elokuvia nyt piskuisesta matkatelkkarista ja sen rajallisella äänentoistolla, niin silti voisin kiitellä tätä filmiä sen äänimaisemasta. Oli jotenkin paljon tunnelmallisempaa ja todellisempaa, kun kaikissa kohtauksissa ei ollut taustamusiikkia. Etenkin pako maaseudulta alamäkeen käynnistämättömällä autolla oli jotenkin tosi hektinen ja jännittävä. Veikkaanpa, että jos olisin käynyt katsomassa tän siellä teatterissa, niin loppupään messiaskohtaus olisi koskettanut enemmän. Nyt suussa oli pahvisten popkornien maku ja tunnelma ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Tästäpä tulikin mieleeni loistava sitaatti leffasta! Julianne Mooren esittämä Julian on siis aktivisti, Theo vuosien takainen sellainen.

Theodore Faron: Julian? I haven't seen you in twenty years. You look good. The picture the police have of you doesn't do you justice.
Julian Taylor: What do the police know about justice?

"I like you. You have balls. I like balls."

Miksi alussa Oriflamen mainoksen jälkeen joku päästi jessssshh-huudon?


Elokuvateatterivuosi korkattiin odotetulla suomimusikaalilla Jos rakastat! Tätä oli mollattu useassakin arvostelussa, mutta silti ensimmäinen laulukohtaus, ala-asteikäisen hammasrautaisella ammattitaidolla esitetty Maija Vilkkumaan Ei otettiin vastaan pelonsekaisella naurulla. Etenkin tässä vaiheessa epäilytti, että juoni on varmasti rakennettu lauluvalintojen perusteella, Satu Silvon esittämä ilkeä täti kun lauloi pahan maailman vieneen siskonsa. Jotenkin ekasta laulusta teki erityisen painostavan kuvan pysyessä lähes kokoajan pikkutytön äärielehtivässä naamassa auton oven välistä. Siitä ei pakoon päässyt.

Onneksi seuraava matkalaulupotpuri oli jo paljon viihdyttävämpi ja muutenkin aivojen asettuessa musikaalimoodiin elokuva alkoi näyttämään paljon paremmalta. Muistaakseni Kymen Sanomien arvostelussa oli epäilty Adan muutosta hyvikseksi vain ihmisten naamoja katselemalla, mutta mun mielestä se ei ollut mikään muutos vaan johtui muistinmenetyksestä. Ja kai sen normiluonne oli mukava tyttö, joten siihen oli luontaista palata amnesian myötä. Amnesiasta puheenollen... Kirjastokohtaus. Lappoonia on muutenkin aika aivomato kappaleeksi, mutta etenkin tollasen Rajaton-käsittelyn ja Jukka Virtasen myötä se oli yksi leffan ärsyttävimmistä kohtauksista. Pääosien esittäjät oli mielestäni onnistuneet ja pidin etenkin Tonin alituisesta hymynaamasta. Ei ole ainakaan ylidramaattisia hämmästysilmeitä, jos on kokoajan sama naama.

Mukava leuaton hoitaja oli yksi leffan vahvuuksista. Elokuva myös näytti hienolta. Hyvää oli myös se, ettei Kiasman kahvilassa nähdyt vanhat kaverit olleet mitään yltiöhauskoja superpissiksiä, vaan oli tajuttu tehdä heistä siedettävällä tavalla bimboja. Leffaseurasta kaikkien mielestä lopun Rakkaus on lumivalkoinen oli itkettävä veto. En voi ymmärtää, kamala kappale missä muodossa tahansa. Sen sijaan Joka päivä ja joka ikinen yö oli sovitettu oikein meneväksi tanssahtavaksi versioksi. Tansseja en oikestaan osaa arvostaa musikaaleissa. En tajua, miten tarinaa palvelee se, että puutarhurit tanssivat laulun aikana? Tai etenkään tanssivat poliisit tai ambulanssimiehet? Ja mitä ihmettä ne pitsalaatikot oli?

Tämä oli nyt jo listauksen toinen elokuva, jossa tapahtuu ennenaikainen siemensyöksy (edellinen oli Elämää rakentamassa).

Myöhemmin illalla ilokseni ykkösellä uusittiin Postia Pappi Jaakobille. Kuten edellisen leffan jälkimainingeissa eräs kaveri sanoi, on parasta, jos elokuva itkettää. Klaus Härö osaa itkettämisen. Tosin kyllä hieman naurattikin Leilan huudattaessa posteljoonia pappilan pihalla. Tässä on hyvä vertailukohta edelliseen megalomaniaan, miten pienestä saa suurta. Ei tarvitse kuin lukea kirjeitä pihatuolissa, niin juoni on valmis. Ei tämäkään nyt ihan suosikkielokuvien joukkoon yltänyt, mutta kyllä näitä Härön elokuvia kannattaa ilmeisesti jatkossakin katsoa tilaisuuksien tullen.

- Looks like he's saying, "Kiss me! Kiss me!"
- Smart-ass motherfucker!

Eriskummallisen trion täydensi myöhäisillan Team America. Etukäteen tiesin tunnarin, jonka muuten on tehnyt Harry Gregson-Williams! Huh, ilmankos se on niin menevä, fuck yeah. Aloitin sivusilmäillä vilkuillen, mutta melko pian siimojen varassa eteenpäin lonksuttelevat maailmanpoliisit tempaisivat mukaansa. Todella hyvää komediaa itseasiassa. Tykkään myös usein oksennuskohtauksista, ja tässäkin oli erittäin hyvä sellainen! En välitä kauheasti animaatioista tai nukeista tai muovailuvahaukkeleista, mutta tässä marioneteista otettiin kyllä kaikki ilo irti. Kävely oli huvittavaa, mutta kaiken paljastava seksikohtaus oli vielä hulvattomampi. Ainiin, montaasi oli upea, even rocky had a montage!