"Welcome to Malibu, biatch!"

Ranskalainen parkourleffa Yamakasi - Les samouraïs des temps modernes toi ekana mieleen tämän:



Ei ihan tuollaista kuitenkaan. Elokuvan alku oli siisti ja nostatti odotuksia vauhdikkaasta menosta kaupungin kaduilla. Seitsemän erilaista nuorta jäntevää heppua kiipeää kerrostalon katolle ilman turvavarusteita ja aamuaurinko kurkistaa pilven takaa. Ennen pitkää esittelyfiilistely loppui ja oli aloitettava jonkinlainen juoni. Pikkupoika matkii Yamakasi-jengiä ja kiipeää puuhun. Poika tippuu puusta, tarvitsee sydänsiirron ja parkourporukka potee syyllisyyttä. He aikovat hankkia 60 tonnia uutta elintä varten hyödyntämällä erikoistaitojaan. Robin Hood esiintyy repliikissä jos toisessakin ja rikkailta ryhdytään ammattimaisesti pihistämään arvoesineitä ja valuuttaa, heidän ollessa kotonakin.


Olisin mielelläni nähnyt enemmän puhdasta juoksentelua kadulla, enkä piileskelyä keittiön komerossa tai muuta vastaavaa. Enemmän parkouria parkourelokuvaan! Myös ryhmän hahmojen erilaisuutta olisi voinut hyödyntää paremmin, mukava poliisi kun ehkä jopa nousi tarinan päähenkilöksi, vaikka hän ajeli vain autolla. Ihan nasta filmi kuitenkin, vaikka tarina ei kovin kekseliäs ollutkaan.


Tätä oli odotettu, Pierce Brosnan -tagi! Vuoden 2008 kehutuin musikaali ja Britannian tuottoisin elokuva Mamma Mia! oli saapunut luoksemme ja toi fetajuustontuoksuisen kreikkalaissaaren nuoskaiseen Helsinkiin. Meryl Streepin äiti-hahmo on nuoruudessaan kutenut Kalokairin saarella minkä kerkesi ja nyt naimisiinmenevä tytär haluaisi saada tavata tuntemattoman isänsä. Hän kutsuu ehdokkaat häihin ja "siitähän soppa syntyy". Jos Jos rakastat oli tehty biisien lyriikoiden mukaan, niin niin on tehty tässäkin. Mutta kun kappaleita on valittavissa vain yhdeltä bändiltä, on pakko nostaa hattua onnistuneelle tarinalle, johon jokainen valittu laulu istuu oikein hyvin. ABBAlla on tosiaan paljon hittejä.

Sanoisin tämän olevan musikaali kypsempään makuun. Ensinnäkin ABBA on vanha bändi ja toiseksi päähahmot ovat päälle viisikymppisiä, lukuunottamatta hääparia. Mamma Mia!a katsoessa on hyvä fiilistellä vaikkapa villiä nuoruutta, kun Harryn sukunimi oli vielä Headbanger, päästä kasvoi kukka ja imagolasit olivat John Lennon -malliset. Toki tämän voi ottaa myös keveämmin reippaana viihdepläjäyksenä, nautiskella idyllisistä maisemista ja elokuvan yleisestä onnistuneesta "flowsta". Pierce Brosnan ei muuten ollut kovin hyvä laulamaan.

Oikeasti Mamma Mia! oli hyvä katsoa siksi, että dvd:n elokuvaa edeltävissä mainospätkissä oli mukana tämä suorastaan fantastisen kutkuttava trailer:



Wildchild - tyttökoulukuvaus, jossa kaikkien nimissä on sama sointi: Poppy, Molly, Ruby, Roddy, Gerry, Josie, Drippy... Aivan ihanaa! No, tosiasiassa elokuva ei ollut ihan noin vauhdikas, mitä yo. pätkä antoi odottaa. Unohdimme leffan nimen, joten pistettiin MM!-levy tänään uudelleen soittimeen ja katsottiin mainokset uudelleen, huhhuh. R-kioski oli mennyt juuri kiinni, joten täytyi pitkästä aikaa turvautua nettilataukseen, Wildchild oli pakko nähdä. Poppy on huonostikäyttäytyvä amerikkalainen teini, mutta onhan hänellä ollut vaikeaakin - äiti on kuollut. Osoitukseksi huonosta käytöksestä Poppy hyppää mereen. Osoitukseksi torumisesta Poppyn bisnesisä pöllyttää tyttären Englantiin sisäoppilaitokseen kasvamaan naiseksi.

"What is this place? Hogwarts?"

Aluksi Poppy ei sopeudu kuriin ja järjestykseen eikä ymmärrä hanaveden päälle ja haluaa pikimmiten lähteä "huit helvettiin". Mutta hiljalleen hän ystävystyy huonetovereidensa kanssa ja löytää vielä ihanan rehtorin pojan, eikä enää haluakaan lähteä, päinvastoin. Poppy on myös luonnonlahjakkuus haavipallossa ja on ilmeisesti perinyt taidon äidiltään joka oli - yllätys, yllätys - samaisen koulun haavipallokapteeni 70-luvulla !!! Tässä elokuvassa oksennetaan muuten kahdesti lacrosse-ottelun tuoksinnassa. 2008 ilmestynyt Wildchild on tuore tapaus, muttei silti erityisen freesi. Pahispissis karkottuu Poppysta, kun hän värjää hiuksensa tummiksi. Kaverit kääntävät Poppylle selkänsä, mutta tajuavat lopussa erehtyneensä Poppyn suhteen. Isä näkee tyttäressään menehtyneen vaimonsa. Pinnalliset jenkkikaverit saavat väistyä todellisten brittitoverien tieltä. Onneksi sentään Poppyn ja rehtorin pojan romanssi oli ihana ja aito.

ps. Katsottujen elokuvien kokonaismäärä: 38 kpl

"I like you. You have balls. I like balls."

Miksi alussa Oriflamen mainoksen jälkeen joku päästi jessssshh-huudon?


Elokuvateatterivuosi korkattiin odotetulla suomimusikaalilla Jos rakastat! Tätä oli mollattu useassakin arvostelussa, mutta silti ensimmäinen laulukohtaus, ala-asteikäisen hammasrautaisella ammattitaidolla esitetty Maija Vilkkumaan Ei otettiin vastaan pelonsekaisella naurulla. Etenkin tässä vaiheessa epäilytti, että juoni on varmasti rakennettu lauluvalintojen perusteella, Satu Silvon esittämä ilkeä täti kun lauloi pahan maailman vieneen siskonsa. Jotenkin ekasta laulusta teki erityisen painostavan kuvan pysyessä lähes kokoajan pikkutytön äärielehtivässä naamassa auton oven välistä. Siitä ei pakoon päässyt.

Onneksi seuraava matkalaulupotpuri oli jo paljon viihdyttävämpi ja muutenkin aivojen asettuessa musikaalimoodiin elokuva alkoi näyttämään paljon paremmalta. Muistaakseni Kymen Sanomien arvostelussa oli epäilty Adan muutosta hyvikseksi vain ihmisten naamoja katselemalla, mutta mun mielestä se ei ollut mikään muutos vaan johtui muistinmenetyksestä. Ja kai sen normiluonne oli mukava tyttö, joten siihen oli luontaista palata amnesian myötä. Amnesiasta puheenollen... Kirjastokohtaus. Lappoonia on muutenkin aika aivomato kappaleeksi, mutta etenkin tollasen Rajaton-käsittelyn ja Jukka Virtasen myötä se oli yksi leffan ärsyttävimmistä kohtauksista. Pääosien esittäjät oli mielestäni onnistuneet ja pidin etenkin Tonin alituisesta hymynaamasta. Ei ole ainakaan ylidramaattisia hämmästysilmeitä, jos on kokoajan sama naama.

Mukava leuaton hoitaja oli yksi leffan vahvuuksista. Elokuva myös näytti hienolta. Hyvää oli myös se, ettei Kiasman kahvilassa nähdyt vanhat kaverit olleet mitään yltiöhauskoja superpissiksiä, vaan oli tajuttu tehdä heistä siedettävällä tavalla bimboja. Leffaseurasta kaikkien mielestä lopun Rakkaus on lumivalkoinen oli itkettävä veto. En voi ymmärtää, kamala kappale missä muodossa tahansa. Sen sijaan Joka päivä ja joka ikinen yö oli sovitettu oikein meneväksi tanssahtavaksi versioksi. Tansseja en oikestaan osaa arvostaa musikaaleissa. En tajua, miten tarinaa palvelee se, että puutarhurit tanssivat laulun aikana? Tai etenkään tanssivat poliisit tai ambulanssimiehet? Ja mitä ihmettä ne pitsalaatikot oli?

Tämä oli nyt jo listauksen toinen elokuva, jossa tapahtuu ennenaikainen siemensyöksy (edellinen oli Elämää rakentamassa).

Myöhemmin illalla ilokseni ykkösellä uusittiin Postia Pappi Jaakobille. Kuten edellisen leffan jälkimainingeissa eräs kaveri sanoi, on parasta, jos elokuva itkettää. Klaus Härö osaa itkettämisen. Tosin kyllä hieman naurattikin Leilan huudattaessa posteljoonia pappilan pihalla. Tässä on hyvä vertailukohta edelliseen megalomaniaan, miten pienestä saa suurta. Ei tarvitse kuin lukea kirjeitä pihatuolissa, niin juoni on valmis. Ei tämäkään nyt ihan suosikkielokuvien joukkoon yltänyt, mutta kyllä näitä Härön elokuvia kannattaa ilmeisesti jatkossakin katsoa tilaisuuksien tullen.

- Looks like he's saying, "Kiss me! Kiss me!"
- Smart-ass motherfucker!

Eriskummallisen trion täydensi myöhäisillan Team America. Etukäteen tiesin tunnarin, jonka muuten on tehnyt Harry Gregson-Williams! Huh, ilmankos se on niin menevä, fuck yeah. Aloitin sivusilmäillä vilkuillen, mutta melko pian siimojen varassa eteenpäin lonksuttelevat maailmanpoliisit tempaisivat mukaansa. Todella hyvää komediaa itseasiassa. Tykkään myös usein oksennuskohtauksista, ja tässäkin oli erittäin hyvä sellainen! En välitä kauheasti animaatioista tai nukeista tai muovailuvahaukkeleista, mutta tässä marioneteista otettiin kyllä kaikki ilo irti. Kävely oli huvittavaa, mutta kaiken paljastava seksikohtaus oli vielä hulvattomampi. Ainiin, montaasi oli upea, even rocky had a montage!