Artturi Rimpautti

Seuraavana muistiinpanoissa on elokuva Total Eclipse - Kielletyt tunteet. Hmm, nimenä todella etäinen ja outo, mutta muistelisin tämän olevan Leonardo DiCaprion tähdittämä historiallinen homoeroottinen runoilijatarina, jonka telkkarista katselin. Leo esittää siis Arthur Rimbaudia, pikkuvanhaa lapsineroa runoilijaa, joka kirjoittaa hurjaa lyriikkaa jo 16-vuotiaana. Vastanäyttelijänä toimii vähän hupsunnäköinen David Thewlis, joka esittää Paul Verlainea, vanhempaa alkoholiinmenevää perheellistä runoilijaa, joka kutsuu kolleegansa kotiinsa ja yllättyy Rimbaudin ollessa vasta teini-ikäinen poika. Verlainen perhe-elämä suistuu normaaliakin enemmän raiteiltaan Rimbaudin sekoittaessa pakkaa ja luova kaksikko lähteekin muihin matkoihinsa jäykästä sukukartanosta. Hyvä niin, koska oli ärsyttävää katsoa humalaista Verlainea rumissa kalsareissaan tukistamassa nuorta vaimoa ja riehumassa vauvan lähellä.


Kaksikko elelee Verlainen rahoilla muistaakseni ainakin Lontoossa? Ja käy jossain arvostetussa runoilijoiden seurassa heittämässä lokaa ja sikailemassa muuten vain. Rimbaud on aika hauska hahmo kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään. Hän on teini-ikäisen kaikkitietävä ja näsäviisas, mutta semmonen kokeilunhalu ja seikkailuvietti on ihailtavaa. Eriskummallisen pariskunnan edesottamukset kiehtoi loppuun asti.

The report read "Routine retirement of a replicant." That didn't make me feel any better about shooting a woman in the back.

Sain kaveriltani lainaksi neljän dvd:n satsin, johon kuului

Blade Runner
(500) Days of Summer
L.A. Confidental
Rise of the footsoldier

Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.




Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.




(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.



The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.



Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.

39

"Which side are you with? -Me? I'm with me, Terry."

En ole nähnyt paljoakaan vanhoja elokuvia, mutta ilmeisesti tämä on jonkinlainen klassikko. Katsoin siis digiboksilta Alastoman sataman (On the Waterfront), jossa Marlon Brando esittää pääosaa Oscar-pystin arvoisesti. Seitsemän muutakin Oscaria elokuva sai aikanaan, mutta itse en olisi ikinä filmistä kuullutkaan, ellei iskä olisi sattunut viikonloppuna sitä nauhalta katselemaan. Nojoo, ehkä hyväkin niin, sillä ilman ennakkotietoja pystyin muodostamaan objektiivisemman näkemyksen filmiin? Ja olinkin ihan tyytyväinen, että pidin Alastomasta satamasta oikeasti, enkä vain siksi, että olisin tiennyt sen olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista mestariteoksista. Mulla kun on, kuten sanottua, taipumuksia muodostaa käsityksiäni asioista muiden mielipiteiden perusteella.

Elokuvassa mafia pyörittää satamaa ja työmiehiä nöyryytetään eikä ammattiiitto puutu peliin, koska ammattiliitto on juuri tuo mafia. Brandon esittämä Terry Malloy on se joka ikäluokan perus lihasköntti, jota ei koulupäällä ole siunattu ja joka tähtääkin jääkiek... nyrkkeilijäksi. Siinä lopulta kuitenkaan onnistumatta, kun muut vetävät nenästä. Terry joutuu valitsemaan hyvän ja pahan välillä ja sitten on söpö tyttökin mukana. Kuvia googletellessa eksyin yhteen blogiin, joka sivusanalla mainitsi Brandon huippuroolisuorituksesta ja kohtauksesta, jossa Terry juttelee Edien kanssa ja poimii pikkuhansikkaan ja pistää sen käteensä. Jos oikein ymmärsin, niin se oli Brandon oma keksintö leikitellä niin. Mun mielestä Marlon Brando ei ollut erityisen komea (tässä), jopa aika ruma tavallaan. Tai siis epäkaunis. Suretti, kun pulut oli tapettu.

"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.

"Olisiko tässä ystävä, jonka olin saanut ilman Norjan valtion apua?"

Elokuvien, jotka olen katsonut, lista on paljon pitempi kuin niiden, joista olen kirjoittanut. Tämä aiheuttaa minussa lamauttavaa epätoivoa aina kun blogin kirjoittaminen tulee mieleeni. Minun on kuitenkin jostain alettava purkamaan aiheuttamaani sotkua, joten roskapuheet sikseen ja aikakoneen ohjauspaneelin valitsin jonnekin helmikuulle (?). Eikummenoks!



Kurkunleikkaajien saari ei taida sen suurempia esittelyjä kaivata. Menen suoraan asiaan, ja kehunkin sitä ihan mukavaksi viihdepläjäykseksi. Geena Davis oli oikeasti ihan mainio rämäpäänä merirosvoprinsessana; Feministit o-hoy!
En todellakaan ole mikään Pirates of the Caribbean -trilogian ylin ystävä, eivätkä merirosvoelokuvat Hookia ja Disney- Peter Pania lukuunottamatta ole oikein koskaan kiinnostaneet. Kurkunleikkaajien saaresta mielenkiintoisen tapauksen tekee mielestäni kuitenkin se, että se on tehty 8 vuotta ensimmäistä Depp-piraattisäntäilyä ennen. Ja siis eroa näillä hurlumhei-seikkailuilla ei taloudellista onnistumista/epäonnistumista lukuunottamatta kyllä tunnu olevan. No, tehosteteknologia on tietysti kehittynyt, mutta muuten ihan samanlaista helppoa viihdettä. "Kurkkari" oli ihan mainio tapaus, eikä ohjaajan sekä kassamenestyksen tuoma kulttimaine ainakaan laske sen osakkeita.



Teemalla pyöri ainakin talvella ilmeisesti jonkinlainen lyhytelokuvasarja nimeltä 8mm katse. Satuin kerran kököttämään laiskanlinnassani telkkari auki, kun tämmöinen "kasimillinen" pyörähti käyntiin. Pätkän nimi oli Poika ja se oli Elämäkerrallinen lyhytelokuva miehestä, joka sai nuoruutensa aikana monta nimeä. Veikko, Max ja joku. Sukunimetkin vaihtuivat, mutta ne menivät ohi.
Elokuvassa ilmeisesti jo isoksi ja vanhaksi varttunut mies itse kertoo minä-muodossa tarinaansa. Elokuva koostuu kaitafilmikameralla kuvatuista kotivideoäpätkistä, kertojan äänestä
ja parista eri teemasta, joista toinen on klarinetilla säestettyä pianomusiikkia ja toinen melankolista sellolaahausta. Ei tätä kyllä normaaliolosuhteissa elokuvaksi lukisi, mutta olen melko varma, että digiboksin ohjelmatiedoissa tai jossain vastaavassa tätä tituleerattiin nimenomaan lyhytelokuvaksi.



Helsingin kirjastoista tuppaa usein mukaani tarttumaan yksi tai muutama elokuva, vaikka käyntini varsinainen tarkoitus onkin lähes aina jokin muu. Näin kävi myös eräänä talvisena iltapäivänä Pasilan kirjastossa vieraillessani. Taisin itseasiassa olla siellä lukemassa. No kuitenkin lainasin myös kolme elokuvaa. Kahta en muista nimeltä, sillä en kerennyt katsoa niitä. "Hektiseen" elämääni sopimaton verrattain lyhyt kirjaston dvd-elokuvien laina-aika onkin mielestäni harmillinen seikka. Laiskuuttani joudun usein myös maksamaan laskuja, joka sekin on perin ikävää. Laiskuuttani jäi siis tosiaan myös nuo kaksi nimeltämainitsematonta leffaa katsastamatta. Yhden kuitenkin käytin dvd-soittimessani. Sen nimi oli Elling. Se oli hyvä. Norjalainen elokuva on minulle vieras alue, mutta sehän ei menoa haitannut. Luulin Ellingiä aluksi ruotsalaiseksi, mutta oikeastaan oli hauskempaa, kun se paljastui norskiksi. Leffa kertoo Elling-nimisestä miehestä. Elling on tottunut elämään koko ikänsä tiukasti äitinsä helmoissa ja onkin tästä johtuen uusavuton ja sosiaalisilta kyvyiltään käävän tasolla. Äiti kuolee, jolloin Elling romahtaa ja hänet laitetaan psykologiseen hoitolaitokseen. Hullujenhuoneella hän saa huonekaverikseen Kjell-Bjarnen. Aikansa hoidossa oltuaan Elling ja Kjell-Bjarne saavat kunnalta asunnon Oslon keskustasta. Elokuva pääsee oikeastaan kunnolla käyntiin vasta tässä vaiheessa. Kaverusten yhteiselo ei suju ongelmitta ja mm. kauppakäynnit, puhelimeen vastaamiset ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuottavat kosolti ongelmia. Oli hauskaa, ehkä jollain lailla tragikoomista, seurata kahden eri tavoilla reppanan miehen totuttelua "normaaliin" elämään.
Erityisen hyviin mieleeni jäi koskettava ja samalla humoristinen kohtaus, jossa Elling tajuaa olevansa runoilija. Huomioin, että etenkin alkupuolella oli paljon käsivarakuvausta. En yleensä kiinnitä huomiotani tämmöiseen, mutta nyt pisti silmään. Suosittelen Ellingiä etenkin tämän blogin muille kirjoittajaosapuolille.

35

If I give you my life, would you know what to do with it?

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint tuli ja meni tammikuussa ja itse kannoin korteni dokkarikekoon lunastamalla istumapaikan Bio Rexistä Epäilyksen varjossa -dokumentin ensi-iltaan. Epäilyksen varjossa käsittelee vuonna 2002 julki tullutta vakoilutapausta, jossa suomalaisen Alpo Rusin epäiltiin toimittaneen tärkeitä tietoja Itä-Saksan tiedustelupalvelulle Stasille vuosina 1969-76. Tapaus itsessään on melko mielenkiintoinen ja minä en esimerkiksi ennen dokumentin katsomista tiennyt asiasta juuri mitään. Nopeana yhteenvetona voisin muotoilla homman niin, että Suojelupoliisi aloitti julkisen tutkinnan (?) Rusin tapauksesta ja periaatteessa julisti tämän epäsuorasti syylliseksi ennen mitään varmoja todisteita, joita sitten loppujen lopuksi ei saatu ollenkaan kasaan. Dokumentti kuvaa Rusin ja tämän lähipiirin taistelua julkisen pyörremyrskyn silmässä. Vahvasti läsnä ovat myös spekulaatiot muista suomalaisista eturivin poliitikoista, jotka olivat mahdollisesti rähmällään DDR:n suuntaan. Pätkän ohjaaja Pekka Lehto pyrki lukemieni haastatteluiden perusteella purkamaan tapausta mahdollisimman monelta kannalta katsoen ja siten välttämään minkään osapuolen perusteetonta mustamaalaamista. Lehto kyllä myönsi olevansa vahvasti Rusin puolella koko tapauksessa ja se myös näkyi aika lailla valkokankaalla. Omat sympatiani ainakin menivät jossain määrin Alpo-sedän puolelle, lähinnä sen takia, että tämä joutui todella kovan julkisen lynkkailun kohteeksi Supon syytösten ja kohtelun edessä. Toisaalta Lehto oli henkilökohtaisista mielipiteistään huolimatta osannut tuoda tapauksen muitakin tahoja esille niin, että pienellä laskeskelulla oli helppo päästä kiinni myös muiden osapuolien asemaan ja näkemyksiin. Dokmenttina Epäilyksen varjossa oli hyvä ja se sai AJATTELEMAAN. Televiisorista sitä on jo ainakin kerran näytetty ja luulisin uusinnan seuraavan lähitulevaisuudessa. Suosittelen.
Ps. Dokumentin on leikannut karhulalaislähtöinen Jussi Rautaniemi, jonka esikoiselokuvan Tänne ei voi jäädä raportoin yhdessä aikaisemmista teksteistäni.

Luc Bessonin Angel-A:n löysin Pasilan kirjaston dvd-hyllystä ja päätin lainata, olinhan törmännyt kyseiseen leffan jossain mediassa. Olipa kehno aloitus. No, joka tapauksessa, elokuvassa päähenkilö on "mafiosoille" velkaantunut tyhjäntoimittaja, jota näyttelee Jamel Debbouze, se Ameliesta tuttu vihanneskauppiaan reppana apulainen. Elämässään epäonnistunut ja katsojalta säälipisteitä keräävä lurjus yrittää epätoivouspäissään itsemurhaa, mutta päätyykin pelastamaan samoissa aikeissa olevan naisen. Tämä pitkä ja seksikäs blondi (Rie Rasmussen) paljastuukin perin oudoksi ja mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Tästä alkaa omituisen kaksikon yhteinen ja tapahtumarikas taival mustavalkoisessa Pariisissa. Siitä on aikaa, kun katsoin elokuvan, mutta taisin tykätä. Saattaa myös olla, että pätkän alkuvaiheessa tykkäsin paljonkin, mutta loppua kohden intoni hieman laantui. En kyllä ole aivan varma, mutta kyllä tämä silti kannattaa katsoa. Mustavalkoisessa elokuvassa on aina jotain viehättävää ja tässä tapauksessa tarinakin on hyvä. Minua se ainakin kosketti ja herkisti. Hauska fakta: myös tässä pätkässä on samanlaisia kikkoja, kuin Ameliessa tai aiemmin raportoimasani Delicatessessa. Jokin pakottava tarve ranskalaisohjaajilla tuntuu olevan lisätä samanlaisia juttuja elokuviinsa.



Ihastuin Rie Rasmusseniin sen verran palavasti, pakko lisätä tähän kaksi kuvaa tuosta Angel-A:sta ja antaa pelkän tekstin puhua puolestaan Epäilyksen varjossa:n tapauksessa. Katsottuja leffoja olisi vaikka kuinka, mutta jätän tämän kirjoituksen tähän, jottei homma ala tuntumaan pakkopullalta. 32.

"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.