40 v. ja neitsyt oli Junosta Little Miss Sunshinesta tutun homo-enon tähdittämä "nörttikomedia". Heppu oli siis semmoinen Star Wars -figuuri-intoilija, joka työskenteli elektroniikkaliikkeessä ja, hitto vie, pyöräili ja käytti kypärää! Mikä nynny. Muuten mies oli ilmeisen normaali ja hyvä tyyppi, mutta hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä. Tästähän seurasi ongelmia, kun näpsäkkä nainen ilmestyi kuvioihin. Mun mielestä tässä oli kaiken kuran seassa hauskojakin hetkiä, mutta leffan edetessä muu yleisö alkoi enenevissä määrin siirtyä television äärestä muualle. Ihan katsottava tällaiseksi kliseiseksi "huonoksi elokuvaksi"!
Huhhuh, seuraava merkintä on 4.7. Nora Roberts: Rakkauden kuu. Hämärää, hyvin hämärää. Muistaakseni tää oli ennalta-arvattava tai muuten vaan inhottavan teennäinen semikauhutrillerijännäri jostain tytöstä, jolla on ikävä menneisyys pikkukaupungissa, mutta silti, tai juuri siksi, se palaa sinne verestämään muistojaan ja kiljumaan ja kokemaan hirveitä ja tietty lopulta kaikki selviää. Tässä oli myös semmonen nuoruuden rakkaus -juoni, joka oli tosi paska ja epäuskottava.
Dirty Harry -sarjan kolmas osa Murskaaja (The Enforcer) oli sopiva mökkielokuva. Eli siis sellainen, jota tihrustaa pikkuisesta kuvaputkitelkkarista kovaan pirttipöytään nojaten miltei kuuskymppisten isän ja sedän kanssa kesäyön pikkutunneilla. Sopiva siis siksi, että se on viihdyttävä vanha toimintaleffa, jollaisia tuon ikäpolven miehet jaksaa katella kerta toisensa jälkeen. En muista tästäkään paljoa mitään, paitsi että Amyn lailla -ohjelman äiti (kuvassa) heilui pyssyn kanssa Harryn kolleegana ja lopussa ammuttiin singolla.
Pitkästä aikaa DVD-soittimella omatoimisesti katsottu leffa oli kaupanhyllyllä muovikääreiden läpi indietä huutanut Eagle vs. Shark. Muistelin tän olleen myös R&A:ssa joskus, joten ajattelin, ettei voi mennä ihan mönkään. No, hauskahan se oli. En sinänsä oo tällasten nörttiylistysten fani, mutta tällä oli tosiaan hetkensä. Mun mielestä Lily oli vallan ihana hahmo ja Jarrod pikkasen ärsyttävän puolelle menevä erikoisnörttiydellään, mutta kokonaisuus oli kuitenkin hyvä. Olin unohtanut DVD-soittimen kaukosäätimen Helsinkiin, joten en saanut tekstejä näkyviin ja tuskailinkin välillä kummallisen mongerrusenglannin kanssa. Luulin sen kuuluvan nörtti-imagoon, mutta elokuva olikin Uudesta-Seelannista! Se selvensi samoalais-läppiäkin ratkaisevasti. Hymähtelin erityisen riemukkaasti alkupuolen naamiaisille ja Fight Man -turnaukselle. Toi lopun herkähkön melankolinen musa on jotenkin tosi siisti lisä humoristiseen kohtaukseen, missä ruudussa pikseliukot tappelee.
Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.
Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."
Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.
Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.
Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.
Helsingissä aloimme katselemaan minun pikkuisesta tulitikkutelkkaristani minun niin sanottua lempielokuvaani, sillä kämppikselle sitä oli kehuttu ja kehotettu katsomaan monelta taholta. Kyseessä oli Sean Pennin ohjaama, nykyajan Madventures-sukupolven lempilapsi eli Into the Wild - Erämaan armoilla. No, ehkäpä Rikulla ja Tunnalla ja Chris McCandlessilla ei ole muuta yhteistä kuin lukuisat taitetut kilometrit. Tavat ja motiivit taisivat olla melko erilaiset Chrisin unelmoidessa ylhäisestä yksinäisyydestä Alaskassa ja Madveikkosten kuvatessa omista seikkailuistaan supersuosittua tv-sarjaa.
Sinällään Into the Wild on aika omiaan katsottavaksi asteekkisesta pikkutelkkarista, toisaalta upeat amerikkalaismaisemat ansaitsisivat levittäytymisen koko seinän plasmaruudulle. Lopputulos on luultavasti kuitenkin sama - masentavan tyhjä olo sisuskaluihin ja pääkoppaan vähintään loppuillaksi. En tiedä ihan tarkkaan mikä siinä on. Seikkailut läpi mantereen voisivat tietty synnyttää tyytymättömyyden omasta tylsästä elämästä, mutta lopun aforismioivalluksen pitäisi tavallaan paikata se, onhan minulla hyviä ystäviä ja niin edelleen. Ehkäpä olen silti pohjimmiltani kateellinen Chrisin Supertramp-elämästä ja itsenäisyydestä ja rohkeudesta ja päättäväisyydestä ja selviytymistaidoista ja -tahdosta ja sopeutumiskyvyistä ja sosiaalisuudesta ja charmista ja älykkyydestä ja elämänilosta. Vaikka loppu onkin sellainen kuin on, en koe sen välttämättä olevan puhtaasti paha. Tyyppi eli kuitenkin melkoisen mahtavan elämän kulkurivuosinaan. Vaikka siinä pyöriteltiin koko ajan rinnalla sitä ikävää lapsuutta, en kuitenkaan usko sen ajaneen Chrisiä tienpäälle, ainakaan Alaskaan asti. Joo, on se kyllä melkoinen eeppos. Musiikkeineen kaikkineen, Eddie Wedder osasi hommansa, onpa lisukkeena vielä ripaus Kaki Kingin fiilistelyäkin.
Tykkään erityisesti tästä pikkupätkässä, missä Alex katsoo lopuksi kameraan. Varmaan siksi, koska mietityttää miksi se niin tekee. Koko kohtaus on ihan irrallisen oloinen muutenkin oudon kuvakulman ja ylipäänsä yksinpuhelun takia, mutta kuitenkin sopii kokonaisuuteen. Oiskohan toi joku muuten vaan filmattu pätkä, joka vaan päätettiin sisällyttää leffaan.
Toukokuisena iltapäivänä pyörähdin kylään erikoisimman elokuvamaun omavaalle kamulleni. Tarkoituksena oli katsoa pätkiä kaverin lempielokuvista pienoiseksi inspiraatioksi valokuvaukseen ja sitten vielä kai jonkin sortin kulttiklassikko Multiple Maniacs, josta olin nähnyt ennakkoon epämääräisen jättiläishummerin hyökkäyskohtauksen youtubesta. Potpuriin kuuluneiden elokuvien nimiä en enää muista, mutta mielenkiintoisia kauhuspektaakkeleita oli joukossa. Etenkin yksi yllätyksellinen verentäytteinen pätkä missä Jennifer Conollykin esiintyi ja pakeni ja itki ja taisteli pahuutta vastaan. Mukana taisi olla ainakin apina ja oliko siinä joku todella häijynnäköinen muotopuoli lapsikin, joka ei tahtonut kuolla sitten millään. Yksi kaula katkesi harvinaisen tyylikkäästi ja tosiaan apinan ilmestyminen oli piristävää. Näitä nyt en laske mukaan tähän kisaan, kun vain pieniä pätkiä näin sieltä sun täältä.
Sen sijaan Multiple Maniacs katsottiin ihan kokonaan alusta loppuun. Pääosassa oli isokokoinen nainen, jota esitti mies. Harmittaa nyt vähän, etten raportoinut katselusta ajallaan, sillä en enää muista sanatarkkaan kaikkia riemastuttavia repliikkejä ja muita käänteitä tästä mustavalkosirkusspektaakkelista. Sekavuutta lisäsi myös se, että katsottiin elokuva ilman tekstejä tietokoneen kaiuttimin ja kärsin samana päivänä hämyisästä korvatulehduksesta ja kuuloni oli ehkä 60 prosenttia normaalikapasiteetista. Onneksi leffaseura oli kai nähnyt filmin toistakymmentä kertaa ja osasi repliikkejä ulkoa, niin selvennystä sai sutjakkaasti. Muistikuvieni mukaan alussa päähahmo Divine oli "sirkuksensa" kanssa jossain pusikossa, jonne yleisöä houkuteltiin alastomuudella (?) ja teltassa tapahtui murha. Tyypit pakenevat, "tirehtööri" ja Divine ovat pariskunta, mutta tirehtööri seurustelee toisenkin naisen kanssa. Divine on melko vahva persoona ja tosiaan ulkoisestikin massiviinen nainen ja kinastelua ja tapposuunnitelmia on puolin ja toisin. Mulle kuitenkin jäi parhaiten mieleen kun Divine raiskattiin joukolla kadulla keskellä kirkasta päivää ja hän meni surullisena kirkkoon, missä penkissä istunut nainen lähestyi häntä ja he hurmiossa rakastelivat kirkkosalissa rukousnauhan avulla. Tämän jälkeen poliisi taisi syyttää heitä lesboiksi kadulla? Lopuksi Divide vissiin menettää järkensä täysin ja iso hummeri raiskaa hänet… Jepsistä, kiitos Olli.
Jouluna ostin hieman joululahjaelokuvia "kaikille" eli etupäässä itselleni. Näihin hankintoihin kuului myös islantilainen paikallisia Jussi-palkintojakin pokannut Meri. Etukannessa muistaakseni on merta ja suuteleva pari, tällainen skenaario tunnetusti vetää minua puoleensa, joten ostos oli taattu. Hieman kuitenkin petyin, sillä ei tässä odottamaani romantiikkaa kovastikaan ollut. Muistaakseni tuo suutelukohtauskin oli joku hätäinen kännipettämiskohtaus irrallisena muiden isompien tunteiden keskellä. Takakannessa mainosteltiin jotain perimmäistä islantikuvausta, mutta en minä tästä kyllä ehkä sellaistakaan ihan löytänyt. Joo, isäpappa halusi perillisiä jatkamaan kalanjalostusfirmaansa hinnalla minä hyvänsä ja lunta tuli ja kylmä oli ja ihmiset oli vaitonaisia ja muuta, mutta kerrankos tuota miehet on tuppisuita. Olisin ollut ehkä hieman enemmän kiinnostunut Ranskassa asuvan pojan elämästä, mutta paljon käytettiin aikaa mököttelyyn ja katsojan ulkopuolelle sulkevaan riitelyyn. Oli Merelläkin hetkensä, ainakin poliisin korruptio tissinvilautteluna oli hauska juttu.
Jos edellisen leffan jäljessä kalenterissa luki "ihan jees" niin tämän seuraavan kohdalle olenkin merkinnyt "HUIPPU!" Kyseessä on kauan kuvitteellisella katselulistalla jonossa ollut American Beauty. Mainitsin aiemmin The Beachin olleen joskus mun joululahjalistallani, vaikken leffasta mitään tiennytkään. American Beauty on varmaan ilmestynyt samoihin aikoihin, sillä muistan tätäkin joskus toivoneeni. Vissiin napa ja punainen ruusu houkutteli ala-astelaista Susania. Tuskin tajusin silloin mitään koko elokuvasta, tosin näin se on varmaan vieläkin – trailerit ja TV-mainokset ovat välillä kuin eri elokuvista. Ehken kaikkea tajunnut näin kypsemmällä iälläkään, sillä löysin itseni googlettamasta lopputekstien aikana. Jälkeen päin harmitti, etsimäni tietohan oli itsestäänselvyys, kun katsoin lopun uusiksi youtubesta. Tosin kyllä siitä riitti näemmä muitakin näkemyksiä, vaikkei se mikään arvoitus ollutkaan. American Beauty oli paikoin hervoton, välillä myös koskettava. Tykkään nauraa leffoille, mutta en pidä komedioista. Lester oli hauska jäbä. Vähän erilainen keski-ikäiskuvaus kuin Bill Murrayn lanseeraamat harmaahapsihahmot.
Tässä vaiheessa leffoja oli plakkarissa 60 kappaletta.
Tiistai-ilta 3.8. Pohjois-Karjala, puolipoutaa. Palaan ensimmäiseen raportoimattomaan elokuvaan, se on tasan 4 kuukauden takaa, huhtikuun ekalta lauantailta. Stepfordin naiset jätti jotenkin inhottavan kliinisen fiiliksen, se toki oli varmaan vähän tarkoituskin. Tosin samalla siinä pyöri semmoinen huolittelemattomampi meno muistaakseni Whoopi Goldbergin hahmon ym. kumppaneiden ympärillä. En muista elokuvasta kovinkaan paljon syvempiä juttuja tai pikkuhuomioita, joten se ei tainnut olla erityisen mieleenpainuva. Paikoittain taisin nauraa? // Haha, tarkistin jälkeenpäin, Whoopi olikin BETTE MIDLER. Miten tällaiset voi sekoittaa? Tarinasta on näemmä useampi versio, tämä oli vuodelta 2004.
Bullitt oli tosi piristävä kokemus elävien kuvien maailmassa. Ihan uusi juttu minulle. Olen aina ehkä kuvitellut, etten tykkää tollaisista vanhahkoista toimintajännäreistä, mutta charmikas poliisi, Steve McQueenin esittämä Bullitt taitaa olla ammattikuntansa kermaa. Väkivaltaa, verta ja seksiä oli, hitto vie, muttei itsetarkoituksellisesti. Tai tavallaan kyllä, ne oli juuri sitä itseään ja katsojaa ja elokuvan hahmoja kammottamassa, eikä siinä sivussa herkuteltavana. Sen kauheuden korostus jopa vähän yllätti tällaista 2010-luvun elokuvankatselijaa. Bullittin morsion pykätessä oksennusta poliisimiehensä työn varjopuolia kohdatessa meikäläinen ei edes olisi huomannut mitään poikkeuksellista raakuutta, ellei leffassa sitä olisi alleviivattu. En olisi muuten leffaan välttämättä törmännyt, ellen olisi selaillut isän nauhoituksia digiboksin kovalevyltä.
Tuli myös aika ylevä fiilis, kun myöhemmin Teemalta tuli elokuvamusiikkidokkari ja siinä puitiin esimerkkinä äänimaailmaa Bullittin takaa-ajokohtauksesta, jossa (upeat) autot kyttäili ensin hissukseen asfalttiviidakossa musiikin soidessa. Normaalistihan leffoissa hurjastelun alkaessa musiikki kovenee, mutta tässä renkaiden ulvaistua kaasutuksen merkiksi musiikki loppuikin kuin seinään ja äänimaailma oli lopun takaa-ajon pelkkää moottorin jyrinää ja kumin kirskuntaa. Tämä innosti tutustumaan tulevaisuudessa leffahyllyn muihinkin McQueen-filmeihin.
Samana iltana telkkarissa esitettiin Leonardo "Jack" DiCarprion ja ihanaisen Cate Blanchettin (toivottavasti se tosiaan oli Cate enkä puhu läpiä päähäni) tähdittämä The Aviator - Lentäjä. Elokuva oli muistaakseni järkyttävän pitkä mainostaukojen kera ja välillä kävin haastelemassa sukulaistenkin kanssa. Mutta hyväksi kutsuisin sitä myös. Leffan johdosta tutkiskelin seuraavana päivänä lisää tarinaa elokuvan takana ja myös itse lentäjä/elokuvamogulia, olikohan sen nimi Ron Howard? (Joo, Howard Hughes oli tämä mies. Ron Howard kuiteskin elokuvaohjaaja ja tuottaja myöskin! Hah, toivottavasti en tutkiskellut Ronia, tai sitten on itsetutkiskelun paikka.) Melkoista Vesa Keskis/Sedu Koskis -menoa. Pääparin suhde oli kaltaiselleni romantiikan ystävälle ehkä elokuvan mielenkiintoisin juonne. Siksi muistankin lopun ehkä jotenkin lässähtäneen, kun kiinnostus olikin miehen loppuvuosissa.
Kalenterissa seisoo seuraavana Perintö - L'Heritage. Sekunnin sadasosan päässäni lyö tyhjää, mutta nopsastihan tuo eurooppalais elokuva mieliin muistuu. Ranskalaiskolmikko taisi muistaakseni periä epämääräisen tilan/talon jostain Itä-Euroopan maasta ja lähteä sinne tutkimaan asiaa. Ryhmällä on mukana videokamera, joka ensitöiksi varastetaan ja sitten ostetaan kalliilla takaisin. Muutenkin paikallisväestö tuottaa ongelmaa. Bussilla matka taittuu verkkaasti. Kyydissä on mm. nuori poika ja vanha mies, joilla on mukana arkku. Tämä tuottaa ihmetystä ja kolmikolle selviää, että parivaljakko on menossa sopimaan sukujen välistä pitkää riitaa, eli viemässä isoisää tapettavaksi tilien tasaamiseksi. Ryhmä lyöttäytyy näiden seuraan ja haluaa korjata vääryyttä ja kuvailee kamerallaan kaikenlaista. Elokuva oli hiukan hidastempoinen tai ainakin vähän semmoinen väritön. Kuitenkin tarina oli sinällään ihan mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, niin kyllä sen katseli.
Seuraavana muistiinpanoissa on elokuva Total Eclipse - Kielletyt tunteet. Hmm, nimenä todella etäinen ja outo, mutta muistelisin tämän olevan Leonardo DiCaprion tähdittämä historiallinen homoeroottinen runoilijatarina, jonka telkkarista katselin. Leo esittää siis Arthur Rimbaudia, pikkuvanhaa lapsineroa runoilijaa, joka kirjoittaa hurjaa lyriikkaa jo 16-vuotiaana. Vastanäyttelijänä toimii vähän hupsunnäköinen David Thewlis, joka esittää Paul Verlainea, vanhempaa alkoholiinmenevää perheellistä runoilijaa, joka kutsuu kolleegansa kotiinsa ja yllättyy Rimbaudin ollessa vasta teini-ikäinen poika. Verlainen perhe-elämä suistuu normaaliakin enemmän raiteiltaan Rimbaudin sekoittaessa pakkaa ja luova kaksikko lähteekin muihin matkoihinsa jäykästä sukukartanosta. Hyvä niin, koska oli ärsyttävää katsoa humalaista Verlainea rumissa kalsareissaan tukistamassa nuorta vaimoa ja riehumassa vauvan lähellä.
Kaksikko elelee Verlainen rahoilla muistaakseni ainakin Lontoossa? Ja käy jossain arvostetussa runoilijoiden seurassa heittämässä lokaa ja sikailemassa muuten vain. Rimbaud on aika hauska hahmo kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään. Hän on teini-ikäisen kaikkitietävä ja näsäviisas, mutta semmonen kokeilunhalu ja seikkailuvietti on ihailtavaa. Eriskummallisen pariskunnan edesottamukset kiehtoi loppuun asti.
Sain kaveriltani lainaksi neljän dvd:n satsin, johon kuului
Blade Runner (500) Days of Summer L.A. Confidental Rise of the footsoldier
Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.
Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.
(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.
The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.
Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.
En ole nähnyt paljoakaan vanhoja elokuvia, mutta ilmeisesti tämä on jonkinlainen klassikko. Katsoin siis digiboksilta Alastoman sataman (On the Waterfront), jossa Marlon Brando esittää pääosaa Oscar-pystin arvoisesti. Seitsemän muutakin Oscaria elokuva sai aikanaan, mutta itse en olisi ikinä filmistä kuullutkaan, ellei iskä olisi sattunut viikonloppuna sitä nauhalta katselemaan. Nojoo, ehkä hyväkin niin, sillä ilman ennakkotietoja pystyin muodostamaan objektiivisemman näkemyksen filmiin? Ja olinkin ihan tyytyväinen, että pidin Alastomasta satamasta oikeasti, enkä vain siksi, että olisin tiennyt sen olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista mestariteoksista. Mulla kun on, kuten sanottua, taipumuksia muodostaa käsityksiäni asioista muiden mielipiteiden perusteella.
Elokuvassa mafia pyörittää satamaa ja työmiehiä nöyryytetään eikä ammattiiitto puutu peliin, koska ammattiliitto on juuri tuo mafia. Brandon esittämä Terry Malloy on se joka ikäluokan perus lihasköntti, jota ei koulupäällä ole siunattu ja joka tähtääkin jääkiek... nyrkkeilijäksi. Siinä lopulta kuitenkaan onnistumatta, kun muut vetävät nenästä. Terry joutuu valitsemaan hyvän ja pahan välillä ja sitten on söpö tyttökin mukana. Kuvia googletellessa eksyin yhteen blogiin, joka sivusanalla mainitsi Brandon huippuroolisuorituksesta ja kohtauksesta, jossa Terry juttelee Edien kanssa ja poimii pikkuhansikkaan ja pistää sen käteensä. Jos oikein ymmärsin, niin se oli Brandon oma keksintö leikitellä niin. Mun mielestä Marlon Brando ei ollut erityisen komea (tässä), jopa aika ruma tavallaan. Tai siis epäkaunis. Suretti, kun pulut oli tapettu.
