Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.
Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."
Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.
Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.
Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.
