Hyvät lukijat. Olen syönyt jäätelökakkua, ommellut ompelukoneella, tehnyt ja syönyt makaroonilaatikkoa, vieraillut sukulaisella, soittanut polkuharmoonia, dyykannut elektroniikkaa. Tämä oli kertomus siitä, kuinka olen ollut 2 päivää katsomatta elokuvia.
Sunnuntaina iloitsin hyvästä groovesta, olihan pohjilla nappisuoritus kuluneen viikon ajalta, joka päivälle elokuva ja vielä yksi yli. Samaan syssyyn verkkokalvoilleni heijastui reilu tuntinen Simpsoneita ja vähän pidempi tovi Clint Itäpuun (eikös tää oo Clintin akuankka-nimi? *) jännäriä vanhoista kaveruksista.
The Simpsons Movien otin vastaan oikeastaan ylipitkänä normijaksona samaisesta sarjasta. En osaa sanoa siitä kovinkaan paljon mitään, juurikaan siksi, ettei se kamalasti poikennut itse sarjasta. Elokuvan sisällä oli tavallaan samalla tavalla monta pikkutarinaa kuin tv-jaksossakin, mutta yksi pääjuoni, joka oli ihan kelpo. Nauroin muutamaan kertaan ihan ääneen. En oikein muista, että oliko tässä alussa mitään ns. hahmojen esittelyä, kuten elokuvissa yleensä, vai oletettiinko, että kaikki tuntevat Simpsonit ennestään. Olin unohtanut Arnoldin "cameo-roolin" ja hauska "I was elected to lead, not to read" yllätti iloisesti. Muuten elokuva ei ollut mikään Simpsons-historian huikein tarina. Parempiakin jaksoja on tehty.
Sunnuntain toinen vaikuttavampi elokuva oli Menneisyyden ote (Mystic River), jonka alussa kolme pojankoltiaista kuluttavat aikaa ja ympäristöä kotinurkillaan ja joutuvat hämärän miesparin nuhtelemaksi. Yksi pojista käsketään autoon ja viedään kellariin hyväksikäytettäväksi. Myöhemmin vanhat kaverukset ajautuvat jälleen tekemisiin Sean Pennin hahmon tyttären kuoltua. Villi Joki -elokuvassa ikävän miehen maineen silmissäni hankkinut Kevin Bacon onkin asiallinen tyyppi poliisina, joka tutkii tytön murhaa. Pedofileroitu Dave (Tim Robbins) on aikuisena aikamoinen ressukka ja ihmisraunio, ymmärrettävästi.
Luulin nähneeni tämän aiemmin, mutta katsoessa elokuva ei tuntunutkaan tutulta. Tämä oli kyllä yksi parhaimmista tämän rupeaman elokuvista tähän mennessä. Tietyt yhtäläisyydet kohtauksissa, kuten etupenkiltä taakse kurkkaus olivat tyylikkäitä ja tuo autojuttu etenkin karmivan pahaaenteilevä. Ilmeisen hyvin oli tarina tehty, kun uskoo kaiken vihjailun Davesta ja murhasta, mutta myöhemmin tulevat selitykset tuntuvatkin osuvan vielä paljon paremmin yhteen aiemmin näytetyn kanssa. Lopun paraati oli outo, mutta rauhoitti tilanteen. Ainiin, hauska nimi Seanin mustalla poliisipartnerilla: Whitey Powers. Tässäkin muuten oksennettiin, mutta ei muistaakseni kovin näkyvästi.
Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!
Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.
Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.
Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.
Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.
Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.
Toinen lyhytelokuva lauantailta oli otsikoitu ohjelmatietoihin 'Harold Lloyd: Junamatka'. Sen alkuperäisnimi on Now or Never, ja on mustavalkoinen mykkäfilmi vuodelta 1921. En tiedä paljoakaan tästä genrestä, mutta ilmeisemmin Harold Lloyd on humorististen mykkäkomedioiden konkari. Pidin nopeatempoisesta sähläilyseikkailusta ja tällaisia mielellään katsoisin kyllä enemmänkin. Lloyd on (oli) siis luiseva nuori mies, jolla on koomiset kasvonpiirteet ja silmälasit ja kaikenlainen sopiva olemus tämänkaltaisiin elokuviin. Hän kaahasi ensin autolla läpi latojen ja kylien ja sitten roikkui liikkuvan junan alla ja loppuosan paahti menemään junan kyydissä liputta. Hauskoja kommelluksia ja epäonnistuneita "takaa-ajoja", joita juurikin vain mykkäelokuvissa nähdään. Myös aika huvittava sydän kurkussa -efekti oli junan katolla.
Sunnuntai-iltana virittelin noin 10 tuumaisen matkatelevisioni viiksiantenneja ja sain viimein joitain kanavia näkyviin. Viikonlopun kanavapakettiin kuuluivat Ylen kanavat sekä Voice ja Liv. Eihän sitä sivistynyt ihminen muuta tarvitsekaan. Elitististä euforiaa uhkuessani aloin katsomaan Teemalta tanssielokuvaa Varjojen leikkiä (Shadow Pleasures), joka perustuu Michael Ondaatjen teksteihin, ja josta minä en saanut mitään irti. Tai sain, ihan mukavan fiiliksen, mutta juonesta en tajunnut niin sanotusti hölkäsen pöläystä. Ilmeisesti tässä oli viisi osiota, jotka käsittääkseni eivät liittyneet yhteen kovinkaan vahvasti? Tai en usko olevani ainakaan ainut, joka tätä sidosta ei löytänyt. Välillä tajusin jotain eleitä ja liikkeitä, esimerkiksi ilmeisesti ekassa kappaleessa harrastettiin seksiä. Huolestuttavinta oli ehkä se, että tässä performanssissa oli välillä myös ns. kertojan ääni, joka puhui ihan selvää englantia, mutten siltikään ymmärtänyt mitään. Mutta kuten sanoin, jäi ihan mukava fiilis tunnin tanssin tuijottelusta.
Maanantai-iltana missasin parikymmentä ensimmäistä minuuttia Etelä-Korealaisen Kim Ki-Dukin sanotusta läpimurtoelokuvasta Seom (Saari), jonka luin myös sisältävän sellaista materiaalia, että jossain filmifestareilla yleisö oli oksennellut ja pyörtyillyt näytöksen aikana. Must see! Olihan siinä kyllä aikamoisen groteskia touhua. Ei siis mitään lällyä moottorisahamurhailua tai muuta teinikauhusilpomista, vaan vaitonaisen tyylikästä ja rauhallista sekoilua. Itselläni on jo ennestään etovia kauhukuvia hampaiden irtoamisesta ja ongenkoukuista, tässä elokuvassa oli niistä toinen olennaisessa osassa, usch. Paljoa ei tosiaan puhuttu, ja alusta poisjääneiden minuuttienkin vaikutuksesta koko tarina ei ihan avautunut minulle - mitä varsinaisesti oli meneillään ja keitä kaikki ihmiset olivat toisilleen. Mutta lähes tällaisia sairaita hissuttelujahan aasialaiset leffat ovat aiempienkin kokemuksieni mukaan olleet. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin onnistunut, ainakin jos sen haluttiin olevan painostavan surullinen. Olosuhteista johtuen tuli kesämökkifiilis, se oli mukavaa.
Piristävämpi ja elämänhaluisempi oli tiistaina iltapäivällä dvd:ltä katsottu Espanjalainen kimppakämppä. Olin hankkinut tämän Audrey Tautoun takia (2€, Viikin Prisma), mutta yllättäenpä hän ei paljoa ruutuaikaa saanut, eikä ollut edes kovin pidettävä hahmo. Sen sijaan poikaystävänsä, päähenkilö Xavier oli, ja muutkin hahmot. Pidän iloisista kommuunikuvauksista ja nuorisotarinoista ja kasvutarinoista ja romansseista ja monikulttuurillisista kommelluksista. Tässä oli kaikkea. Ja elämäniloa, niin! Xavier muutti Ranskasta vaihto-oppilaaksi Espanjaan ja itki lentokoneessa ja koki koettelemuksia ja mutta saikin unelma-asunnon muiden vaihtareiden kämpästä ja nautti täysin rinnoin vuodestaan. Soipa tässä diskossakin Daft Punkin Aerodynamic ja sen hurja "kitarasoolo". Myös Bob Marleyn No Woman No Cry nosti bailuillan jälkeisessä yhteislaulutuokiossa kateuden pintaan.
Espanjalainen kimppakämppä oli tosiaan leppoisa hyvän mielen viihde-elokuva, missä on varmaan jokaiselle jotakin. Sen voisi katsella uudelleen joskus ihan vain huvikseen ajankuluksi, ei niinkään uusien merkitysten löytämiseksi.
Nykyisen lukujärjestyksen sisältäessä 13 viikkotuntia iltapäivät ovat osoittautumassa oiviksi elokuvatuokioiksi. Keskiviikkona katsoin maanantaina asematunnelin Anttilasta hintaan 3,99 € ostetun My Summer of Loven. Etukannessa on kaksi tyttöä. Jotenkin siitä vain huokui lesboromanssi, vaikkei takakansiteksti varsinaisesti niin lupaillutkaan. No, aavistus osui oikeaan.
My Summer of Love oli melko oudosti nimetty ja oudosti kategoroitu. Nimi kun lupailee jotain Pollux-kerhon lukijoiden kirjoittamaa kesänovellia ja genreksi oli mainittu psykologinen trilleri. Ehkei tämä ollut kumpaakaan, mutta outo silti. Kaksi tyttöä ovat molemmat pelottavalla tavalla sekoja, jotenkin maanisia ja samalla masentuneita. Heistä tulee kavereita. Eipä ihme, sillä ei paljon muitakaan ystäväehdokkaita näy kylässä koko filmin aikana. Toisella on rikkinäinen mopo, toisella valkea hevonen. Ihmeellisesti semikäsivaralla kuvattu elokuva sisältää välillä outoja, ehkä vähän meidän isän tekemiltä vaikuttavia zoomailuja, mutta onnistuu silti näyttämään paikoin ihan siistiltä. Ei kovin jännittävä, eikä kovin yllättävä, mutta ihan kiinnostava tarina kahden tytön kesälomasta englantilaisessa kylässä stereotyyppisin ääriuskonnollisin vivahtein. Tässäkin soi tuttu musa, Goldfrappin tosiaankin soundtrackmainen, (ehkä Tarantinomainen, ehkä hieman James Bondahtava) Lovely Head.
Tämän päivityksen kuudes leffa oli juuri äsken lopeteltu Children of Men, joka myös tarttui Anttilasta ~4 eurolla. Kokonaissaldo kipuaa siis 22:een! Ihmisen pojat on muuten hassunkuuloinen suomennos. Olin yrittänyt käydä katsomassa tämän "scifiseikkailun" elokuvissakin aikoinaan, mutten onnistunut. Clive Owen oli entinen aktivisti ja leffan sankari, joka suojeli raskaana olevaa maahanmuuttajanaista 2027 vuoden Englannissa, maailmassa, jossa ei enää synny lapsia. Vaikka tosiaan katselen näitä elokuvia nyt piskuisesta matkatelkkarista ja sen rajallisella äänentoistolla, niin silti voisin kiitellä tätä filmiä sen äänimaisemasta. Oli jotenkin paljon tunnelmallisempaa ja todellisempaa, kun kaikissa kohtauksissa ei ollut taustamusiikkia. Etenkin pako maaseudulta alamäkeen käynnistämättömällä autolla oli jotenkin tosi hektinen ja jännittävä. Veikkaanpa, että jos olisin käynyt katsomassa tän siellä teatterissa, niin loppupään messiaskohtaus olisi koskettanut enemmän. Nyt suussa oli pahvisten popkornien maku ja tunnelma ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Tästäpä tulikin mieleeni loistava sitaatti leffasta! Julianne Mooren esittämä Julian on siis aktivisti, Theo vuosien takainen sellainen.
Theodore Faron: Julian? I haven't seen you in twenty years. You look good. The picture the police have of you doesn't do you justice. Julian Taylor: What do the police know about justice?
Buffalo Soldiersia tähdittää sittemmin mm. johnnycasheilemisestä kiinni jäänyt Joaquin Phoenix. Elokuva kertoo yhdysvaltalaissotilaista, jotka pyörittävät mustan pörssin kauppaa tukikohdassaan Länsi-Saksassa. Homma alkaa lipsua, kun mestoille saapuu uusi kersantti, joka ottaa silmätikukseen Phoenixin esittämän, pimeää tavaraa suvereenisti liikuttelevan kirjurin. Ihan viihdyttävää katsottavaa, mutta hahmot jäivät melko köykäisiksi ja välillä häiritsi dialogiin selkeästi tavoiteltu "elämääsuurempi" filosofointi. Aika hurjaa, jos kylmän sodan loppumetreillä jenkkisotilaat olisivat hurjastelleet panssarivaunuilla ympäri Stuttgartin lähimantuja tukevassa heroiini- tms. -pöllyssä. "Hyvänä" pointtina nousi esille se, miten kylmän sodan järjetön varustelukilpailu loi suuria määriä ns. ylimääräisiä aseita, jotka päätyivät niin idässä kuin lännessä armeijoissa työskentelevien opportunistiroistojen käsien kautta rikollisille markkinoille.
Kärvistelin koko syksyn ja alkutalven digiboksittomana, kunnes vihdoin sain joululahjaksi hienon Kaon-merkkisen virittimen telkkarini kylkeen. Juhlistin tätä omaa pientä teknistä edistysaskeltani rojahtamalla nojatuoliini Sodan keskipisteessä-elokuvan ääreen. Tämä tv-elokuva kertoi Normandian maihinnousun valmisteluista kenraali Dwight D. Eisenhowerin ja tämän lähipiirin vinkkeleistä. Tämmöinen aihe on mielestäni melko mielenkiintoinen ja jännittävä, ja ihan hienosti oli ohjaaja Robert Harmon saanut vangittua sen tunnelman, joka Euroopan vapauttamista ja miljoonan miehen taisteluun lähettämistä suunnittelevien miesten keskuudessa vallitsi. Aikamoista jenkkipatriotismia oli havaittavissa, mutta kyllä sitä pystyi aika objektiivisesti suodattamaan. Ja toisaalta, kaikki pelastakaasotamiesryanit ja bandofbrothersit ovat vahvasti amerikkalaislinssien läpi kuvattuja. Tästä nousikin mieleeni, että olisi hauska, jos joku joskus inhimillistäisi myös vaikkapa normaalit saksalaissotilaat, joilla ei ollut mitään tekemistä itävaltalaisten taidemaalareiden keksimien hullutusten kanssa, vaan jotka joutuivat olosuhteiden pakosta laittamaan henkensä vaaraan.
Otsikonmukaista etenemistä jatketaan siirtymällä jalkapallohuliganismista kertovaan tv-elokuvaan The Firm (1988). Elokuva on siinä mielessä ajankohtainen, että jo 2004 huliganismia Football Factory-nimisessä leffassa käsitellyt Nick Love on ohjannut "Firmasta" uusintaversion viime syksynä. Suomessa se ei käsittääkseni saanut osakseen lainkaan teatterilevitystä, mutta dvd julkaistaneen täälläkin helmikuussa. Ennen kasariversion katsomista koin hauskaksi etukäteistwistiksi Gary Oldmanin, joka näyttelee pääosaa. Hauskan Oldmanista tekee se, että mies on minulle tuttu lähinnä Dark knightista poliisipäällikkö Gordonin roolista ja siis kontrasti täynnä vihaa olevan lontoolaispukarin ja Gothamin jalon rosvojahtaajan välillä tuntuu melkoiselta. No, sitä se kyllä olikin. Oldman on ilmeisen taitava näyttelijä, sillä hän näytteli The Firmissä yhtä vahvasti kuin Batmanissakin. Muut näyttelijät olivat selkeästi huonompia, tosin Oldmanin vaimo oli myös aika hyvä sivuroolissaan. Dialogi oli hauskaa mongerrusta, mutta siitä meni vahvan cockney-painotteisuutensa vuoksi iso osa pahasti yli hilseen. Juoni oli ehkä hieman heppoinen, mutta toisaalta huliganismia ilmiönä käsiteltiin ihan hienosti, mikä kompensoi. Kaiken kaikkiaan jään mielenkiinnolla odottelemaan uusintaversion julkaisua.
Tämänkertainen homma lähti käyntiin Karhulalaisen Jussi Rautaniemen ohjaamalla Tänne ei voi jäädä-lyhytelokuvalla. Pätkä oli selkeästi nuoren ohjaajan tunteiden ja kokemusten sekä tietynlaisen kotiseuturakkauden ilmaisu. Taisi Rautaniemi myös nostella hattuaan elokuvallisille ja kirjallisille esikuvilleen. Tänne ei voi jäädä oli melko taiteellinen pläjäys, eikä allekirjoittanut kyllä todellakaan saavuttanut kaikkia kerronnan syvempiä tasoja. Näin neljännellä katselukerralla tärkeään pääteemaan(?), nuoren miehen itsensä etsimiseen ja jonkin tuntemattoman kaipuuseen, alkoi saada mukavaa otetta. Omalla kohdallani tämä leffa kestää katsomiskerran jos toisenkin, sen verran kauniina kesäinen Karhula kukoistaa.
Seuraava tapaus onkin sitten Michael Cainen tähdittämä Miljardin dollarin aivot. Tämmöisiä juttuja kirjoittelin ylös elokuvan aikana:
-tökeröhkö bond-tyylinen alkutekstitys -sykähdyttävä eka helsinki-kuva (ratikka) lasipalatsin edessä -suomalaiset puhuvat englantia kuin hollantilaiset -200 punnan takia suomeen toimittamaan epäilyttävää termospulloa -anya on hauska ylinäyttelijä. anyan isä muuten omistaa suomenlinnan, elelee yksin lapissa ainoana ilonaan kuunnella sinfoniaorkesterinsa sibelius-vetoja -kartassa oulun kohdalla tornio -vanha porvoo taisi esiintyä riikana -punaniskajehu kommunismin murskaamisesta: kiina murtuu kun venäjä on hoidettu -hyvä pianotunnari
Selkeä Bond-fiiliksen tavoittelu ei jäänyt pelkkiin alkuteksteihin, eikä myöskään Albert R. Broccoliin, joka mainittiin elokuvan tuottajaksi. Vihreäkeltainen spora tosiaan oli melko hauska pikkujuttu symboloimaan Helsinkiä, jonne päähenkilö Harry Palmer 200 punnan takia matkusti toimittamaan termospullollista salaperäisiä ja epäilyttäviä munia. Eipä tuommoista nykyaikana, ehei! Jo lentokentän läpivalaisussa tulisi vähintään kahdeksan ilkeän stevarin torppaamaksi, eikä 200 puntaa (ottaen huomioon tietenkin rahan arvon muuttuminen) olisi varmaankaan monelle käypä korvaus kaikesta vaivasta. Toisaalta itse opiskelijana ymmärrän akuutin rahantarpeen... Täytyy kyllä sanoa, että enää en tuota hollantilaisjuttua muista. Kaikki suomalaiset kyllä puhuivat englantia omituisesti korostaen, mutta en kyllä muista sen olleen mitenkään erityisen hollantilaisittain mongerrettua. Noh, kaipa se on itseään uskottava. Tästä päästäänkiin Anyaan, kauniiseen ja semi-mysteeriseen blondiin, joka jaksaa yllättää! Hieman epäselväksi jäi Anyan alkuperä, mutta päättelin sen olevan joko Suomi tai Venäjä. Suomea Anyushka ei ainakaan osannut puhua: kansallislajimme jääkiekko taipui kivasti muotoon "jakkiikko". Lyhyesti mainittu Anyan isä oli todellakin todellinen suomalaisuuden ruumiillistuma. Hauskoja juttuja oli Oulun ja Tornion sekoittuminen sekä Porvoo, tuo kommunistinen periferia. Suupieliä veti ylös myös hieno Kiina-ennustus sekä oikeasti mainio pianoteema.
Tämän rykäyksen päättää toinen lyhytelokuva. Monte Rosso on Madventures-jehujen elokuvakyhäelmä punavuorelaisen kolmekymppisen miehen kesäisestä viikonlopusta. Mukaan mahtuu kosolti huonoa onnea, kasa tatuoituja lihaksia, kohtalaisesti alkoholia sekä tietysti kuuluisa savukeellinen marihuanaa. Kyseessä oli ihan mukava pätkäfilmi. Tarina oli jees amatööriydeestään muutama näyttelijä veteli rooliaan ihan hyvin. Päällimmäisinä jäivät kuitenkin ehdottomasti mieleen dialogissa olennaista roolia näytellyt slangi sekä pääkaupungin kadut. Ärsyttää lainata suoraan Iltasanomien Kirsi Jääskeläistä, mutta tämä oli aika osuvasti sanonut "Mustavalkokuvauksen hellivän kesäistä Helsinkiä".
Olen näemmä keskittynyt paljon television tarjontaan tässä projektissamme, ja tekikin hieman tiukkaa sivuuttaa torstai-illan tv-elokuvat ja antaa aika dvd:lle. Benjamin Buttonin ihmeellinen elämä oli todella melko ihmeellinen ja curious case. Erittäin viihdyttävä, sillä kokoajan tapahtui. Pidän kasvutarinoista, kirjaimellisista, ja vaikka tässä se olikin käänteistä. Alussa kurttuista pappaa ei kyllä millään mieltänyt alle kouluikäiseksi. En tiedä, johtuiko se minusta, vai oliko hahmo liian fiksu ja kypsä muillekin. Sairaspedillä luettu elämänkerta oli vähän "helppo" ratkaisu tarinan kertomiseksi. Tosin siten elokuvaan saatiin Benjaminin kertojanääni ja Forrest Gump -tyylinen leppoisa rytmi.
Elokuva ei varsinaisesti mitenkään sykähdyttänyt minua, mutta pitkä, yli kaksituntinen rupeama oli vaivaton seurata ja näytti täyteläiseltä. Pidin pääparista, niillä synkkasi mielestäni hyvin ja romanssi oli uskottava. Cate Blanchett on hurmaava. Ja Brad Pitt näytti superkomealta puhtaassa valkoisessa t-paidassa "vanhoilla päivillään" aka nuoruusvuosillaan. Huvitti kliseisen "rakastatko minua, kun olen ryppyinen" -kysymyksen osuva vastaus.
Torstaina Button-dvd:n katselun aikaan telkkarista tuli elokuva 13 keskustelua yhdestä asiasta, jonka katsoin tänään. Elokuvan alku vakuutti jo torstaina, eikä loppuosakaan pettänyt. Aikalailla tunnelmalla ja kuvilla eteenpäin soljuva yhteenpunomiskertomus oli vaikuttavaa seurattavaa. Fiiliksestä ja musiikeista tuli myös mieleen Magnolia (jota en eilen katsonut enkä nauhoittanut). Kaikkien hahmojen elämät siis liittyivät toisiinsa ja kohtausten järjestys ei ollut aivan kronologinen. Pidin pienistä yllätyksellisistä yksityiskohdista, ja siitä miten kohtalot oli liitetty yhteen tyylillä. Kaikkien tarinat oli myös aika loistavasti keksitty erilaisiksi samasta aiheesta. Ainoastaan fysiikanopettajan kuviot jäivät vähän epäselviksi, ehkä juuri aikahyppelyn takia. Olin pitänyt Matthew McCounagheyta aika muovisena romanttisten komedioiden leukailijana, mutta coolisti hänkin roolinsa läpi veti. Myös Clea DuVall on aina aika jännittävän näköinen naisihminen, tässä hellyyttävä haahuilija pastellisateenkaarineuleessaan.
Päätin vähän hyödyntää kisan erästä sääntökohtaa ja katsoin äsken Teemalta tulleen ruotsalaisen 11 minuutin lyhytelokuvan Valheita, joka esitettiin viime vuoden DocPoint-festareillakin, joita kanavalla tänään lämmitellään muidenkin ohjelmien voimin. Valheita oli nopeatempoinen semiabstrakti animaatio kolmesta erilaisesta valehtelukokemuksesta kaikkitietävällä kertojanäänellä. Juttu toimi hyvin. Ekan kertomuksen jälkeen ajattelin, että olipa napakka paketti ja tavallaan petyin, että tarinoita tulikin vielä lisää. Muutama osuva juttu oli animaatioon poimittu, mutta eniten viehätyin pelkistä nopealla tahdilla kerrotuista tarinoista. Hyviä juttuja on hyvin kerrottuina aina hauska kuunnella.
Jälleen Kymen Sanomien innoittamana kerrytin saldoani, nyt se on jo 13.
Illalla käännyin YleTeeman puoleen ja katselin Minna Canthin novellista tehdyn Kauppa-Lopon. Hauska nimi. Kauppa-Lopo on tuo kuvan tuhrunaamainen nuuskaava täti ja hänen edessään vasemmalla on muuten Eila Roine, Pikku Kakkosen Eila-mummi. Lopo on hyvä kauppamies ja melko hyvä seuranainenkin, mutta ei kovin salonkikelpoinen. Siksi hänellä ei oikein suju sosialisointi hienommissa piireissä ja Kauppa-Lopo päätyykin lähikapakkaan ottamaan olutta kuin mies. Mielenkiintoisimmat jutut olikin mun mielestä baari ja sen nykyajasta poikkeava tunnelma ja torilla tapahtunut Kauppa-Lopon helppoheikkeily. Ei tämä elokuva kamalasti sävähdyttänyt, mutta ihan vain ajankuvan takia oli mukava katsoa. Ei nykyään vaan mennä enään kenenkään saunaan ryyppyillan päätteeksi kutemaan ja aamulla tavata talon piika ja lähetetä häntä talonmyyntipuuhiin ja jäädä itse hoitamaan piian hommaa, eli pesemään saunaa isäntäväelle.
Toinen Suomi-filmi oli myös KySa:ssa kehuttu Hopeaa rajan takaa, joka esitettiin TV2:lta tiistaina kello yksi. Eli siis niitä filmejä, mitkä normaalisti skippaan ja katson vaikka Subin Päiväkahvi-chattia mielummin. Ehkäpä kannattaisi jättää useampi chatti seuraamatta, sillä ainakin tämä osoittautui alun epäilyksiltä varsin jännäksi seikkailutarinaksi. Välirauhan rajan taakse oli jäänyt hopeakätkö keittiön lattian alle ja kolmen nuorukaisen retkikunta lähti niitä sieltä hakemaan. Matkalla syötiin monet nötkötit ja torkuttiin taivasalla ja juostiin pakoon venäläisiä vartijoita. Vähän erilaista seikkailua kuin Richardilla The Beachissa. Tässä kukaan ei huomatakseni kuollut, mutta jännitystä oli silti ihan kiitettävästi. Spede esitti kovassa menossa jälkeenjäävää Paukkua, joka letkautteli ihan hassuja juttuja suustaan välillä, muttei mitään Spedemäistä komediaa siis kuitenkaan. Ilmeisesti tämä oli yksi harvoja Pertti "Spede" Pasasen vakavia pitkiä rooleja, ellei jopa ainut?
Alistair MacLeanin kirjaan perustuva Kotkat kuuntelevat tuli telkkarista ja kaipasin pannukakun kyytipojaksi jotain visuaalista nautintoa, joten otin tämän 60-luvun lopun WWII-seikkailun työn alle. Yksöis-, kaksois-, kolmois-, nelois- ja ainakin viitoisagenttijuoni oli todella monimutkainen eikä käänteitä puuttunut. Hyviä puolia: Clintin ilme, 2. maailmansota teemana, makeat oman aikansa tehosteet. Huonoja puolia: ampumataidottomat natsit, ihmeellisesti ilman syytä räjähtelevät autot, päähenkilöiden tuuri. Huomioita: natsilinnaan soluttautuvat brittivakoojat sekä jenkkivakooja puhuivat saksalaisten isäntiensä kanssa englantia. Englantia siis siitäkin huolimatta että vakoojien täytyi salata tarkkaan oikea henkilöllisyytensä ja esiintyä saksalaisina. Saksalaiset isännät puhuivat keskenään englantia. Kaikki puhuivat englantia. Saksalaisten lennonjohdossa puhuttiin englantia. Eivätkö saksalaiset vielä 1940-luvulla osanneet saksaa? Miksei kukaan muutamaa käytävällä kävelevää rivisotilasta lukuunottamatta puhuneet saksaa? Ymmärrän yskän, mutta ärsyttää. Egoilun aiheita: kiinnitin huomioni elokuva alkuvaiheessa kohtaukseen, jossa natsilinnan juurella sijaitsevaan natsitukikohtaan laskeutuu helikopteri. Hälytyskelloni alkoivat soida, sillä muistaakseni saksalaisilla ei toisessa maailmansodassa ollut helikoptereita. Tarkistin asian. Suomenkielisen Wikipedian mukaan Natsi-Saksa käytti yhtä kopterimallia jollainen elokuvassa esiintynyt malli ei ollut. Harmikseni en ollut ensimmäinen ihminen maailmassa, joka tämän virheen huomaa. IMDB:n goofseista löytyi nimittäin vahvistus, että elokuvan kopteri on joku amerikkalainen vehje.
Olin toivonut joululahjaksi The Beachia yleisen Titanic-manian vaikuttamana, mutta yllättäen elokuva ei ollutkaan ihan 11-vuotiaan ymmärrykselle tarkoitettu. Mieleen oli jäänyt vaikutelma sekavasta huumeidenkäytöstä ja romanssista, ja toki vähän valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä.
Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut aika paljon. The Beachin seikkailumieliset alkujorinat kuulostaa melko "kaupalliselta" ja käärmeen veren juominenkin perusturistikamalta. Richardin motiivit on vähän epäselviä. Ilmeisesti se tosiaan on videopelejä pelaava normaali amerikkalaispoika, joka haluaa väriä elämäänsä. Mutta ei vissiin liiemmin eri kulttuureihin tutustumalla, koska se juttelee paikanpäällä vissiin ainoastaan länsimaalaisille huonenaapureilleen. Huumausaineet on mukavia ja ranskalainen tyttö on himottava - eikö näitä löytyisi kotoakin? Noh, mysteeristä unelmabiitsiä ei ainakaan löydy!
Vaikka Richard olisikin varakas länsimaalainen tyhjäntoimittaja, niin silti tarina kyllä veti mukaansa. Oikeastaan se oli helpottavaa, että henkilö ei ollut mikään äärisyvällinen heppu moralisoimassa minua ja muita länsimaalaisia läskiperseitä. Maisemat oli kivoja ja koska hahmoja oli niin paljon, oli leffaa mielenkiintoista seurata. Onnellisessa kommuunissa on viehätyksensä. Jotkut kohtaukset ja niiden ratkaisut oli tosi kliseisiä, kuten kalliolta alaspääsy ja toisten saarelle pyrkivien yhtäkkiä ilmennyt ääliömäisyys. Oikeastaan pidin Richardin sissipuuhailusta, mutta ehkä ihan loppuratkaisut meni vähän liiallisuuksiin. Hauskasti lopussa oli vanhoja macceja, niitä värillisiä. Ja valokuvafiilistelystä tuli mieleen Into the Wildinkin opetus oikeasta onnesta.
Eilen yöllä koin painetta tämän kisan häviämisestä ja määrätietoisesti aloitin katsomaan Colour Me Kubrickia. Luultavasti hyvin paljon olosuhteista johtuen en jaksanut kiinnostua elokuvasta oikein yhtään. Ajatus tunnettua elokuvaohjaajaa esittävästä huijarista on aika oivallinen, mutta jotenkin tässä ei minusta ollut riittävästi vetovoimaa. Ehkä John Malkovichin hahmo ei ollut aivan mieleeni.
Olen ruudun tuijottamisessa rutkasti aktiivisempi kuin blogin kirjoittamisessa. Jatkan siis hyväksi havaitsemaani linjaa ja kirjoitan yhdessä jutussa miljoonasta leffasta. Yleensä en hirveän kauaa jahkaile elokuvan ostamisen ja dvd-soittimeen työntämisen välillä, mutta Naked Lunchin kohdalla niin kävi. Siitä taitaa olla kolme kuukautta kun Kotkan Anttilan erikoishintaisten osastolla samoilin ja huomioni kiinnitin Alaston lounas-tekstillä varustettuun dvd-kotelon "selkämykseen": Mikä ihmeen Alaston lounas? Eihän nyt noin voi herranjumala elokuvaa nimetä! Nappasin sen hyllystä ja nopeasti vilkaistuani päätin sijoittaa tähän melko oudon oloiseen tapaukseen. Luin takakannen, mitä en yleensä tee, ja siinäkin kehuivat kulttimaineen saavuttaneeksi. No, aika outoa katsottavaa se kyllä oli. Koin vaikkapa Trainspottingin heroiininistien puuhailun melkoisena ruusuilla tanssimisena torakkamyrkkyä tykittävien tuholaistorjujien menoon verrattuna. Värit ja överipsyko-noir kiehtoivat. Myös Peter Weller oli hyvä.
Tuolla aiemmin oli hieman juttua musikaaleista. Voisin kyllä tässä ihan lähiaikoina käydä mieluusti ihan elokuvateatterissa katsomassa jotain, mutta Jos rakastat saa tällä kertaa jäädä pyörimään tyhjille saleille. Musikaaliongelma ratkesi siis ihan toisella tavalla. Löysin Kampin Suomalaisesta kirjakaupasta löytöhyllystä Roman Schatzin toimittaman kirjan Pravda - Totuus Leningrad cowboysista. Nidettä tutkailtuani päätin warettaa (tähän palaan oikein ajan kanssa jossain myöhemmässä kirjoituksessa) Aki Kaurismäen ohjaaman Leningrad cowboys go American. Tästä armon vuonna 1989 valmistuneesta suomalaisen rock-elokuvan helmestä on puhuttu jopa The Blues Brothersin syrjäyttäjänä omassa genressään. Mielenkiintoni oli siis ylitsevuotavaa. Harmikseni jouduin pettymään. Maailman töyhtöpitoisimman rock-bändin tarinasta kertova pätkä ei ollut kovinkaan hauska. Akimainen murjottaminen häiritsi hieman, eikä Matti Pellonpää pahana managerina ollut oikein hauska. Tämä hieman kummallista, sillä yleensä pidän miehen rooleista. Ehkä odotin varsinaisilta lehmipojilta enemmän näkyvyyttä. Suosittelen kuitenkin, sillä kyllä tämä sai Suomi-ylpeyteni hieman päätään nostamaan. Niinno sen verran vielä, ettei tämä kyllä mikään musikaali ollut, mutta ihan kelpo suupala BB-pikkunälkään.
Sunnuntai-illan suurimmaksi ongelmaksi nousi television elokuvaylitarjonta. Päädyin kuitenkin kääntämään näköradion asemalle, joka tarjosi y2k-DiCaprion rantaloman lääkkeeksi kylmyyteen särkyvien suomalaissielujen melankoliaan. The Beach oli pakkopullaa: se ei juurikaan kiinnostanut, mutta sainpahan kerättyä yhden päänahan lisää. Tällaisessa kilpailulähtöisessä katsomisessa on kyllä oikeasti hyvänä puolena se, että ns.paskaleffoja tulee katsottua todennäköisesti normaalia enemmän ja niiden joukosta saattaa löytyä positiivisa yllätyksiä. Joka tapauksessa The Beachissa ensimmäisenä jäi mieleen työturvallisuuden suuntaan sylkevän siistijänaisen kliseinen katoaminen bangkokilaisen hotellin käytävässä. Toinen huomioni oli ärsyttävästi ylinäyttelevien pilviveikkojen (ne äijät, joille se kartan kopio ilmeisesti (tässä vaiheessa elokuvaa kiinnostukseni taisi olla tasaisesti jakautunut moneen eri kohteeseen) päättyi) dialogi, joka oli todella tyypillistä ja ennalta-arvattavaa Wow Duuuude!!!!-käkättelyä. Huonohkoja näyttelijöitä riitti myös myöhempiin vaiheisiin. Esimerkiksi kommuunin naispomo oli huono kusipäisenä tiuskijana. Tavoiteltu dramaattisuus näkyi ulospäin lähinnä yleisenä happamuutena. Leo puolestaan oli yllättävänkin hyvä ja luonteva päähenkilönä. Välillä tämän kertojanääni häiritsi, sillä näin sieluni silmin studiossa kököttävän Titanic-tähden lukemassa aaneloselta yliselkein äänenpainoin luriteltua monologia. Erakkovaiheessa Leonardo onnistui yllättävän hyvin (71/2) tavoittamaan Jack Nicholson-tyylisen sekoamisen ilmeineen ja eleineen. Henkilöiden väliseet suhteet jäivät ohuiksi eikä niistä ottanut oikein selkoa. Kaiken kaikkiaan elokuva oli melko keskiverto, eikä se tarjonnut oikein mitään.
Rantalomailun perään päätin panostaa ja kaivoin Schindlerin listan naftaliinista. Tämän Spielbergin kunnianosoituksen holokaustin uhreille ja näitä auttaneelle saksalaiselle teollisuuspampulle olin katsonut vain kerran aiemmin, vaikka pidin siitä kovasti. En muista minkälaisia tunteita ensikatsominen herätti, mutta nyt ainakin liikutuin syvästi. Täytyy tunnustaa elokuvan lopun tuntuneen jopa kyynelkanavissa asti. Spielberg on käyttänyt elokuvan kerronnallisia keinoja taitavasti ja lopputuloksena on teos, jonka jo sinänsä äärimmäinen koskettavuus vahvistuu entisestään visuaalisesti tarkkaan harkituilla kikoilla. Esimerkiksi tuhkaksi paljastuva lumisade sekä tietenkin punapukuinen tyttö ovat todella koskettavia pikkujuttuja. Liam Neesonin esittämän Schindlerin ja tämän juutalaisen kirjanpitäjän Sternin hitaasti lämpenevä suhde on hienoa seurattavaa ja etenkin Ben Kingsley Sternin roolissa on jopa loistava. Schindlerin lista nousi lempielokuvien listalle.
Tämänkertaisen rupeaman päätin milläs muulla kuin agentti 007:llä. Hämmästyin aika lailla tajutessani, etten ole nähnyt kokonaan The World is not enoughia, eli Brosnanin kolmatta. Vuosi sitten tekemässäni maratonissa ilmeisesti epähuomiossa siivutin sen. Osasyynä ehkä lievä aliarvostus Piercen tähdittämiä pätkiä kohtaan. Aloittaessani minulla oli hyvinkin positiiviset vibat. Odotin jopa mahdollisesti GoldenEyen tasoista, tai jopa parempaa rymistelyä. Olen pitänyt Kultaista silmää Brosnanin parhaimpana. Tomorrow never dies on tunnariaan lukuunottamatta sekava ja väsähtänyt. Die another day:ssä taas huonoa on kaikki tunnarista lähtien. Täytyy sanoa että en odotuksineni ollut todellakaan täysin väärässä The world is not enoughin suhteen. Viihdyttävää vauhdikkuuttaa riitti ja tempo pysyi hyvänä läpi elokuvan. Lisäksi Goldfinger-tyylinen pahissuunnitelma toimii mielestäni todella hyvin. Kahden mielestäni yhtä tärkeän Bond-tytön kuvio oli mielestäni jännä ja positiivisesti epätavallinen. Normaalistihan alussa on ns. 1. perintöprinsessa, joka usein kuolee ja lopussa sankaritaren rooliin nousee se varsinainen Bond-tyttö. Miinuspuolena voisin mainita Renardin älyttömän LuotiEteneeKohtiAivoja-jutun, joka mielestäni ansaitsisi Myytinmurtajien veijarien käsittelyn. Ja kyllä tämä yleisesti meni GoldenEyen kanssa vähintäänkin tasoihin.
Ps. Q:n jäähyväiset olivat pelottavalla tavalla tyylikkäät
Miksi alussa Oriflamen mainoksen jälkeen joku päästi jessssshh-huudon?
Elokuvateatterivuosi korkattiin odotetulla suomimusikaalilla Jos rakastat! Tätä oli mollattu useassakin arvostelussa, mutta silti ensimmäinen laulukohtaus, ala-asteikäisen hammasrautaisella ammattitaidolla esitetty Maija Vilkkumaan Ei otettiin vastaan pelonsekaisella naurulla. Etenkin tässä vaiheessa epäilytti, että juoni on varmasti rakennettu lauluvalintojen perusteella, Satu Silvon esittämä ilkeä täti kun lauloi pahan maailman vieneen siskonsa. Jotenkin ekasta laulusta teki erityisen painostavan kuvan pysyessä lähes kokoajan pikkutytön äärielehtivässä naamassa auton oven välistä. Siitä ei pakoon päässyt.
Onneksi seuraava matkalaulupotpuri oli jo paljon viihdyttävämpi ja muutenkin aivojen asettuessa musikaalimoodiin elokuva alkoi näyttämään paljon paremmalta. Muistaakseni Kymen Sanomien arvostelussa oli epäilty Adan muutosta hyvikseksi vain ihmisten naamoja katselemalla, mutta mun mielestä se ei ollut mikään muutos vaan johtui muistinmenetyksestä. Ja kai sen normiluonne oli mukava tyttö, joten siihen oli luontaista palata amnesian myötä. Amnesiasta puheenollen... Kirjastokohtaus. Lappoonia on muutenkin aika aivomato kappaleeksi, mutta etenkin tollasen Rajaton-käsittelyn ja Jukka Virtasen myötä se oli yksi leffan ärsyttävimmistä kohtauksista. Pääosien esittäjät oli mielestäni onnistuneet ja pidin etenkin Tonin alituisesta hymynaamasta. Ei ole ainakaan ylidramaattisia hämmästysilmeitä, jos on kokoajan sama naama.
Mukava leuaton hoitaja oli yksi leffan vahvuuksista. Elokuva myös näytti hienolta. Hyvää oli myös se, ettei Kiasman kahvilassa nähdyt vanhat kaverit olleet mitään yltiöhauskoja superpissiksiä, vaan oli tajuttu tehdä heistä siedettävällä tavalla bimboja. Leffaseurasta kaikkien mielestä lopun Rakkaus on lumivalkoinen oli itkettävä veto. En voi ymmärtää, kamala kappale missä muodossa tahansa. Sen sijaan Joka päivä ja joka ikinen yö oli sovitettu oikein meneväksi tanssahtavaksi versioksi. Tansseja en oikestaan osaa arvostaa musikaaleissa. En tajua, miten tarinaa palvelee se, että puutarhurit tanssivat laulun aikana? Tai etenkään tanssivat poliisit tai ambulanssimiehet? Ja mitä ihmettä ne pitsalaatikot oli?
Tämä oli nyt jo listauksen toinen elokuva, jossa tapahtuu ennenaikainen siemensyöksy (edellinen oli Elämää rakentamassa).
Myöhemmin illalla ilokseni ykkösellä uusittiin Postia Pappi Jaakobille. Kuten edellisen leffan jälkimainingeissa eräs kaveri sanoi, on parasta, jos elokuva itkettää. Klaus Härö osaa itkettämisen. Tosin kyllä hieman naurattikin Leilan huudattaessa posteljoonia pappilan pihalla. Tässä on hyvä vertailukohta edelliseen megalomaniaan, miten pienestä saa suurta. Ei tarvitse kuin lukea kirjeitä pihatuolissa, niin juoni on valmis. Ei tämäkään nyt ihan suosikkielokuvien joukkoon yltänyt, mutta kyllä näitä Härön elokuvia kannattaa ilmeisesti jatkossakin katsoa tilaisuuksien tullen.
- Looks like he's saying, "Kiss me! Kiss me!" - Smart-ass motherfucker!
Eriskummallisen trion täydensi myöhäisillan Team America. Etukäteen tiesin tunnarin, jonka muuten on tehnyt Harry Gregson-Williams! Huh, ilmankos se on niin menevä, fuck yeah. Aloitin sivusilmäillä vilkuillen, mutta melko pian siimojen varassa eteenpäin lonksuttelevat maailmanpoliisit tempaisivat mukaansa. Todella hyvää komediaa itseasiassa. Tykkään myös usein oksennuskohtauksista, ja tässäkin oli erittäin hyvä sellainen! En välitä kauheasti animaatioista tai nukeista tai muovailuvahaukkeleista, mutta tässä marioneteista otettiin kyllä kaikki ilo irti. Kävely oli huvittavaa, mutta kaiken paljastava seksikohtaus oli vielä hulvattomampi. Ainiin, montaasi oli upea, even rocky had a montage!
En jäänytkään tänään nollille, vaan ihan vain iltaisella TV:n ääreen ajautumalla katselin The End of the Affarin, Englantiin toisen maailmansodan jälkihöyryihin sijoittuvan kolmiodraaman. Tosin, en tiedä oliko tämä varsinainen kolmiodraama, vai neliö tai vaan pelkkä suora viiva kahden pisteen välillä. No, ehkä kyseessä oli vähintään jonkinsortin käyrä. Ralph Fiennesillä on mielenkiintoiset kasvot, niitä jaksaa seurata. Myös Stephen Rean ystävällinen koirannaama sopi mainiosti sir aviomiehelle. En vaadi elokuvalta mitään järjetöntä yllätyksellisyyttä (ehkä siksi en rakasta fantasiajuttuja) mutta tässä oli sellaista mukavaa pöhinää meneillään. Etenkin kun juonessa oli mukana salapoliisitoimintaa, a vot! Jännästi lady ei ollut kirjoittanut vuosien varrella päiväkirjaansa mitään muuta tapahtumia kuin Mauriceen liittyviä... Eikö hänellä ikinä ollut salaperäistä ripulia tai muita merkitsemisen arvoisia juttuja? Pidin Jumalan ja kohtalon pyörittelystä, ärsytti Mauricen jääräpäisyys paikoittain, mutta siinä oli myös suuri osa hahmon charmista. Ainiin, tuon ajan miestenpukeutuminen, hatut ja takit, on tyylikästä. Ja juuri siksikin, että se näkyy kaikilla. Monokkeli naamaan ja eikummenoks.
Onko läpihuonoja elokuvia, joissa hahmo kuolee tuberkuloosiin? Muistan kyllä, että Taylorilla oli Kauniissa ja rohkeissa, mutta hänhän ei kuollut lopulta sittenkään... vinks vinks:keskustelu.suomi24.fi
Edellisen listausryöpyn jäljiltä en voi muuta kuin kerätä rohkeuteni rippeet ja yrittää lähteä tekemään omaa keskittynyttä suoritusta tässä haasteellisessa pelissä. Uusi vuosi alkoi muutaman päivän myöhässä minulle, sillä vuoden 2009 viimeisiltä päiviltä taskussani olisi ollut mm. 14 tunnin Harry Potter -marathon ja TV:n ääressä vietetyt joulupäivät. No, pidettäköön niitä hyvänä harjoituksena.
Minulla on tapana merkitä kalenteriini kulttuurikokemuksia keikoista elokuviin. Almanakka kertoo vuosikymmenen alkaneen Lukas Moodyssonin Lilja 4-everillä. Elokuva valikoitui videovuokraamosta Harry Pottereiden kaveriksi 7 elokuvan tarjouksen mukana. Tarina pärähti liikkeelle Rammsteinin Mein Herz Brenntillä tytön juostessa tuulipuvussa kolkkoja kaupungin katuja. Myöhemmin selvisi, että hän ei ollut suinkaan lenkillä, vaan paossa, mutta mitä? Neuvostoliittolaisen Liljan äiti lähti Amerikkaan, uuden miehen luo ja yllättäen tyttärelle ei ollut tilaa edes matkalaukussa. Jäi vähän kyseenalaiseksi, että oliko äiti ns. ostomorsian, vai pääsikö hän oikeasti onnelliseen elämään länteen. Elokuvaa oli hieman raskas katsoa, koska maisemat olivat niin masentavan harmaat. Ei tarinakaan kovin riemastuttava ollut. Siltikään se ei ollut niin vaikuttavan surullinen, että siitä olisi saanut itselleen mitään negatiivisen energian superfiiliksiä. Ruotsissa tytöllä oli samaa sarjaa lakanat kuin minulla.
Vähän puolihuolimattomasti tavalliselta jäykkäselkäiseltä tuolilta katsottu Chronicles of Riddick(ulous) oli yllättävän hyvä. En ole sci-fin ystävä eikä Vin Dieselkään kuulu tuttavapiiriini, mutta niin vain innostuin avaruusseikkailusta ja olin tyytyväinen Anttilan alelaarista hankittuun keräilyversioon. Itse Riddick oli niin jämäkkä tyyppi, että muulla ei niin väliä ollutkaan. Mietitytti vain, että kuka oli laskenut kahlitulta aurinkolasit otsalta vankilaan mennessä. Ehkä Harry Potter -aivopesu sai minut hyväksymään yliluonnolliset asiat ja kaikenmaailman taikavalot pelastuksina yllättäviin tilanteisiin, joten nytkään ne eivät häirinneet. Naishahmo Jackin uuden nimen lausunta tosin särähti korvaan, Kyrahan ei ole [Khaira] vaan [Tsy:ra] kuten Kyra Kyrklund!
Eräs kovan luokan fantasiatietäjä ja LOTR-fani oli pitänyt The Fountainista kovin, mutta sitä en uskalla itselleni suositteluksi laskea, siltikin tämä "lääkäritarina" oli seitsemäs valinta em. videovuokrapakettiin. Päällimmäiseksi jäi ihmetys, että nytkö tämä jo loppui. Olisin odottanut kirjan viimeistelystä kiivasta kamppailua itsensä ja kaiken mahdollisen kanssa, mutta se vain vilahtikin ohi. Ehkä en vain tajunnut, sillä ilmeisesti tässäkin oli sellaista takaumakikkailua, kun välillä oltiin kaljuja ja välillä ei. Oliko miehen kaljulla yhteys naisen kasvaimeen? Pitäisi varmaan todeta nyt, että pitää katsoa uudelleen ajatuksella, mutta en ehkä ole niin kiinnostunut. Tässä elokuvassa kyllä kellahdettiin kylpyyn vaatteet päällä (kuva yllä)
YleTeema lähettää kaikkea kivaa jouluisin, tällä kertaa olin kreivin aikaan TV:n ääressä ja sain osani Gerard Döpädöön nenästä sekä Jaana Saarisen phenomenaalisesta tulkinnasta Tirlittanista. Pari vuotta sitten koin isänmaallisen elokuvaherätyksen ja Komisario Palmun ansiosta aloin suopeammalla silmällä seurata suomalaiselokuvia. Tirlittan oli taas oikea jymypaukku muiden kehnompien leffojen seassa. Toki kiitos kuuluu alkuperäiskirjallekin, sillä etenkin dialogista pidin valtavasti, mutta oli tässä semmosta mieltäylentävää "vanhaa kunnon" päättömyyttä aistittavissa.
Eilen tuli vielä katsottua Neloselta loppupuoli talonrakennuskasvutarinasta Elämää rakentamassa. Tämä oli nähty ennenkin ja osoittautunut ihan kelvolliseksi. Jännä on huomioida, että mitkä asiat jäävät mieleen. Harvoin muistan elokuvien loppuja, vaan jotain sekalaista keskeltä. Tästäkin päälimmäisenä muistissa oli teinipojan ja naapurin äidin salaseksisuhde. Mitenköhän saa yöllä nukuttua sellaisessa merenpauhussa, jos rakentaa talonsa ihan rannalle. Tässä elokuvassa Hayden Christensenillä käy nolosti suihkussa.
Tämä on Ratkaiseva hetki. Tämä on aiemman ja jälkeisen liitos, sauma vanhan ja uuden välillä. Tämä on tila, jossa tiedän pitäväni käsissäni jotain, josta irti päästettyäni en voi enää koskaan katsoa taakseni. Adrenaliinin huoku, hiestä nihkeä enter. Kuinka minun käy? Onko tämä henkilökohtainen Waterlooni? Ei ole, sillä en ole yksin.
Uudenvuodenpäivänä 2010 olin siinä mielessä yksin, että kaipasin toimintaa ja päätinkin katsoa edellisenä iltana kaverini suositteleman Into the Wildin. Odotukseni olivat korkeat, sillä kyseinen elokuva on erään toisen kaverini, jonka makua jokseenkin arvostan, lempielokuva(?). Into the Wild jäi kuitenkin kesken, sillä Neloselta tuli Kurt Russelin tähdittämä Miracle - unelma voitosta.
Miracle oli hieman siirappinen perussankaritarina, semmoinen "lauantain perheleffa", mutta jostain syystä pidin siitä. Todennäköisesti minuun vetosi tarina miehestä ja tämän valmentamista nuorista amatöörijääkiekkoilijoista, jotka valmistautuvat kohtaamaan voittamattomana pidetyn Neuvostoliiton maajoukkueen vuoden 1980 talviolympialaisissa. Olympiakiekko on näinä maailman aikoina aivan erityisen lähellä sydäntäni, joten ruokin mielelläni mielikuvitustani ja odotuksiani helmikuun varalle.
Miraclen jälkeen palasin aiemmin aloittamani elokuvan pariin. Into the Wild oli vaikuttava. Se vaatii ehdottomasti vähintään yhtä uutta katsomista. Käytössäni ei näet ollut suomenkielistä tekstitystä, joten etenkin suuressa roolissa olleita klassikkokirjailijoiden ajatuksia en aina ihan sisäistänyt. Lisäksi Christopherin motiivit olisivat varmaan pohdiskelun arvoisia ja tämä vaatii mielestäni uutta paneutumista koko elokuvaan.
Sunnuntaina 3.1. katsoin erään itävaltalaisen taidemaalarin murhayrityksestä kertovan Operaatio Valkyrien. Olin nähnyt sen jo aiemmin, eikä uusi katsanto muuttanut elokuvaa miksikään. Ihan viihdyttävää semitoiminnallista draamaa tai pikemminkin jännitystä. Tom Cruise oli lievä pettymys. Ajoittainen överikliseisyys sekä englantia puhuvat natsit ärsyttivät.
Vuoden alkupäivinä katsoin myös YleTeemalta kasetille nauhoittamani Shao Lin san shi liu fangin. Se on legendaarinen kung fu-pätkä, joka tunnetaan "lännessä" ainakin nimillä Masterkiller ja 36th chamber of Shaolin. Voisin sanoa yleisesti vihaavani kaikkea ninja- yms. hypetystä, mutta tämä tapaus on kyllä täyttä rautaa. Joku voisi haukkua lavastusta, paikoittaista ylinäyttelyä, sekä mahtipontista dialogia (kielenä tosin on kiina, joten mistä minä tiedän sen olevan mahtipontista) korneiksi, mutta itse kyllä tykkään. Nauhoitin vahingossa n. 15 minuuttia hiihtoa (!!!!) leffan päälle. Harmillista.
Alkuvuoden kunniaksi paneuduin myös hieman Bond-elokuvien maailmaan. Pidän suuresti näistä agenttielokuvien helmistä ja omistankin ns. virallisista Bondeista uusinta lukuunottamatta kaikki. Nyt katsoin samassa rytäkässä You only live twicen, Diamonds are foreverin, The spy who loved me:n, For your eyes onlyn, Octopussyn, The living daylightsin sekä Casino royalen. Bondien ollessa kyseessä en jaksa pahemmin erotella jokaista pätkää erikseen, sillä tulen varmasti katsomaan niitä vastaisuudessa paljonkin. Analysointi syntyy siis monesta katselukerrasta. Nyt tein muutaman mainittavan huomion. The spy who loved me:n opening titles on Bond-sarjan ehdotonta kärkeä. Varsinainen tunnaribiisi (Carly Simon - Nobody does it better) on itsessään jo täydellinen ja sen animaatiotyylisen systeemin katsominen on silkkaa nautintoa.
(toim. huom. Tähän väliin kuuluisi sellainen hieno Youtube-suorakatselujuttu*, mutta enpä sellaisen käsittelyä taida, joten kelvatkoon pelkkä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=MZBCcY0nJao )
Toinen merkittävä huomio liittyi The living daylightsiin. Tajusin näet,että tämä ensimmäinen Timothy Dalton-bond on itseasiassa todella hyvä. Odotin etenkin sellokotelomäenlaskua kauhulla, mutta ei se oikeastaan niin häiritsevän korni ollutkaan. Muista Bondeista ei tällä kertaa kai mitään sen kummempaa ole kerrottavana. Ehkä For your eyes only ja Octopussy tuntuivat tällä kertaa hieman vaisummilta kuin aiemmin. Arvostin niitä aiemmin melko paljon, mutta Roger Moore-bondeista The spy who loved me saattoi nyt nousta silmissäni korkeimmalle. Ainiin ja You only live twicessä on tosi makea kohtaus, jossa roistot jahtaavat sir Sean Connerya kerrostalon katolla. Se on kuvattu helikopterista.
11 elokuvaa katsoneena ja niistä ensimmäisen juttuni kirjoittaneena siirryn mielelläni yöpuulle. Jätän vuosikymmenen ensimmäisen loppiaisen taakseni hikisenä ja nälkäisenä.
