"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.

"Olisiko tässä ystävä, jonka olin saanut ilman Norjan valtion apua?"

Elokuvien, jotka olen katsonut, lista on paljon pitempi kuin niiden, joista olen kirjoittanut. Tämä aiheuttaa minussa lamauttavaa epätoivoa aina kun blogin kirjoittaminen tulee mieleeni. Minun on kuitenkin jostain alettava purkamaan aiheuttamaani sotkua, joten roskapuheet sikseen ja aikakoneen ohjauspaneelin valitsin jonnekin helmikuulle (?). Eikummenoks!



Kurkunleikkaajien saari ei taida sen suurempia esittelyjä kaivata. Menen suoraan asiaan, ja kehunkin sitä ihan mukavaksi viihdepläjäykseksi. Geena Davis oli oikeasti ihan mainio rämäpäänä merirosvoprinsessana; Feministit o-hoy!
En todellakaan ole mikään Pirates of the Caribbean -trilogian ylin ystävä, eivätkä merirosvoelokuvat Hookia ja Disney- Peter Pania lukuunottamatta ole oikein koskaan kiinnostaneet. Kurkunleikkaajien saaresta mielenkiintoisen tapauksen tekee mielestäni kuitenkin se, että se on tehty 8 vuotta ensimmäistä Depp-piraattisäntäilyä ennen. Ja siis eroa näillä hurlumhei-seikkailuilla ei taloudellista onnistumista/epäonnistumista lukuunottamatta kyllä tunnu olevan. No, tehosteteknologia on tietysti kehittynyt, mutta muuten ihan samanlaista helppoa viihdettä. "Kurkkari" oli ihan mainio tapaus, eikä ohjaajan sekä kassamenestyksen tuoma kulttimaine ainakaan laske sen osakkeita.



Teemalla pyöri ainakin talvella ilmeisesti jonkinlainen lyhytelokuvasarja nimeltä 8mm katse. Satuin kerran kököttämään laiskanlinnassani telkkari auki, kun tämmöinen "kasimillinen" pyörähti käyntiin. Pätkän nimi oli Poika ja se oli Elämäkerrallinen lyhytelokuva miehestä, joka sai nuoruutensa aikana monta nimeä. Veikko, Max ja joku. Sukunimetkin vaihtuivat, mutta ne menivät ohi.
Elokuvassa ilmeisesti jo isoksi ja vanhaksi varttunut mies itse kertoo minä-muodossa tarinaansa. Elokuva koostuu kaitafilmikameralla kuvatuista kotivideoäpätkistä, kertojan äänestä
ja parista eri teemasta, joista toinen on klarinetilla säestettyä pianomusiikkia ja toinen melankolista sellolaahausta. Ei tätä kyllä normaaliolosuhteissa elokuvaksi lukisi, mutta olen melko varma, että digiboksin ohjelmatiedoissa tai jossain vastaavassa tätä tituleerattiin nimenomaan lyhytelokuvaksi.



Helsingin kirjastoista tuppaa usein mukaani tarttumaan yksi tai muutama elokuva, vaikka käyntini varsinainen tarkoitus onkin lähes aina jokin muu. Näin kävi myös eräänä talvisena iltapäivänä Pasilan kirjastossa vieraillessani. Taisin itseasiassa olla siellä lukemassa. No kuitenkin lainasin myös kolme elokuvaa. Kahta en muista nimeltä, sillä en kerennyt katsoa niitä. "Hektiseen" elämääni sopimaton verrattain lyhyt kirjaston dvd-elokuvien laina-aika onkin mielestäni harmillinen seikka. Laiskuuttani joudun usein myös maksamaan laskuja, joka sekin on perin ikävää. Laiskuuttani jäi siis tosiaan myös nuo kaksi nimeltämainitsematonta leffaa katsastamatta. Yhden kuitenkin käytin dvd-soittimessani. Sen nimi oli Elling. Se oli hyvä. Norjalainen elokuva on minulle vieras alue, mutta sehän ei menoa haitannut. Luulin Ellingiä aluksi ruotsalaiseksi, mutta oikeastaan oli hauskempaa, kun se paljastui norskiksi. Leffa kertoo Elling-nimisestä miehestä. Elling on tottunut elämään koko ikänsä tiukasti äitinsä helmoissa ja onkin tästä johtuen uusavuton ja sosiaalisilta kyvyiltään käävän tasolla. Äiti kuolee, jolloin Elling romahtaa ja hänet laitetaan psykologiseen hoitolaitokseen. Hullujenhuoneella hän saa huonekaverikseen Kjell-Bjarnen. Aikansa hoidossa oltuaan Elling ja Kjell-Bjarne saavat kunnalta asunnon Oslon keskustasta. Elokuva pääsee oikeastaan kunnolla käyntiin vasta tässä vaiheessa. Kaverusten yhteiselo ei suju ongelmitta ja mm. kauppakäynnit, puhelimeen vastaamiset ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuottavat kosolti ongelmia. Oli hauskaa, ehkä jollain lailla tragikoomista, seurata kahden eri tavoilla reppanan miehen totuttelua "normaaliin" elämään.
Erityisen hyviin mieleeni jäi koskettava ja samalla humoristinen kohtaus, jossa Elling tajuaa olevansa runoilija. Huomioin, että etenkin alkupuolella oli paljon käsivarakuvausta. En yleensä kiinnitä huomiotani tämmöiseen, mutta nyt pisti silmään. Suosittelen Ellingiä etenkin tämän blogin muille kirjoittajaosapuolille.

35

If I give you my life, would you know what to do with it?

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint tuli ja meni tammikuussa ja itse kannoin korteni dokkarikekoon lunastamalla istumapaikan Bio Rexistä Epäilyksen varjossa -dokumentin ensi-iltaan. Epäilyksen varjossa käsittelee vuonna 2002 julki tullutta vakoilutapausta, jossa suomalaisen Alpo Rusin epäiltiin toimittaneen tärkeitä tietoja Itä-Saksan tiedustelupalvelulle Stasille vuosina 1969-76. Tapaus itsessään on melko mielenkiintoinen ja minä en esimerkiksi ennen dokumentin katsomista tiennyt asiasta juuri mitään. Nopeana yhteenvetona voisin muotoilla homman niin, että Suojelupoliisi aloitti julkisen tutkinnan (?) Rusin tapauksesta ja periaatteessa julisti tämän epäsuorasti syylliseksi ennen mitään varmoja todisteita, joita sitten loppujen lopuksi ei saatu ollenkaan kasaan. Dokumentti kuvaa Rusin ja tämän lähipiirin taistelua julkisen pyörremyrskyn silmässä. Vahvasti läsnä ovat myös spekulaatiot muista suomalaisista eturivin poliitikoista, jotka olivat mahdollisesti rähmällään DDR:n suuntaan. Pätkän ohjaaja Pekka Lehto pyrki lukemieni haastatteluiden perusteella purkamaan tapausta mahdollisimman monelta kannalta katsoen ja siten välttämään minkään osapuolen perusteetonta mustamaalaamista. Lehto kyllä myönsi olevansa vahvasti Rusin puolella koko tapauksessa ja se myös näkyi aika lailla valkokankaalla. Omat sympatiani ainakin menivät jossain määrin Alpo-sedän puolelle, lähinnä sen takia, että tämä joutui todella kovan julkisen lynkkailun kohteeksi Supon syytösten ja kohtelun edessä. Toisaalta Lehto oli henkilökohtaisista mielipiteistään huolimatta osannut tuoda tapauksen muitakin tahoja esille niin, että pienellä laskeskelulla oli helppo päästä kiinni myös muiden osapuolien asemaan ja näkemyksiin. Dokmenttina Epäilyksen varjossa oli hyvä ja se sai AJATTELEMAAN. Televiisorista sitä on jo ainakin kerran näytetty ja luulisin uusinnan seuraavan lähitulevaisuudessa. Suosittelen.
Ps. Dokumentin on leikannut karhulalaislähtöinen Jussi Rautaniemi, jonka esikoiselokuvan Tänne ei voi jäädä raportoin yhdessä aikaisemmista teksteistäni.

Luc Bessonin Angel-A:n löysin Pasilan kirjaston dvd-hyllystä ja päätin lainata, olinhan törmännyt kyseiseen leffan jossain mediassa. Olipa kehno aloitus. No, joka tapauksessa, elokuvassa päähenkilö on "mafiosoille" velkaantunut tyhjäntoimittaja, jota näyttelee Jamel Debbouze, se Ameliesta tuttu vihanneskauppiaan reppana apulainen. Elämässään epäonnistunut ja katsojalta säälipisteitä keräävä lurjus yrittää epätoivouspäissään itsemurhaa, mutta päätyykin pelastamaan samoissa aikeissa olevan naisen. Tämä pitkä ja seksikäs blondi (Rie Rasmussen) paljastuukin perin oudoksi ja mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Tästä alkaa omituisen kaksikon yhteinen ja tapahtumarikas taival mustavalkoisessa Pariisissa. Siitä on aikaa, kun katsoin elokuvan, mutta taisin tykätä. Saattaa myös olla, että pätkän alkuvaiheessa tykkäsin paljonkin, mutta loppua kohden intoni hieman laantui. En kyllä ole aivan varma, mutta kyllä tämä silti kannattaa katsoa. Mustavalkoisessa elokuvassa on aina jotain viehättävää ja tässä tapauksessa tarinakin on hyvä. Minua se ainakin kosketti ja herkisti. Hauska fakta: myös tässä pätkässä on samanlaisia kikkoja, kuin Ameliessa tai aiemmin raportoimasani Delicatessessa. Jokin pakottava tarve ranskalaisohjaajilla tuntuu olevan lisätä samanlaisia juttuja elokuviinsa.



Ihastuin Rie Rasmusseniin sen verran palavasti, pakko lisätä tähän kaksi kuvaa tuosta Angel-A:sta ja antaa pelkän tekstin puhua puolestaan Epäilyksen varjossa:n tapauksessa. Katsottuja leffoja olisi vaikka kuinka, mutta jätän tämän kirjoituksen tähän, jottei homma ala tuntumaan pakkopullalta. 32.