keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

"You don't understand, Jill. People like that have something inside... something to do with death. "




Viimeisestä kirjoittelustani on jo aikaa (lue: todella helvetin paljon aikaa) ja kilpakumppanini on tainnut ehtiä postaamaan entryn jos toisenkin minun viettäessä sapattia. Ei syytä huoleen, on minulla jotain, josta kirjoittaakin, tosin taidan olla hieman häviöllä kisassa. Itsetuntoani pönkkitääkseni minun on pakko puolustautua syntymäpäivälahjaksi saamallani Fawlty Towers-boksilla, joka on vienyt kosolti arvokasta leffa-aikaa elämästäni. Joku elokuva saattaa nyt jäädä mainitsematta, mutta palaan myöhemmin asiaan, jos tarvetta ilmenee.

Tämä postaus vie melko pitkälle menneisyyteen, kirjaimellisesti, tarkemmin sanottuna Clint Eastwoodin ohjaamaan Menneisyyden otteeseen, josta arvon kilpakumppaninikin kirjoitti aiemmin. Seurasin sitä hieman huonosti "puolella silmällä", mutta kuitenkin. Suuria tunteita en sisimmässäni tuntenut heräävän ja olenkin nähtävästi kirjoittanut ainoastaan yhden huomion ylös: Jimmyn vaimo on lopussa aika karmea, kun ymmärtää miehensä teon ja puolustelee sen lapsille. Sean Penn on minulle aika vieras näyttelijä, mutta jotenkin olen saanut miehestä hieman yksitoikkoisen yhden ilmeen näyttelijän kuvan. Tämä kuva on nimenomaan negatiivinen, toisin kuin vaikkapa Bill Murrayn tapauksessa. Niin ja onhan Penn itseasiassa todella vaikuttava Rainmanissa, joten en taidakaan täysin vilpittömästi allekirjoittaa em. käsitystäni.

Delicatessen oli unenomainen ranskalaisrallittelu omituisen kerrostalon asukkaista ja miehestä, joka päätyy keskelle tuota varsin ihmisläheistä kulinarismia harjoittavaa yhteisöä. Aika hauskaa ja paikoitellen psykedeelistä menoahan tämä oli, mutta katsomista edeltävän illan pitkäksi venähtäminen oli ilmeisesti imenyt liikaa mehuja, joten en oikein jaksanut keskittyä etenkään puolivälistä eteenpäin, jolloin meno muuttui entistäkin oudommaksi. Kokemukseni ranskalaisesta elokuvasta rajoittuvat alle kymmeneen esimerkkiin, mutta kaikki näkemäni ns. Amelie-sukupolven "patonkituotannot" ovat olleet tyyliltään, tai oikeastaan joiltain merkittäviltä tyylikeinoiltaan jotenkin samanlaisia. Päällimmäisenä mielessä sängyn nitinästä lähtevä rytmihassuttelu, josta mieleyhtymät laukkaavat etenkin Amelien Pariisin samanaikaiset orgasmit-kohtaukseen. Lisää yhtäläisyyksiä löytyi näyttelijäkaartista, sillä Delicatessenin menossa olivat mukana ainakin Deux Moulinsin mustasukkainen kanta-asiakas ja Amelien isä.



En ole pahemmin nähnyt elokuvia, joissa teemana olisi länsimaiseen elämänmenoon kyllästyneen hyväosaisen tyypin totaalinen yhteiskunnasta irtautuminen, vaikka tämä ideana onkin mielenkiintoinen ja houkuttava. Tämän kilpailun myötä olen kuitenkin tutustunut kahteen edellämainitun kriteerin täyttävää pätkään, jotka molemmat sattuivat vielä olemaan manioita tapauksia. Toinen on Into the wild, josta kirjoitin jo aiemmin, mutta uudempi tapaus on kotimainen Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan samannimiseen kirjaan perustuva tarina on ollut kautta vuosikymmenten kovin suosittu ja se on poikinut myös arvatenkin lukuisia teatteriversioita. Viimeisimpänä sitä on teatteriesityksenä tarjoillut Kotkan kaupunginteatteri. Itse kirjaa on käännetty 20:lle kielelle ja siitä on tehty suomalaisen elokuvaversion lisäksi myös ranskalainen valkokangastulkinta Le Lièvre de Vatanen. Antti Litja oli tosi hyvä pääosassa, joka vaati melkoisen rauhallista ja eleetöntä, mutta myös aitoa otetta. Erityisen hauska oli osio, jossa monikansallinen turistiseurue tulee Heikki Nousiaisen opastamana häiritsemään Vatasen ja jäniksen eloa eräkämpällä. Vaistosin elokuvan tarinassa roimasti intertekstuaalisuutta, mutta kulttuurisen yleissivistykseni puutteiden vuoksi en oikein osannut yhdistää "episodeja" mihinkään tiettyyn kohteeseen.

Kaurismäen veljeksistä ehdoton lempparini on Mika. Hän on ohjannut yhden lempielokuvani, Arvottomat, jonka eräänlainen esiversio lyhytelokuva Valehtelija käsittääkseni on. Valehtelija kertoo ohjaaja-Mikan veljen ohjaaja-Akin näyttelemästä Ville Alfasta, joka on sivuhenkilönä samaisen ohjaaja-Akin esittämänä myös ohjaaja-Mikan Arvottomissa. Ville on "mies, joka rakastaa itseään", aloitteleva kirjailija, joka imee kaiken elämiseen tarvittavan loisen lailla muista ihmisistä. Dialogi on Arvottomien tapaan kaikessa hienostuneessa tökeröydessään minun suupieliäni ylöspäin vetävää, eikä siis mitenkään kummelimaisen humoristisesti, vaan yleisesti nokkeluutensa vuoksi.



Kaurismäki-teema jatkui Valehtelijan kanssa samasta dvd-kotelosta löytyvällä Jackpot 2:lla. Tämä jonkinlaiseen post-apokalyptiseen Suomeen sijoittuva lyhytelokuva oli sinänsä ihan hyvä, Martti Syrjä vain oli välillä vähän luvattoman huono näyttelijä. Vilpittömän rakkauden säilyminen muuten synkässä ja raunoituneessa maailmassa oli ihan koskettavaa. Ärsyttävän symbolinen helikopterisekoilu ihastutti ja vihastutti: jotenkin sekä Valehtelija ja Jackpot 2 olivat kerronnaltaan ja kerrontatekniikaltaan (?) sellaisia pläjäyksiä, että ne vaatisivat auetakseen kunnollista paneutumista ja brainstormausta, jollaisiin et itse ihan kaikissa mielentiloissa kykene.

TÄSSÄ VAIHEESSA PALAAN BLOGIN ÄÄREEN YLI KUUKAUDEN PITUISEN TAUON JÄLKEEN.

Pahasti tätä elokuviin liittyvää juttuamme laiminlyöden en ole todellakaan pitänyt listaa kuukauden ja yhden viikon mittaisen tauon aikana katsomistani elokuvista, joten blogin päivittely tulee aiheuttamaan omalla kohdallani päivittelyä. Huh, mistä alkaisin.

Tällaisen tauon jälkeen on hieman syljeskeltävä kronologisuuden ja muun tarkkuuden päälle, sillä en todellakaan muista missä järjestyksessä olen leffoja katsonut.

Tämän kirjoituksen päättää ja (toivottavasti) uuden, blogiaktiivisemman sivun elämässäni kääntää, joku eroottinen trilleri. Tässä vaiheessa suoritan pientä tutkimustyötä, sillä en kuollaksenikaan muista tämän "palan" nimeä. No juu, täytyy jälleen kerran todeta oma avuttomuus ja langeta polvilleen varistenkin huutaessa kooveegeetä. Kyseessä oli kuitenkin teeveestä yöllä tullut pehmopornoilu, joka kertoi seuraavaa suurta elokuvaprojektiaan suunnittelevasta ohjaajasta. Tämän ohjaajamiekkosen ajatuksena oli tehdä jonkinlainen kuvaus seksistä nauttivista naisista. Tarkennan nyt sen verran, että ohjaajamiekkosen ajatuksena oli kuvata naisten nautintoa näiden nauttiessa seksistä. Ensin mies etsii elokuvaansa kolmea naisnäyttelijää ja suorittaa haastatteluja osia varten. Hieman yllättäen mies ei harrasta seksiä kenenkään haastateltavan kanssa. Tapahtuu kiivas lesboilu ja miehellä on käsissään kolme pääosanäyttelijää. Kiivasta lesboilua saattoi tapahtua useamminkin. Eipä tästä oikein muuta sanottavaa ole, paitsi että lopussa sattuu ja tapahtuu alun keskittyessä näyttelijäkokelaiden haastatteluihin, ja keskivaiheen kuvatessa kiivaasta lesboilua. Elokuva oli ranskalainen (yllätysyllätys).

Päätän kirjoitukseni maailman parhaaseen elokuvaan. Kyseessä on Once upon a time in the West, härmäksi Huuliharppukostaja. Tämä mestariteos on silkkaa nautintoa heti liki kymmenminuuttisesta aloituskohtauksesta alkaen. Kamera-ajot ja -kulmat, dialogi, Ennio Morriconen fantastinen musiikki... Roolisuoritukset ovat ehkä ainoa muita osa-alueita hieman heikompi kohta: vain Henry Fonda ja Charles Bronson ovat sanoinkuvaamattoman täydellisiä osissaan.



30