I gave her a drink. She was a gal who'd take a drink, if she had to knock you down to get the bottle.

Mittari oli yks laskuihini mukaan lukemistani lyhytelokuvista. Kai tän kelpuutin siksikin, että se tuli telkkarista, kai se silloin on oikea elokuva? Itsetyytyväinen taitelijasielu matkusti taksilla merenrannalle ja päti kulttuuripuheillaan ja ylemmyydentunnollaan takapenkillä, niin, että kuskia rupes ottamaan otsaan. Parivaljakko läksi sitten lopulta molemmat merenrantaan etsimään taiteen syvintä olemusta. Mittari oli suomalainen lyhytelokuva, joka ei mitenkään kovasti kikkaillut teknisillä ansioillaan, vaan juju oli lähinnä tarinassa ja lopun nasevassa oivalluksessa ja kai yleisessä kuittailussa taiteilijoille, näin itse sen ainakin ymmärsin.

Hyvästi, Kaunokaiseni oli toinen Teeman film noir -sarjasta ja sekin oikein hyvä. Vähän piti muistia virkistää, luulin yhdistelleeni mielessäni useamman elokuvan tarinaa, mutta ei, tästä ne olivat kaikki kiemurat. Lajityypille tyypillinen päähahmo oli yksityisetsivä, joka saa hommakseen kuljettaa kaulakorun. Kesken ylimmän jännityksen etsivä kolkataan ja koru häviää. Tätä soppaa kaikki hahmot selvittelevät sitten tahoillaan ja äksöniä riittää. Mukana on iso, väkivahva ja romuluinen typerys, nuori neito, joka työntää nokkansa joka puolelle ja rikas petollinen vanhempi nainen ja rikas vanha hyväuskoinen hölmö mies. Ja toki charmantti päähenkilöetsivä siis. Lopussa oli mun makuun kivan imelä höpöilykohtauskin, sillälailla tasapainottamaan totista dekkaria. Oli tosi hyvä ja hienon näköinen elokuva, kiihdytti vain intoa katsella noir-sarjaa pidemmällekin.

Velho, Leijona ja kaappi

Nyt vähän ajankohtaisempaakin juttua tähän väliin, eli The chronicles of Narnia: The lion, the witch and the wardrobe, koska niin helppoa on painaa cmd+v.

susku
hitto xxxxxxx xxxx on kyl semmonen joka tykkää tollasist narnioist
me oltii mikaelin kans ihan hiiltyneit ku se oli niin kuranen
0.13
susku
haluan perustella
0.13
.epätotta
perustele!
oothan sentää elokuvaarvostelublogin kirjottaja ja salkkariesseen!
0.17
susku
xxxx on siis sellanen perinteinen ritarillinen ydinperheen äiti ja tytär jonka arvoja on urhoollisuus ja uskollisuus ja oikeudenmukaisuus. ja sit toi leffa oli just yks sellanen jeesus-analogia jossa ihmiset on eläinkunnan kingei ja oikeus voittaa. ja sit siin oli vikana just se semmonen et hitto miks ne ihmiset muka tuli sinne hallitsee niit eläimii, niil meni ihan hyvin siel ennenki, ne lapset on jotaa hiton lapsii vaa. ja et "tämä on peterin taistelu"!!! ni siks ne toiset ei voinu auttaa ku peter taisteli suden kans. hiton miehuuskokeet. ja sit et just ne tytöt oli itkees sen leijonan kyljel ku mitkäki magdalan mariat ja sil aikaa veljekset taisteli rintarinnan ja leijona uhras ittesä sen ihmispojan takii just ku jeesus ja mitähän vielä. no nii, et niille lapsille annettii ne aseet ja sillee sota on pahaa mutta se on tehtävä, olkaa urheita ja tytöt sai jotku pikkutikarit ja vanhin veljes peter oli automaattisest sellanen oikeamielinen ja viisas josta oli tuleva kuningas ja sille annettii jämäkkä hehtaarimiekka.

Fauni oli hyvä tyyppi ja Tilda Swintonil roisi look.

You’re next!

5 päivää jäljellä vuotta 2010, n. 40 elokuvaa puitavana! Nyt hihat heilumaan.

Varastetut ihmiset oli sellainen 1950-luvun scifi-leffa, jossa ihmisille syntyi klooneja vihannespalkojen sisältä ja kohtakos siinä oli koko kylä täynnä kopioita. Yksi mies ja hänen hemaiseva naisystävänsä vain pystyivät tämän amerikkalaisen ihmiskunnan tuhon estämään eivätkä tietenkään perääntyneet haasteesta, vaikka aluksi kukaan ei heitä uskonutkaan. Tarina käytiin takauman kautta ja Teeman sivuilla luki, että loppuratkaisu ei alunperin kuulunut elokuvantekijöiden suunnitelmiin, mutta muuten loppu olis ollut niin järkyttävä. Teeman sivuilla on muutenkin mielenkiintoista juttua, mutta koska tämä ei ole mikään asiablogi, niin en rupea triviaa kopioimaan. Toisaalta elokuva oli mielenkiintoinen pitkälti noiden lukemieni juttujen ansiosta, kun asioita tajusi katsella eri vinkkelistä.

Dirty Harry -sarjaa jatkoi Ratkaiseva Isku - Sudden Impact, joka oli mun mielestä ihan viihdyttävä jännäri. Tykkäsin Dirty Harryn hahmosta, siin on särmää. Ja koska kattelin tätä keskellä päivää eikä ruvennut yhtään pitkästyttämään, niin voisin sanoa filmin olleen onnistunut! Mutkat suoriks ja pikkukylän nilkit järjestykseen. Tai siis joo, toki tässä etsittiin kummaa sarjamurhaajaa, mut haloo, totta kai kaikkien sympatiat oli sen tsiksin puolella.

Stranger on the Third Floor - Murha 3. kerroksessa aloitti Yle Teeman film noir -sarjan, jota kovin määrätietoisesti lähdin seuraamaan. Vartavasten valittu elokuva joka keskiviikkoilta, Ylen kanava, joka näkyy munkin telkkarista, yleissivistävältä ja toimivalta kuulostava idea. No, projekti ei osaltani kauhean montaa viikkoa kestänyt, mutta jonkinlainen käsitys tuli tästä genrestä kuitenkin muodostettua. Aloitusleffa Stranger on the Third floor oli sen verran hieno, etenkin ulkonäöltään, että muillekin lajityypin edustajille halusin suoda mahdollisuuden. Elokuvassa tapahtui murha (!), jonka tekijästä ei ollut varmuutta, mutta yhtä miestä vastaan todisteet oli melko suosiolliset. Reportteri-päähenkilö todisti miehen syylliseksi ja sai tuomion myötä omaksi ristikseen ikävät katsojillekin visualisoidut painajaisajatukset. Mielikuvakuvat oli hienoja ja oikean maailmankin maisemat ihailtavaa seurailtavaa. Myös tarina oli mun mielestä kivan jämäkkä paketti, ei kamalan ennalta-arvattava, muttei mystisyydessään mikään erityisen monimutkainenkaan. Napakka siistin näköinen jännäri, that's it!

This isn't a bible, this is a dictionary!

Kalenterissa lukee MÖKKIVIIKKO, eli ohjelmassa oli televisiosta elokuun ekalla viikolla tulevia leffoja, jotka sopii jo semisti vanhojen miesten makuun. X-Files: Taistelu tulevaisuudesta oli juuri tällainen saunaillan jälkeen limpparin ja munkkien ääressä sattumalta seurattava myöhäisleffa. Joo, olikohan tässä jotain taudinkantaja-ampiaisia. Ainakin muistan Mulderin jossain vaiheessa ajaneen isoa konetta Pohjoisnavalla ja Scully oli sillä välin lasiputkilossa hyytelöitymässä. Ainahan nää X-Filesit jonkin verran kiinnostaa, kun ovat niin jänniä ja pääkaksikolla on charmia. Muistan lukeneeni jonkun homoeroottisen fan fictionin kirjoittajan sanoneen joskus, että Mulder ja Scully on sellainen pari, jota hän ei halua ikinä rikkoa, eli siis naittaa Mulderia kenellekään muulle. Ja pakko mainita, että näistä tulee viime kesän jälkeen mieleen aina Tarja Kulhon ja ystävien show ja Mulder ja ”Skulli”.

Flow festareitten jälkeen vietin poikamiesboksielämää pari arkipäivää ja mm. katsoin ykköseltä elokuvan Praha, jonka pääosassa oli Bondeissa ja jossain lomamatkamainoksissakin esiintynyt Mads Mikkelsen. Miehen Prahassa asunut isä oli kuollut ja mies lähti maahan vaimonsa kanssa kuolleen asioita järjestelemään. Omissa asioissakin olisi riittänyt selvittelemistä ja se tuli hänelle erittäin selväksi leffan aikana. Tämä oli taas vähän tällainen eurooppalainen aikuisten ihmisten ihmissuhde-elokuva, joka on siis ehkä päällisin puolin tylsähkö, mutta pinnan alla saattaa hyvässä lykyssä muhia mielenkiintoisiakin juonikuvioita. Prahassa oli ainakin paikoin hyvää sen suorasukainen asioiden käsittely.

Last Action Hero. Nimi ei sano minulle mitään! Pitää odottaa, että on nettiyhteys, niin voin käydä virkistämässä muistiani googlessa.

Jahaa, kyseessä olikin Arnoldin tähdittämä elokuva-elokuva, missä takatukkainen pikkupoika hyppeli todellisuuden ja valkokankaan maailman välillä ja auttoi elokuvaheppuja ratkaisemaan rikosta. Ohessa vitsailtiin hauskasti elokuvien tyypilliselle epäaitouksille, kuten salamannopeasti rikospaikalle saapuville poliisipartioille.

Narc katsottiin veljen kehotuksesta telkkarista myöhään lauantaiyönä. Tämä oli taas pitkästä aikaa semmoinen ”tosi hyvä” leffa. Narc kertoi entisestä huumepoliisista, joka siis oli yrittänyt irrottautua vaarallisesta työstään perheensä toivomuksesta, mutta palasi kuitenkin vielä selvittämään ”yhtä juttua”. Kuulostaa kliseiseltä tarinanasettelulta, mutta esitystapa oli jotenkin tosi ”rehellinen” ja uskottava, sympatiat oli alusta lähtien täysin päähenkilön puolella. En ole yleisesti poliisileffojen tai muutenkaan tällaisen actionin ystävä, mutta Narc olikin yks parhaista, joita oon nähnyt. Jännittävä ja sopivan raaka ja silti semmosta sopivissa määrin rappioromantisoitua tunteiluakin oli mukana. Googletellessa kuvia selvisi, että alun takaa-ajokohtaus, josta tuo ylläoleva stillikin on, on stuntmiehen käsivaralla kuvaamaa, sillä hän oli ainut joka pysyi näyttelijän perässä ja äänet on tehty jälkikäteen. Aika poikkeuksellisen karmiva tuo maassa makaavan kurlutus:




Yhtenä päivänä päätin päästää taakan digiboksin hartioilta ja katsella tallennettuja elokuvia. Ekaksi projektiksi otin Alphavillen, eli suomenkieliseltä nimeltään Lemmy Caution – Piru mieheksi. Tehtävä osoittautuikin melkoiseksi urakaksi. Alphaville taisi olla jotain futuristista film noiria, jos genremäärittelyt oikein sisäistin, lisäksi mulla on käsitys elokuvan jonkin sortin kulttistatuksesta. Näistä lähtökohdista aloin Alphavillea läpi kahlaamaan ja monta kertaa piti käydä jotain virvoiketta avuksi hakemassa. Tarina oli mielestäni vaikeaselkoinen ja jopa tylsä, eikä siis haastava kaikessa kinkkisyydessään ja siksi kiinnostava. Ihan siistiltähän tuo kyllä näytti, hienosti pelailtiin valoilla ja varjoilla mustavalkoisessa värimaailmassa. Eipä silti, joistain pienistä osioista nautin elokuvan sisällä, esimerkiksi Cautionin ja naikkosen käytös hotellissa ja muutama muu kanssakäyminen, kuten raamatun paikka pöytälaatikossa. Kuitenkin loppufiilis jäi miinukselle, kun en yleisesti elokuvasta jaksanut paljoakaan ymmärtää.

Your mother's brother Ned is also a philistine.

Lou Reedin Street Hassle on ensimmäisenä mielessä, kun pyrkimyksenä on muistella elokuvaa The Squid and the Whale (Tursas ja valas).

Joskus olin katsellut tätä kaupassa, kannet oli sen verran mielenkiintoiset, ns. indiehtävät, kuten vaikka edellisen merkinnän Eagle vs. Shark. Eli siis käsinkirjoitusta, vähän poikkeavat asettelut ja fonttivalinnat ja sitten tollasia ei peruselokuvahahmoilta näyttäviä henkilöitä. No, katselukokemus antoi odottaa itseään kuitenkin digiboksitallenteeseen asti. Tursas ja valas kertoo 80-luvun avioeroperheestä vetoavan lakoniseen ja koruttomaan sävyyn. Isä on ärsyttävän itseriittoinen ja vanhempi poika sympatiseeraa sitä enemmän kuin olisi nuoren miehen kehitykselle hyväksi. Toimivaa dialogia ja muistaakseni aika säästellen esim. taustamusaa, juuri siksikin toi lopun Street Hassle -rakentelu toimi niin vaikuttavasti. Muistin, että tässä kuvauksessa oli joku juju, ja niin se olikin kuvattu käsivaralla lähes kokonaan. Tää vaati vähän keskittymistä, mutta oli vaivan arvoinen. Vähäisestä visuaalisuudesta kertoo sekin, että ei tuntunut löytyvän mitään mielenkiintoista kuvaa googlesta tähän somisteeksi.


Kaikenlaisten starojen, kuten Jude Law'n ja Norah Jonesin tähdittämä My Blueberry Nights sen sijaan oli hyvinkin visuaalinen, vaikka molemmat taisi sijoittua johonkin isoon jenkkikaupunkiin. My Blueberry Nightsissa otettiin enemmän irti pimeässä hehkuvista neonvaloista ym. valaistuskikkailusta. Jonesin esittämän hahmon sydän on särkynyt ja hän etsiessään heilaansa tupsahtaa Law'n kulmakuppilaan, jonka tiskille lopulta uuvahtaakin poski pöytää vasten. Tämä alkujuonittelu sävyttää sitten loppuleffaa ja elämänpolkuja tallustelevan tytsyn reissua. Muistaakseni tämä oli "ihan jees", mutta itsekin meinasin uuvahtaa välillä hidastempoisuuteen, ellen olisi määrätietoisesti odottanut sitä mustikkapiirakkaa saapuvaksi. Oho, muistin jonkun Cat Powerin biisin soivan tässä ja Youtube kertoikin itse Chan Marshallin myös näyttelevän filmissä Jeremyn (Law) ex-tyttistä, kas.

What's your combat name?

40 v. ja neitsyt oli Junosta Little Miss Sunshinesta tutun homo-enon tähdittämä "nörttikomedia". Heppu oli siis semmoinen Star Wars -figuuri-intoilija, joka työskenteli elektroniikkaliikkeessä ja, hitto vie, pyöräili ja käytti kypärää! Mikä nynny. Muuten mies oli ilmeisen normaali ja hyvä tyyppi, mutta hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä. Tästähän seurasi ongelmia, kun näpsäkkä nainen ilmestyi kuvioihin. Mun mielestä tässä oli kaiken kuran seassa hauskojakin hetkiä, mutta leffan edetessä muu yleisö alkoi enenevissä määrin siirtyä television äärestä muualle. Ihan katsottava tällaiseksi kliseiseksi "huonoksi elokuvaksi"!

Huhhuh, seuraava merkintä on 4.7. Nora Roberts: Rakkauden kuu. Hämärää, hyvin hämärää. Muistaakseni tää oli ennalta-arvattava tai muuten vaan inhottavan teennäinen semikauhutrillerijännäri jostain tytöstä, jolla on ikävä menneisyys pikkukaupungissa, mutta silti, tai juuri siksi, se palaa sinne verestämään muistojaan ja kiljumaan ja kokemaan hirveitä ja tietty lopulta kaikki selviää. Tässä oli myös semmonen nuoruuden rakkaus -juoni, joka oli tosi paska ja epäuskottava.


Dirty Harry -sarjan kolmas osa Murskaaja (The Enforcer) oli sopiva mökkielokuva. Eli siis sellainen, jota tihrustaa pikkuisesta kuvaputkitelkkarista kovaan pirttipöytään nojaten miltei kuuskymppisten isän ja sedän kanssa kesäyön pikkutunneilla. Sopiva siis siksi, että se on viihdyttävä vanha toimintaleffa, jollaisia tuon ikäpolven miehet jaksaa katella kerta toisensa jälkeen. En muista tästäkään paljoa mitään, paitsi että Amyn lailla -ohjelman äiti (kuvassa) heilui pyssyn kanssa Harryn kolleegana ja lopussa ammuttiin singolla.


Pitkästä aikaa DVD-soittimella omatoimisesti katsottu leffa oli kaupanhyllyllä muovikääreiden läpi indietä huutanut Eagle vs. Shark. Muistelin tän olleen myös R&A:ssa joskus, joten ajattelin, ettei voi mennä ihan mönkään. No, hauskahan se oli. En sinänsä oo tällasten nörttiylistysten fani, mutta tällä oli tosiaan hetkensä. Mun mielestä Lily oli vallan ihana hahmo ja Jarrod pikkasen ärsyttävän puolelle menevä erikoisnörttiydellään, mutta kokonaisuus oli kuitenkin hyvä. Olin unohtanut DVD-soittimen kaukosäätimen Helsinkiin, joten en saanut tekstejä näkyviin ja tuskailinkin välillä kummallisen mongerrusenglannin kanssa. Luulin sen kuuluvan nörtti-imagoon, mutta elokuva olikin Uudesta-Seelannista! Se selvensi samoalais-läppiäkin ratkaisevasti. Hymähtelin erityisen riemukkaasti alkupuolen naamiaisille ja Fight Man -turnaukselle. Toi lopun herkähkön melankolinen musa on jotenkin tosi siisti lisä humoristiseen kohtaukseen, missä ruudussa pikseliukot tappelee.

"Oh, what interesting china."

Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.


Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."


Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.


Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.


Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.

"You are the apple of my eye!"

Helsingissä aloimme katselemaan minun pikkuisesta tulitikkutelkkaristani minun niin sanottua lempielokuvaani, sillä kämppikselle sitä oli kehuttu ja kehotettu katsomaan monelta taholta. Kyseessä oli Sean Pennin ohjaama, nykyajan Madventures-sukupolven lempilapsi eli Into the Wild - Erämaan armoilla. No, ehkäpä Rikulla ja Tunnalla ja Chris McCandlessilla ei ole muuta yhteistä kuin lukuisat taitetut kilometrit. Tavat ja motiivit taisivat olla melko erilaiset Chrisin unelmoidessa ylhäisestä yksinäisyydestä Alaskassa ja Madveikkosten kuvatessa omista seikkailuistaan supersuosittua tv-sarjaa.



Sinällään Into the Wild on aika omiaan katsottavaksi asteekkisesta pikkutelkkarista, toisaalta upeat amerikkalaismaisemat ansaitsisivat levittäytymisen koko seinän plasmaruudulle. Lopputulos on luultavasti kuitenkin sama - masentavan tyhjä olo sisuskaluihin ja pääkoppaan vähintään loppuillaksi. En tiedä ihan tarkkaan mikä siinä on. Seikkailut läpi mantereen voisivat tietty synnyttää tyytymättömyyden omasta tylsästä elämästä, mutta lopun aforismioivalluksen pitäisi tavallaan paikata se, onhan minulla hyviä ystäviä ja niin edelleen. Ehkäpä olen silti pohjimmiltani kateellinen Chrisin Supertramp-elämästä ja itsenäisyydestä ja rohkeudesta ja päättäväisyydestä ja selviytymistaidoista ja -tahdosta ja sopeutumiskyvyistä ja sosiaalisuudesta ja charmista ja älykkyydestä ja elämänilosta. Vaikka loppu onkin sellainen kuin on, en koe sen välttämättä olevan puhtaasti paha. Tyyppi eli kuitenkin melkoisen mahtavan elämän kulkurivuosinaan. Vaikka siinä pyöriteltiin koko ajan rinnalla sitä ikävää lapsuutta, en kuitenkaan usko sen ajaneen Chrisiä tienpäälle, ainakaan Alaskaan asti. Joo, on se kyllä melkoinen eeppos. Musiikkeineen kaikkineen, Eddie Wedder osasi hommansa, onpa lisukkeena vielä ripaus Kaki Kingin fiilistelyäkin.

Tykkään erityisesti tästä pikkupätkässä, missä Alex katsoo lopuksi kameraan. Varmaan siksi, koska mietityttää miksi se niin tekee. Koko kohtaus on ihan irrallisen oloinen muutenkin oudon kuvakulman ja ylipäänsä yksinpuhelun takia, mutta kuitenkin sopii kokonaisuuteen. Oiskohan toi joku muuten vaan filmattu pätkä, joka vaan päätettiin sisällyttää leffaan.



Toukokuisena iltapäivänä pyörähdin kylään erikoisimman elokuvamaun omavaalle kamulleni. Tarkoituksena oli katsoa pätkiä kaverin lempielokuvista pienoiseksi inspiraatioksi valokuvaukseen ja sitten vielä kai jonkin sortin kulttiklassikko Multiple Maniacs, josta olin nähnyt ennakkoon epämääräisen jättiläishummerin hyökkäyskohtauksen youtubesta. Potpuriin kuuluneiden elokuvien nimiä en enää muista, mutta mielenkiintoisia kauhuspektaakkeleita oli joukossa. Etenkin yksi yllätyksellinen verentäytteinen pätkä missä Jennifer Conollykin esiintyi ja pakeni ja itki ja taisteli pahuutta vastaan. Mukana taisi olla ainakin apina ja oliko siinä joku todella häijynnäköinen muotopuoli lapsikin, joka ei tahtonut kuolla sitten millään. Yksi kaula katkesi harvinaisen tyylikkäästi ja tosiaan apinan ilmestyminen oli piristävää. Näitä nyt en laske mukaan tähän kisaan, kun vain pieniä pätkiä näin sieltä sun täältä.


Sen sijaan Multiple Maniacs katsottiin ihan kokonaan alusta loppuun. Pääosassa oli isokokoinen nainen, jota esitti mies. Harmittaa nyt vähän, etten raportoinut katselusta ajallaan, sillä en enää muista sanatarkkaan kaikkia riemastuttavia repliikkejä ja muita käänteitä tästä mustavalkosirkusspektaakkelista. Sekavuutta lisäsi myös se, että katsottiin elokuva ilman tekstejä tietokoneen kaiuttimin ja kärsin samana päivänä hämyisästä korvatulehduksesta ja kuuloni oli ehkä 60 prosenttia normaalikapasiteetista. Onneksi leffaseura oli kai nähnyt filmin toistakymmentä kertaa ja osasi repliikkejä ulkoa, niin selvennystä sai sutjakkaasti. Muistikuvieni mukaan alussa päähahmo Divine oli "sirkuksensa" kanssa jossain pusikossa, jonne yleisöä houkuteltiin alastomuudella (?) ja teltassa tapahtui murha. Tyypit pakenevat, "tirehtööri" ja Divine ovat pariskunta, mutta tirehtööri seurustelee toisenkin naisen kanssa. Divine on melko vahva persoona ja tosiaan ulkoisestikin massiviinen nainen ja kinastelua ja tapposuunnitelmia on puolin ja toisin. Mulle kuitenkin jäi parhaiten mieleen kun Divine raiskattiin joukolla kadulla keskellä kirkasta päivää ja hän meni surullisena kirkkoon, missä penkissä istunut nainen lähestyi häntä ja he hurmiossa rakastelivat kirkkosalissa rukousnauhan avulla. Tämän jälkeen poliisi taisi syyttää heitä lesboiksi kadulla? Lopuksi Divide vissiin menettää järkensä täysin ja iso hummeri raiskaa hänet… Jepsistä, kiitos Olli.


Jouluna ostin hieman joululahjaelokuvia "kaikille" eli etupäässä itselleni. Näihin hankintoihin kuului myös islantilainen paikallisia Jussi-palkintojakin pokannut Meri. Etukannessa muistaakseni on merta ja suuteleva pari, tällainen skenaario tunnetusti vetää minua puoleensa, joten ostos oli taattu. Hieman kuitenkin petyin, sillä ei tässä odottamaani romantiikkaa kovastikaan ollut. Muistaakseni tuo suutelukohtauskin oli joku hätäinen kännipettämiskohtaus irrallisena muiden isompien tunteiden keskellä. Takakannessa mainosteltiin jotain perimmäistä islantikuvausta, mutta en minä tästä kyllä ehkä sellaistakaan ihan löytänyt. Joo, isäpappa halusi perillisiä jatkamaan kalanjalostusfirmaansa hinnalla minä hyvänsä ja lunta tuli ja kylmä oli ja ihmiset oli vaitonaisia ja muuta, mutta kerrankos tuota miehet on tuppisuita. Olisin ollut ehkä hieman enemmän kiinnostunut Ranskassa asuvan pojan elämästä, mutta paljon käytettiin aikaa mököttelyyn ja katsojan ulkopuolelle sulkevaan riitelyyn. Oli Merelläkin hetkensä, ainakin poliisin korruptio tissinvilautteluna oli hauska juttu.


Jos edellisen leffan jäljessä kalenterissa luki "ihan jees" niin tämän seuraavan kohdalle olenkin merkinnyt "HUIPPU!" Kyseessä on kauan kuvitteellisella katselulistalla jonossa ollut American Beauty. Mainitsin aiemmin The Beachin olleen joskus mun joululahjalistallani, vaikken leffasta mitään tiennytkään. American Beauty on varmaan ilmestynyt samoihin aikoihin, sillä muistan tätäkin joskus toivoneeni. Vissiin napa ja punainen ruusu houkutteli ala-astelaista Susania. Tuskin tajusin silloin mitään koko elokuvasta, tosin näin se on varmaan vieläkin – trailerit ja TV-mainokset ovat välillä kuin eri elokuvista. Ehken kaikkea tajunnut näin kypsemmällä iälläkään, sillä löysin itseni googlettamasta lopputekstien aikana. Jälkeen päin harmitti, etsimäni tietohan oli itsestäänselvyys, kun katsoin lopun uusiksi youtubesta. Tosin kyllä siitä riitti näemmä muitakin näkemyksiä, vaikkei se mikään arvoitus ollutkaan. American Beauty oli paikoin hervoton, välillä myös koskettava. Tykkään nauraa leffoille, mutta en pidä komedioista. Lester oli hauska jäbä. Vähän erilainen keski-ikäiskuvaus kuin Bill Murrayn lanseeraamat harmaahapsihahmot.



Tässä vaiheessa leffoja oli plakkarissa 60 kappaletta.

"I care very much about aviation."

Tiistai-ilta 3.8. Pohjois-Karjala, puolipoutaa. Palaan ensimmäiseen raportoimattomaan elokuvaan, se on tasan 4 kuukauden takaa, huhtikuun ekalta lauantailta. Stepfordin naiset jätti jotenkin inhottavan kliinisen fiiliksen, se toki oli varmaan vähän tarkoituskin. Tosin samalla siinä pyöri semmoinen huolittelemattomampi meno muistaakseni Whoopi Goldbergin hahmon ym. kumppaneiden ympärillä. En muista elokuvasta kovinkaan paljon syvempiä juttuja tai pikkuhuomioita, joten se ei tainnut olla erityisen mieleenpainuva. Paikoittain taisin nauraa? // Haha, tarkistin jälkeenpäin, Whoopi olikin BETTE MIDLER. Miten tällaiset voi sekoittaa? Tarinasta on näemmä useampi versio, tämä oli vuodelta 2004.



Bullitt oli tosi piristävä kokemus elävien kuvien maailmassa. Ihan uusi juttu minulle. Olen aina ehkä kuvitellut, etten tykkää tollaisista vanhahkoista toimintajännäreistä, mutta charmikas poliisi, Steve McQueenin esittämä Bullitt taitaa olla ammattikuntansa kermaa. Väkivaltaa, verta ja seksiä oli, hitto vie, muttei itsetarkoituksellisesti. Tai tavallaan kyllä, ne oli juuri sitä itseään ja katsojaa ja elokuvan hahmoja kammottamassa, eikä siinä sivussa herkuteltavana. Sen kauheuden korostus jopa vähän yllätti tällaista 2010-luvun elokuvankatselijaa. Bullittin morsion pykätessä oksennusta poliisimiehensä työn varjopuolia kohdatessa meikäläinen ei edes olisi huomannut mitään poikkeuksellista raakuutta, ellei leffassa sitä olisi alleviivattu. En olisi muuten leffaan välttämättä törmännyt, ellen olisi selaillut isän nauhoituksia digiboksin kovalevyltä.



Tuli myös aika ylevä fiilis, kun myöhemmin Teemalta tuli elokuvamusiikkidokkari ja siinä puitiin esimerkkinä äänimaailmaa Bullittin takaa-ajokohtauksesta, jossa (upeat) autot kyttäili ensin hissukseen asfalttiviidakossa musiikin soidessa. Normaalistihan leffoissa hurjastelun alkaessa musiikki kovenee, mutta tässä renkaiden ulvaistua kaasutuksen merkiksi musiikki loppuikin kuin seinään ja äänimaailma oli lopun takaa-ajon pelkkää moottorin jyrinää ja kumin kirskuntaa. Tämä innosti tutustumaan tulevaisuudessa leffahyllyn muihinkin McQueen-filmeihin.




Samana iltana telkkarissa esitettiin Leonardo "Jack" DiCarprion ja ihanaisen Cate Blanchettin (toivottavasti se tosiaan oli Cate enkä puhu läpiä päähäni) tähdittämä The Aviator - Lentäjä. Elokuva oli muistaakseni järkyttävän pitkä mainostaukojen kera ja välillä kävin haastelemassa sukulaistenkin kanssa. Mutta hyväksi kutsuisin sitä myös. Leffan johdosta tutkiskelin seuraavana päivänä lisää tarinaa elokuvan takana ja myös itse lentäjä/elokuvamogulia, olikohan sen nimi Ron Howard? (Joo, Howard Hughes oli tämä mies. Ron Howard kuiteskin elokuvaohjaaja ja tuottaja myöskin! Hah, toivottavasti en tutkiskellut Ronia, tai sitten on itsetutkiskelun paikka.) Melkoista Vesa Keskis/Sedu Koskis -menoa. Pääparin suhde oli kaltaiselleni romantiikan ystävälle ehkä elokuvan mielenkiintoisin juonne. Siksi muistankin lopun ehkä jotenkin lässähtäneen, kun kiinnostus olikin miehen loppuvuosissa.


Kalenterissa seisoo seuraavana Perintö - L'Heritage. Sekunnin sadasosan päässäni lyö tyhjää, mutta nopsastihan tuo eurooppalais elokuva mieliin muistuu. Ranskalaiskolmikko taisi muistaakseni periä epämääräisen tilan/talon jostain Itä-Euroopan maasta ja lähteä sinne tutkimaan asiaa. Ryhmällä on mukana videokamera, joka ensitöiksi varastetaan ja sitten ostetaan kalliilla takaisin. Muutenkin paikallisväestö tuottaa ongelmaa. Bussilla matka taittuu verkkaasti. Kyydissä on mm. nuori poika ja vanha mies, joilla on mukana arkku. Tämä tuottaa ihmetystä ja kolmikolle selviää, että parivaljakko on menossa sopimaan sukujen välistä pitkää riitaa, eli viemässä isoisää tapettavaksi tilien tasaamiseksi. Ryhmä lyöttäytyy näiden seuraan ja haluaa korjata vääryyttä ja kuvailee kamerallaan kaikenlaista. Elokuva oli hiukan hidastempoinen tai ainakin vähän semmoinen väritön. Kuitenkin tarina oli sinällään ihan mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, niin kyllä sen katseli.

Artturi Rimpautti

Seuraavana muistiinpanoissa on elokuva Total Eclipse - Kielletyt tunteet. Hmm, nimenä todella etäinen ja outo, mutta muistelisin tämän olevan Leonardo DiCaprion tähdittämä historiallinen homoeroottinen runoilijatarina, jonka telkkarista katselin. Leo esittää siis Arthur Rimbaudia, pikkuvanhaa lapsineroa runoilijaa, joka kirjoittaa hurjaa lyriikkaa jo 16-vuotiaana. Vastanäyttelijänä toimii vähän hupsunnäköinen David Thewlis, joka esittää Paul Verlainea, vanhempaa alkoholiinmenevää perheellistä runoilijaa, joka kutsuu kolleegansa kotiinsa ja yllättyy Rimbaudin ollessa vasta teini-ikäinen poika. Verlainen perhe-elämä suistuu normaaliakin enemmän raiteiltaan Rimbaudin sekoittaessa pakkaa ja luova kaksikko lähteekin muihin matkoihinsa jäykästä sukukartanosta. Hyvä niin, koska oli ärsyttävää katsoa humalaista Verlainea rumissa kalsareissaan tukistamassa nuorta vaimoa ja riehumassa vauvan lähellä.


Kaksikko elelee Verlainen rahoilla muistaakseni ainakin Lontoossa? Ja käy jossain arvostetussa runoilijoiden seurassa heittämässä lokaa ja sikailemassa muuten vain. Rimbaud on aika hauska hahmo kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään. Hän on teini-ikäisen kaikkitietävä ja näsäviisas, mutta semmonen kokeilunhalu ja seikkailuvietti on ihailtavaa. Eriskummallisen pariskunnan edesottamukset kiehtoi loppuun asti.

The report read "Routine retirement of a replicant." That didn't make me feel any better about shooting a woman in the back.

Sain kaveriltani lainaksi neljän dvd:n satsin, johon kuului

Blade Runner
(500) Days of Summer
L.A. Confidental
Rise of the footsoldier

Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.




Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.




(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.



The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.



Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.

39

"Which side are you with? -Me? I'm with me, Terry."

En ole nähnyt paljoakaan vanhoja elokuvia, mutta ilmeisesti tämä on jonkinlainen klassikko. Katsoin siis digiboksilta Alastoman sataman (On the Waterfront), jossa Marlon Brando esittää pääosaa Oscar-pystin arvoisesti. Seitsemän muutakin Oscaria elokuva sai aikanaan, mutta itse en olisi ikinä filmistä kuullutkaan, ellei iskä olisi sattunut viikonloppuna sitä nauhalta katselemaan. Nojoo, ehkä hyväkin niin, sillä ilman ennakkotietoja pystyin muodostamaan objektiivisemman näkemyksen filmiin? Ja olinkin ihan tyytyväinen, että pidin Alastomasta satamasta oikeasti, enkä vain siksi, että olisin tiennyt sen olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista mestariteoksista. Mulla kun on, kuten sanottua, taipumuksia muodostaa käsityksiäni asioista muiden mielipiteiden perusteella.

Elokuvassa mafia pyörittää satamaa ja työmiehiä nöyryytetään eikä ammattiiitto puutu peliin, koska ammattiliitto on juuri tuo mafia. Brandon esittämä Terry Malloy on se joka ikäluokan perus lihasköntti, jota ei koulupäällä ole siunattu ja joka tähtääkin jääkiek... nyrkkeilijäksi. Siinä lopulta kuitenkaan onnistumatta, kun muut vetävät nenästä. Terry joutuu valitsemaan hyvän ja pahan välillä ja sitten on söpö tyttökin mukana. Kuvia googletellessa eksyin yhteen blogiin, joka sivusanalla mainitsi Brandon huippuroolisuorituksesta ja kohtauksesta, jossa Terry juttelee Edien kanssa ja poimii pikkuhansikkaan ja pistää sen käteensä. Jos oikein ymmärsin, niin se oli Brandon oma keksintö leikitellä niin. Mun mielestä Marlon Brando ei ollut erityisen komea (tässä), jopa aika ruma tavallaan. Tai siis epäkaunis. Suretti, kun pulut oli tapettu.

"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.

"Olisiko tässä ystävä, jonka olin saanut ilman Norjan valtion apua?"

Elokuvien, jotka olen katsonut, lista on paljon pitempi kuin niiden, joista olen kirjoittanut. Tämä aiheuttaa minussa lamauttavaa epätoivoa aina kun blogin kirjoittaminen tulee mieleeni. Minun on kuitenkin jostain alettava purkamaan aiheuttamaani sotkua, joten roskapuheet sikseen ja aikakoneen ohjauspaneelin valitsin jonnekin helmikuulle (?). Eikummenoks!



Kurkunleikkaajien saari ei taida sen suurempia esittelyjä kaivata. Menen suoraan asiaan, ja kehunkin sitä ihan mukavaksi viihdepläjäykseksi. Geena Davis oli oikeasti ihan mainio rämäpäänä merirosvoprinsessana; Feministit o-hoy!
En todellakaan ole mikään Pirates of the Caribbean -trilogian ylin ystävä, eivätkä merirosvoelokuvat Hookia ja Disney- Peter Pania lukuunottamatta ole oikein koskaan kiinnostaneet. Kurkunleikkaajien saaresta mielenkiintoisen tapauksen tekee mielestäni kuitenkin se, että se on tehty 8 vuotta ensimmäistä Depp-piraattisäntäilyä ennen. Ja siis eroa näillä hurlumhei-seikkailuilla ei taloudellista onnistumista/epäonnistumista lukuunottamatta kyllä tunnu olevan. No, tehosteteknologia on tietysti kehittynyt, mutta muuten ihan samanlaista helppoa viihdettä. "Kurkkari" oli ihan mainio tapaus, eikä ohjaajan sekä kassamenestyksen tuoma kulttimaine ainakaan laske sen osakkeita.



Teemalla pyöri ainakin talvella ilmeisesti jonkinlainen lyhytelokuvasarja nimeltä 8mm katse. Satuin kerran kököttämään laiskanlinnassani telkkari auki, kun tämmöinen "kasimillinen" pyörähti käyntiin. Pätkän nimi oli Poika ja se oli Elämäkerrallinen lyhytelokuva miehestä, joka sai nuoruutensa aikana monta nimeä. Veikko, Max ja joku. Sukunimetkin vaihtuivat, mutta ne menivät ohi.
Elokuvassa ilmeisesti jo isoksi ja vanhaksi varttunut mies itse kertoo minä-muodossa tarinaansa. Elokuva koostuu kaitafilmikameralla kuvatuista kotivideoäpätkistä, kertojan äänestä
ja parista eri teemasta, joista toinen on klarinetilla säestettyä pianomusiikkia ja toinen melankolista sellolaahausta. Ei tätä kyllä normaaliolosuhteissa elokuvaksi lukisi, mutta olen melko varma, että digiboksin ohjelmatiedoissa tai jossain vastaavassa tätä tituleerattiin nimenomaan lyhytelokuvaksi.



Helsingin kirjastoista tuppaa usein mukaani tarttumaan yksi tai muutama elokuva, vaikka käyntini varsinainen tarkoitus onkin lähes aina jokin muu. Näin kävi myös eräänä talvisena iltapäivänä Pasilan kirjastossa vieraillessani. Taisin itseasiassa olla siellä lukemassa. No kuitenkin lainasin myös kolme elokuvaa. Kahta en muista nimeltä, sillä en kerennyt katsoa niitä. "Hektiseen" elämääni sopimaton verrattain lyhyt kirjaston dvd-elokuvien laina-aika onkin mielestäni harmillinen seikka. Laiskuuttani joudun usein myös maksamaan laskuja, joka sekin on perin ikävää. Laiskuuttani jäi siis tosiaan myös nuo kaksi nimeltämainitsematonta leffaa katsastamatta. Yhden kuitenkin käytin dvd-soittimessani. Sen nimi oli Elling. Se oli hyvä. Norjalainen elokuva on minulle vieras alue, mutta sehän ei menoa haitannut. Luulin Ellingiä aluksi ruotsalaiseksi, mutta oikeastaan oli hauskempaa, kun se paljastui norskiksi. Leffa kertoo Elling-nimisestä miehestä. Elling on tottunut elämään koko ikänsä tiukasti äitinsä helmoissa ja onkin tästä johtuen uusavuton ja sosiaalisilta kyvyiltään käävän tasolla. Äiti kuolee, jolloin Elling romahtaa ja hänet laitetaan psykologiseen hoitolaitokseen. Hullujenhuoneella hän saa huonekaverikseen Kjell-Bjarnen. Aikansa hoidossa oltuaan Elling ja Kjell-Bjarne saavat kunnalta asunnon Oslon keskustasta. Elokuva pääsee oikeastaan kunnolla käyntiin vasta tässä vaiheessa. Kaverusten yhteiselo ei suju ongelmitta ja mm. kauppakäynnit, puhelimeen vastaamiset ja kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet tuottavat kosolti ongelmia. Oli hauskaa, ehkä jollain lailla tragikoomista, seurata kahden eri tavoilla reppanan miehen totuttelua "normaaliin" elämään.
Erityisen hyviin mieleeni jäi koskettava ja samalla humoristinen kohtaus, jossa Elling tajuaa olevansa runoilija. Huomioin, että etenkin alkupuolella oli paljon käsivarakuvausta. En yleensä kiinnitä huomiotani tämmöiseen, mutta nyt pisti silmään. Suosittelen Ellingiä etenkin tämän blogin muille kirjoittajaosapuolille.

35

If I give you my life, would you know what to do with it?

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint tuli ja meni tammikuussa ja itse kannoin korteni dokkarikekoon lunastamalla istumapaikan Bio Rexistä Epäilyksen varjossa -dokumentin ensi-iltaan. Epäilyksen varjossa käsittelee vuonna 2002 julki tullutta vakoilutapausta, jossa suomalaisen Alpo Rusin epäiltiin toimittaneen tärkeitä tietoja Itä-Saksan tiedustelupalvelulle Stasille vuosina 1969-76. Tapaus itsessään on melko mielenkiintoinen ja minä en esimerkiksi ennen dokumentin katsomista tiennyt asiasta juuri mitään. Nopeana yhteenvetona voisin muotoilla homman niin, että Suojelupoliisi aloitti julkisen tutkinnan (?) Rusin tapauksesta ja periaatteessa julisti tämän epäsuorasti syylliseksi ennen mitään varmoja todisteita, joita sitten loppujen lopuksi ei saatu ollenkaan kasaan. Dokumentti kuvaa Rusin ja tämän lähipiirin taistelua julkisen pyörremyrskyn silmässä. Vahvasti läsnä ovat myös spekulaatiot muista suomalaisista eturivin poliitikoista, jotka olivat mahdollisesti rähmällään DDR:n suuntaan. Pätkän ohjaaja Pekka Lehto pyrki lukemieni haastatteluiden perusteella purkamaan tapausta mahdollisimman monelta kannalta katsoen ja siten välttämään minkään osapuolen perusteetonta mustamaalaamista. Lehto kyllä myönsi olevansa vahvasti Rusin puolella koko tapauksessa ja se myös näkyi aika lailla valkokankaalla. Omat sympatiani ainakin menivät jossain määrin Alpo-sedän puolelle, lähinnä sen takia, että tämä joutui todella kovan julkisen lynkkailun kohteeksi Supon syytösten ja kohtelun edessä. Toisaalta Lehto oli henkilökohtaisista mielipiteistään huolimatta osannut tuoda tapauksen muitakin tahoja esille niin, että pienellä laskeskelulla oli helppo päästä kiinni myös muiden osapuolien asemaan ja näkemyksiin. Dokmenttina Epäilyksen varjossa oli hyvä ja se sai AJATTELEMAAN. Televiisorista sitä on jo ainakin kerran näytetty ja luulisin uusinnan seuraavan lähitulevaisuudessa. Suosittelen.
Ps. Dokumentin on leikannut karhulalaislähtöinen Jussi Rautaniemi, jonka esikoiselokuvan Tänne ei voi jäädä raportoin yhdessä aikaisemmista teksteistäni.

Luc Bessonin Angel-A:n löysin Pasilan kirjaston dvd-hyllystä ja päätin lainata, olinhan törmännyt kyseiseen leffan jossain mediassa. Olipa kehno aloitus. No, joka tapauksessa, elokuvassa päähenkilö on "mafiosoille" velkaantunut tyhjäntoimittaja, jota näyttelee Jamel Debbouze, se Ameliesta tuttu vihanneskauppiaan reppana apulainen. Elämässään epäonnistunut ja katsojalta säälipisteitä keräävä lurjus yrittää epätoivouspäissään itsemurhaa, mutta päätyykin pelastamaan samoissa aikeissa olevan naisen. Tämä pitkä ja seksikäs blondi (Rie Rasmussen) paljastuukin perin oudoksi ja mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Tästä alkaa omituisen kaksikon yhteinen ja tapahtumarikas taival mustavalkoisessa Pariisissa. Siitä on aikaa, kun katsoin elokuvan, mutta taisin tykätä. Saattaa myös olla, että pätkän alkuvaiheessa tykkäsin paljonkin, mutta loppua kohden intoni hieman laantui. En kyllä ole aivan varma, mutta kyllä tämä silti kannattaa katsoa. Mustavalkoisessa elokuvassa on aina jotain viehättävää ja tässä tapauksessa tarinakin on hyvä. Minua se ainakin kosketti ja herkisti. Hauska fakta: myös tässä pätkässä on samanlaisia kikkoja, kuin Ameliessa tai aiemmin raportoimasani Delicatessessa. Jokin pakottava tarve ranskalaisohjaajilla tuntuu olevan lisätä samanlaisia juttuja elokuviinsa.



Ihastuin Rie Rasmusseniin sen verran palavasti, pakko lisätä tähän kaksi kuvaa tuosta Angel-A:sta ja antaa pelkän tekstin puhua puolestaan Epäilyksen varjossa:n tapauksessa. Katsottuja leffoja olisi vaikka kuinka, mutta jätän tämän kirjoituksen tähän, jottei homma ala tuntumaan pakkopullalta. 32.

"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.