Your mother's brother Ned is also a philistine.

Lou Reedin Street Hassle on ensimmäisenä mielessä, kun pyrkimyksenä on muistella elokuvaa The Squid and the Whale (Tursas ja valas).

Joskus olin katsellut tätä kaupassa, kannet oli sen verran mielenkiintoiset, ns. indiehtävät, kuten vaikka edellisen merkinnän Eagle vs. Shark. Eli siis käsinkirjoitusta, vähän poikkeavat asettelut ja fonttivalinnat ja sitten tollasia ei peruselokuvahahmoilta näyttäviä henkilöitä. No, katselukokemus antoi odottaa itseään kuitenkin digiboksitallenteeseen asti. Tursas ja valas kertoo 80-luvun avioeroperheestä vetoavan lakoniseen ja koruttomaan sävyyn. Isä on ärsyttävän itseriittoinen ja vanhempi poika sympatiseeraa sitä enemmän kuin olisi nuoren miehen kehitykselle hyväksi. Toimivaa dialogia ja muistaakseni aika säästellen esim. taustamusaa, juuri siksikin toi lopun Street Hassle -rakentelu toimi niin vaikuttavasti. Muistin, että tässä kuvauksessa oli joku juju, ja niin se olikin kuvattu käsivaralla lähes kokonaan. Tää vaati vähän keskittymistä, mutta oli vaivan arvoinen. Vähäisestä visuaalisuudesta kertoo sekin, että ei tuntunut löytyvän mitään mielenkiintoista kuvaa googlesta tähän somisteeksi.


Kaikenlaisten starojen, kuten Jude Law'n ja Norah Jonesin tähdittämä My Blueberry Nights sen sijaan oli hyvinkin visuaalinen, vaikka molemmat taisi sijoittua johonkin isoon jenkkikaupunkiin. My Blueberry Nightsissa otettiin enemmän irti pimeässä hehkuvista neonvaloista ym. valaistuskikkailusta. Jonesin esittämän hahmon sydän on särkynyt ja hän etsiessään heilaansa tupsahtaa Law'n kulmakuppilaan, jonka tiskille lopulta uuvahtaakin poski pöytää vasten. Tämä alkujuonittelu sävyttää sitten loppuleffaa ja elämänpolkuja tallustelevan tytsyn reissua. Muistaakseni tämä oli "ihan jees", mutta itsekin meinasin uuvahtaa välillä hidastempoisuuteen, ellen olisi määrätietoisesti odottanut sitä mustikkapiirakkaa saapuvaksi. Oho, muistin jonkun Cat Powerin biisin soivan tässä ja Youtube kertoikin itse Chan Marshallin myös näyttelevän filmissä Jeremyn (Law) ex-tyttistä, kas.

What's your combat name?

40 v. ja neitsyt oli Junosta Little Miss Sunshinesta tutun homo-enon tähdittämä "nörttikomedia". Heppu oli siis semmoinen Star Wars -figuuri-intoilija, joka työskenteli elektroniikkaliikkeessä ja, hitto vie, pyöräili ja käytti kypärää! Mikä nynny. Muuten mies oli ilmeisen normaali ja hyvä tyyppi, mutta hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä. Tästähän seurasi ongelmia, kun näpsäkkä nainen ilmestyi kuvioihin. Mun mielestä tässä oli kaiken kuran seassa hauskojakin hetkiä, mutta leffan edetessä muu yleisö alkoi enenevissä määrin siirtyä television äärestä muualle. Ihan katsottava tällaiseksi kliseiseksi "huonoksi elokuvaksi"!

Huhhuh, seuraava merkintä on 4.7. Nora Roberts: Rakkauden kuu. Hämärää, hyvin hämärää. Muistaakseni tää oli ennalta-arvattava tai muuten vaan inhottavan teennäinen semikauhutrillerijännäri jostain tytöstä, jolla on ikävä menneisyys pikkukaupungissa, mutta silti, tai juuri siksi, se palaa sinne verestämään muistojaan ja kiljumaan ja kokemaan hirveitä ja tietty lopulta kaikki selviää. Tässä oli myös semmonen nuoruuden rakkaus -juoni, joka oli tosi paska ja epäuskottava.


Dirty Harry -sarjan kolmas osa Murskaaja (The Enforcer) oli sopiva mökkielokuva. Eli siis sellainen, jota tihrustaa pikkuisesta kuvaputkitelkkarista kovaan pirttipöytään nojaten miltei kuuskymppisten isän ja sedän kanssa kesäyön pikkutunneilla. Sopiva siis siksi, että se on viihdyttävä vanha toimintaleffa, jollaisia tuon ikäpolven miehet jaksaa katella kerta toisensa jälkeen. En muista tästäkään paljoa mitään, paitsi että Amyn lailla -ohjelman äiti (kuvassa) heilui pyssyn kanssa Harryn kolleegana ja lopussa ammuttiin singolla.


Pitkästä aikaa DVD-soittimella omatoimisesti katsottu leffa oli kaupanhyllyllä muovikääreiden läpi indietä huutanut Eagle vs. Shark. Muistelin tän olleen myös R&A:ssa joskus, joten ajattelin, ettei voi mennä ihan mönkään. No, hauskahan se oli. En sinänsä oo tällasten nörttiylistysten fani, mutta tällä oli tosiaan hetkensä. Mun mielestä Lily oli vallan ihana hahmo ja Jarrod pikkasen ärsyttävän puolelle menevä erikoisnörttiydellään, mutta kokonaisuus oli kuitenkin hyvä. Olin unohtanut DVD-soittimen kaukosäätimen Helsinkiin, joten en saanut tekstejä näkyviin ja tuskailinkin välillä kummallisen mongerrusenglannin kanssa. Luulin sen kuuluvan nörtti-imagoon, mutta elokuva olikin Uudesta-Seelannista! Se selvensi samoalais-läppiäkin ratkaisevasti. Hymähtelin erityisen riemukkaasti alkupuolen naamiaisille ja Fight Man -turnaukselle. Toi lopun herkähkön melankolinen musa on jotenkin tosi siisti lisä humoristiseen kohtaukseen, missä ruudussa pikseliukot tappelee.