Seuraavana muistiinpanoissa on elokuva Total Eclipse - Kielletyt tunteet. Hmm, nimenä todella etäinen ja outo, mutta muistelisin tämän olevan Leonardo DiCaprion tähdittämä historiallinen homoeroottinen runoilijatarina, jonka telkkarista katselin. Leo esittää siis Arthur Rimbaudia, pikkuvanhaa lapsineroa runoilijaa, joka kirjoittaa hurjaa lyriikkaa jo 16-vuotiaana. Vastanäyttelijänä toimii vähän hupsunnäköinen David Thewlis, joka esittää Paul Verlainea, vanhempaa alkoholiinmenevää perheellistä runoilijaa, joka kutsuu kolleegansa kotiinsa ja yllättyy Rimbaudin ollessa vasta teini-ikäinen poika. Verlainen perhe-elämä suistuu normaaliakin enemmän raiteiltaan Rimbaudin sekoittaessa pakkaa ja luova kaksikko lähteekin muihin matkoihinsa jäykästä sukukartanosta. Hyvä niin, koska oli ärsyttävää katsoa humalaista Verlainea rumissa kalsareissaan tukistamassa nuorta vaimoa ja riehumassa vauvan lähellä.
Kaksikko elelee Verlainen rahoilla muistaakseni ainakin Lontoossa? Ja käy jossain arvostetussa runoilijoiden seurassa heittämässä lokaa ja sikailemassa muuten vain. Rimbaud on aika hauska hahmo kuitenkin kaikessa ärsyttävyydessään. Hän on teini-ikäisen kaikkitietävä ja näsäviisas, mutta semmonen kokeilunhalu ja seikkailuvietti on ihailtavaa. Eriskummallisen pariskunnan edesottamukset kiehtoi loppuun asti.
Sain kaveriltani lainaksi neljän dvd:n satsin, johon kuului
Blade Runner (500) Days of Summer L.A. Confidental Rise of the footsoldier
Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.
Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.
(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.
The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.
Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.
En ole nähnyt paljoakaan vanhoja elokuvia, mutta ilmeisesti tämä on jonkinlainen klassikko. Katsoin siis digiboksilta Alastoman sataman (On the Waterfront), jossa Marlon Brando esittää pääosaa Oscar-pystin arvoisesti. Seitsemän muutakin Oscaria elokuva sai aikanaan, mutta itse en olisi ikinä filmistä kuullutkaan, ellei iskä olisi sattunut viikonloppuna sitä nauhalta katselemaan. Nojoo, ehkä hyväkin niin, sillä ilman ennakkotietoja pystyin muodostamaan objektiivisemman näkemyksen filmiin? Ja olinkin ihan tyytyväinen, että pidin Alastomasta satamasta oikeasti, enkä vain siksi, että olisin tiennyt sen olevan yksi kaikkien aikojen suurimmista mestariteoksista. Mulla kun on, kuten sanottua, taipumuksia muodostaa käsityksiäni asioista muiden mielipiteiden perusteella.
Elokuvassa mafia pyörittää satamaa ja työmiehiä nöyryytetään eikä ammattiiitto puutu peliin, koska ammattiliitto on juuri tuo mafia. Brandon esittämä Terry Malloy on se joka ikäluokan perus lihasköntti, jota ei koulupäällä ole siunattu ja joka tähtääkin jääkiek... nyrkkeilijäksi. Siinä lopulta kuitenkaan onnistumatta, kun muut vetävät nenästä. Terry joutuu valitsemaan hyvän ja pahan välillä ja sitten on söpö tyttökin mukana. Kuvia googletellessa eksyin yhteen blogiin, joka sivusanalla mainitsi Brandon huippuroolisuorituksesta ja kohtauksesta, jossa Terry juttelee Edien kanssa ja poimii pikkuhansikkaan ja pistää sen käteensä. Jos oikein ymmärsin, niin se oli Brandon oma keksintö leikitellä niin. Mun mielestä Marlon Brando ei ollut erityisen komea (tässä), jopa aika ruma tavallaan. Tai siis epäkaunis. Suretti, kun pulut oli tapettu.
