"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.

"You don't understand, Jill. People like that have something inside... something to do with death. "

Viimeisestä kirjoittelustani on jo aikaa (lue: todella helvetin paljon aikaa) ja kilpakumppanini on tainnut ehtiä postaamaan entryn jos toisenkin minun viettäessä sapattia. Ei syytä huoleen, on minulla jotain, josta kirjoittaakin, tosin taidan olla hieman häviöllä kisassa. Itsetuntoani pönkkitääkseni minun on pakko puolustautua syntymäpäivälahjaksi saamallani Fawlty Towers-boksilla, joka on vienyt kosolti arvokasta leffa-aikaa elämästäni. Joku elokuva saattaa nyt jäädä mainitsematta, mutta palaan myöhemmin asiaan, jos tarvetta ilmenee.

Tämä postaus vie melko pitkälle menneisyyteen, kirjaimellisesti, tarkemmin sanottuna Clint Eastwoodin ohjaamaan Menneisyyden otteeseen, josta arvon kilpakumppaninikin kirjoitti aiemmin. Seurasin sitä hieman huonosti "puolella silmällä", mutta kuitenkin. Suuria tunteita en sisimmässäni tuntenut heräävän ja olenkin nähtävästi kirjoittanut ainoastaan yhden huomion ylös: Jimmyn vaimo on lopussa aika karmea, kun ymmärtää miehensä teon ja puolustelee sen lapsille. Sean Penn on minulle aika vieras näyttelijä, mutta jotenkin olen saanut miehestä hieman yksitoikkoisen yhden ilmeen näyttelijän kuvan. Tämä kuva on nimenomaan negatiivinen, toisin kuin vaikkapa Bill Murrayn tapauksessa. Niin ja onhan Penn itseasiassa todella vaikuttava Rainmanissa, joten en taidakaan täysin vilpittömästi allekirjoittaa em. käsitystäni.

Delicatessen oli unenomainen ranskalaisrallittelu omituisen kerrostalon asukkaista ja miehestä, joka päätyy keskelle tuota varsin ihmisläheistä kulinarismia harjoittavaa yhteisöä. Aika hauskaa ja paikoitellen psykedeelistä menoahan tämä oli, mutta katsomista edeltävän illan pitkäksi venähtäminen oli ilmeisesti imenyt liikaa mehuja, joten en oikein jaksanut keskittyä etenkään puolivälistä eteenpäin, jolloin meno muuttui entistäkin oudommaksi. Kokemukseni ranskalaisesta elokuvasta rajoittuvat alle kymmeneen esimerkkiin, mutta kaikki näkemäni ns. Amelie-sukupolven "patonkituotannot" ovat olleet tyyliltään, tai oikeastaan joiltain merkittäviltä tyylikeinoiltaan jotenkin samanlaisia. Päällimmäisenä mielessä sängyn nitinästä lähtevä rytmihassuttelu, josta mieleyhtymät laukkaavat etenkin Amelien Pariisin samanaikaiset orgasmit-kohtaukseen. Lisää yhtäläisyyksiä löytyi näyttelijäkaartista, sillä Delicatessenin menossa olivat mukana ainakin Deux Moulinsin mustasukkainen kanta-asiakas ja Amelien isä.



En ole pahemmin nähnyt elokuvia, joissa teemana olisi länsimaiseen elämänmenoon kyllästyneen hyväosaisen tyypin totaalinen yhteiskunnasta irtautuminen, vaikka tämä ideana onkin mielenkiintoinen ja houkuttava. Tämän kilpailun myötä olen kuitenkin tutustunut kahteen edellämainitun kriteerin täyttävää pätkään, jotka molemmat sattuivat vielä olemaan manioita tapauksia. Toinen on Into the wild, josta kirjoitin jo aiemmin, mutta uudempi tapaus on kotimainen Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan samannimiseen kirjaan perustuva tarina on ollut kautta vuosikymmenten kovin suosittu ja se on poikinut myös arvatenkin lukuisia teatteriversioita. Viimeisimpänä sitä on teatteriesityksenä tarjoillut Kotkan kaupunginteatteri. Itse kirjaa on käännetty 20:lle kielelle ja siitä on tehty suomalaisen elokuvaversion lisäksi myös ranskalainen valkokangastulkinta Le Lièvre de Vatanen. Antti Litja oli tosi hyvä pääosassa, joka vaati melkoisen rauhallista ja eleetöntä, mutta myös aitoa otetta. Erityisen hauska oli osio, jossa monikansallinen turistiseurue tulee Heikki Nousiaisen opastamana häiritsemään Vatasen ja jäniksen eloa eräkämpällä. Vaistosin elokuvan tarinassa roimasti intertekstuaalisuutta, mutta kulttuurisen yleissivistykseni puutteiden vuoksi en oikein osannut yhdistää "episodeja" mihinkään tiettyyn kohteeseen.

Kaurismäen veljeksistä ehdoton lempparini on Mika. Hän on ohjannut yhden lempielokuvani, Arvottomat, jonka eräänlainen esiversio lyhytelokuva Valehtelija käsittääkseni on. Valehtelija kertoo ohjaaja-Mikan veljen ohjaaja-Akin näyttelemästä Ville Alfasta, joka on sivuhenkilönä samaisen ohjaaja-Akin esittämänä myös ohjaaja-Mikan Arvottomissa. Ville on "mies, joka rakastaa itseään", aloitteleva kirjailija, joka imee kaiken elämiseen tarvittavan loisen lailla muista ihmisistä. Dialogi on Arvottomien tapaan kaikessa hienostuneessa tökeröydessään minun suupieliäni ylöspäin vetävää, eikä siis mitenkään kummelimaisen humoristisesti, vaan yleisesti nokkeluutensa vuoksi.

Kaurismäki-teema jatkui Valehtelijan kanssa samasta dvd-kotelosta löytyvällä Jackpot 2:lla. Tämä jonkinlaiseen post-apokalyptiseen Suomeen sijoittuva lyhytelokuva oli sinänsä ihan hyvä, Martti Syrjä vain oli välillä vähän luvattoman huono näyttelijä. Vilpittömän rakkauden säilyminen muuten synkässä ja raunoituneessa maailmassa oli ihan koskettavaa. Ärsyttävän symbolinen helikopterisekoilu ihastutti ja vihastutti: jotenkin sekä Valehtelija ja Jackpot 2 olivat kerronnaltaan ja kerrontatekniikaltaan (?) sellaisia pläjäyksiä, että ne vaatisivat auetakseen kunnollista paneutumista ja brainstormausta, jollaisiin et itse ihan kaikissa mielentiloissa kykene.

TÄSSÄ VAIHEESSA PALAAN BLOGIN ÄÄREEN YLI KUUKAUDEN PITUISEN TAUON JÄLKEEN.

Pahasti tätä elokuviin liittyvää juttuamme laiminlyöden en ole todellakaan pitänyt listaa kuukauden ja yhden viikon mittaisen tauon aikana katsomistani elokuvista, joten blogin päivittely tulee aiheuttamaan omalla kohdallani päivittelyä. Huh, mistä alkaisin.

Tällaisen tauon jälkeen on hieman syljeskeltävä kronologisuuden ja muun tarkkuuden päälle, sillä en todellakaan muista missä järjestyksessä olen leffoja katsonut.

Tämän kirjoituksen päättää ja (toivottavasti) uuden, blogiaktiivisemman sivun elämässäni kääntää, joku eroottinen trilleri. Tässä vaiheessa suoritan pientä tutkimustyötä, sillä en kuollaksenikaan muista tämän "palan" nimeä. No juu, täytyy jälleen kerran todeta oma avuttomuus ja langeta polvilleen varistenkin huutaessa kooveegeetä. Kyseessä oli kuitenkin teeveestä yöllä tullut pehmopornoilu, joka kertoi seuraavaa suurta elokuvaprojektiaan suunnittelevasta ohjaajasta. Tämän ohjaajamiekkosen ajatuksena oli tehdä jonkinlainen kuvaus seksistä nauttivista naisista. Tarkennan nyt sen verran, että ohjaajamiekkosen ajatuksena oli kuvata naisten nautintoa näiden nauttiessa seksistä. Ensin mies etsii elokuvaansa kolmea naisnäyttelijää ja suorittaa haastatteluja osia varten. Hieman yllättäen mies ei harrasta seksiä kenenkään haastateltavan kanssa. Tapahtuu kiivas lesboilu ja miehellä on käsissään kolme pääosanäyttelijää. Kiivasta lesboilua saattoi tapahtua useamminkin. Eipä tästä oikein muuta sanottavaa ole, paitsi että lopussa sattuu ja tapahtuu alun keskittyessä näyttelijäkokelaiden haastatteluihin, ja keskivaiheen kuvatessa kiivaasta lesboilua. Elokuva oli ranskalainen (yllätysyllätys).

Päätän kirjoitukseni maailman parhaaseen elokuvaan. Kyseessä on Once upon a time in the West, härmäksi Huuliharppukostaja. Tämä mestariteos on silkkaa nautintoa heti liki kymmenminuuttisesta aloituskohtauksesta alkaen. Kamera-ajot ja -kulmat, dialogi, Ennio Morriconen fantastinen musiikki... Roolisuoritukset ovat ehkä ainoa muita osa-alueita hieman heikompi kohta: vain Henry Fonda ja Charles Bronson ovat sanoinkuvaamattoman täydellisiä osissaan.



30

"I love the glitter!"

Kisassa vallitsee epävirallinen olympiatauko. Tarpeeksi eskapismia ja draamaa vuorokauden 24 tuntiin tulee, kun jännää urheilua telkkarista.


Vuoden toinen marathon oli ohjelmistoltaan minusta riippumaton, mutta ihan innolla sen otin vastaan viime viikonloppuna. Disney-putki alkoi Leijonakuninkaalla (the Lion King), jonka muistelen nähneeni elokuvateatterissa aikoinaan. Oli ilmeisesti ensimmäinen kokemus elokuvateatterissa. Sittemmin en tätä kokonaan kyllä ole ehkä nähnytkään. Elokuva katsottiin nyt suomeksi dubattuna, eipä tuo haitannut, enkä nurise autenttisuuden perään, sillä ääninäyttely oli varsin mallikasta. Pienenä en liiemmin tykännyt koskaan varsinaisista lastenelokuvista, koska en tykännyt siitä, että kokoajan pitää laulaa. Tosi outoa, tykkääkö lapset oikeasti noista lauluista? Minä en ainakaan lämmennyt Can You Feel the Love Tonightille vasta kuin joskus yläasteella. Nyttemmin siedän musikaaleja ja Leijonakuningaskin upposi lauluineen ihan mainiosti. Nyt vasta todella tajusin mitä tunnetko jo rakkauden -lyriikat tarkoittaa poikamiesbokseineen. Tarina toimii ja kynänjälki on mallikasta. Siistiä kyllä, kun kaikki eläimet polvistuu!


Toinen elokuva oli Aladdin, jonka muistan joskus pyörineen Imatran Prisman ravintolassa, kun siellä olen mökkimatkalla lehtipihviä ala-astelaisena mutustellut. Hitto, lehtipihvit on muuten hyviä, maustevoi ja kaikki, mmmmm! Suomeksi katsottiin tämäkin. Aladdinissa prinsessa laskeutuu palatsistaan rahvaan pariin ja rakastuu mieheen, jolla on apina. Hyvä tarina! Lueskelinpa aikani ratoksi, että Vesku Loiri oli saanut jonkin kunniamaininnan parhaana Disney-dubbaajana ever Hengen roolista. Olihan siinä suorituksessa kyllä aikamoista charmia. Kukahan tässä kuulosti Aku Ankalta? Vissiin Abu Apina, ehhee.


Kolmas Disney-pläjäys oli vanha Peter Pan, jonka aikana kärsin jo melkoisen raskaista yläluomista. Taisinpa loppupuolella hieman pilkkiäkin. Tosiasiassa tämä elokuva ei ihan muutenkaan sytyttänyt minua. Muistan lukeneeni tämän alkuosan monesti lapsena äänikirjasta, jossa oli muutama painike, joista tuli erilaisia ääniä makuuhuoneeseen. Nyt on päällimmäisenä mielessä semmonen "whi-whiu!"-tuulenpuhallus. Ja taisipa olla krokotiilin tikitystäkin. Olin alusta lähtien niin väsynyt, että mun puolesta lapset olisivat voineet käydä nukkumaan suoraan ilman Leenan lietsontaa mikä-mikämaasta. Hei tässä muuten ei laulettu huomatakseni yhtään? Missä vaiheessa Disney-leffoissa alettiin laulamaan?


Maanantai-iltana selailin Teeman nettisivuja ja Kim-Ki Dukiahan sieltä taas tuutattiin ulos TV:stä. Samaria kertoi tyttöjen taskurahahankinnoista maailman vanhimman ammatin saralla. Ikävästi käy ja toinen tytöistä ryhtyy palauttamaan rahoja. Jotenkin aika hauska osa elokuvaa tuo takaisinmaksun aika. Asiakkaat on jotenkin tosi jännittävän hienoja ja kiitollisia. Tai miten sen sanoisi? Ystävällisiä? Tuntuu, kuin he ehkä katuisivat ja parantuisivat ihmisinä. Poliisi isä saa tietää toiminnasta ja prosessoi ajatusta itsekseen. Jälleenkään vuorosanoja ei näyttelijöiden kiusaksi ollut paljoa kirjoitettu, mutta fiilistä oli sitkin enemmän ladattu hahmoihin. Monipuolinen tarina ja järkyttävän toimivaa kuvausta, mm. perheenisän laskeutuminen kerrostalon parvekkeelta.


On hauska, että näitä aasialaisia leffoja tulee katseltua aika paljon, vaikkei varsinaisesti siihen tähtääkään. YleTeema on kyllä hyvä kanava. Sen kunniaksi ninjakuva Samariasta.

Kuten sanottua, Vancouverin olympialaiset vievät ruutuajan minunkin telkkarissani, 10 tuntia kun pälyilee kakkosen ja fst:n tarjontaa, niin ei paljon elokuvat jaksa kiinnostaa. Kuitenkin naisjääkiekosta intoutuneena en malttanut päästää käsistäni neloselta iltapäivällä tullutta jääkkis/taitoluisteluleffaa Jääkenttien kuningatar (nerokas alkuperäisnimi Go Figure), jossa lahjakas jenkkitsubu pyrkii olympialaisiin taitoluistelemaan, mutta saakin jääkiekkostipendin. Ilmiömäinen kaunoluistelija ei mukamas pysy pystyssäkään hokkareilla, mutta en antanut tuollaisten pikkuseikkojen häiritä mainiota kasvutarinaa.


Ekaksi jääkkistreenit eivät maistu, mutta hiljalleen Katelin tajuaa joukkueen ihanaksi yhteisöksi ja treenaa yksin öisinkin jäähallissa. Komea poika soittaa kitaraa bändissä ja valmentaa joukkuetta, heillä on viha-rakkaussuhde. Kuten kaavaan kuuluu, leffan käännekohta on kun luovuttamisen partaalla oleva tyttö saa tietää äitinsä olleen aikoinaan huippuluistelija ja saa siitä uutta uskoa itseensä. Lopuksi pitää kamppailla jääkiekkofinaalin ja taitoluistelun olympiakarsinnan välillä, mutta ihanastihan kaikki lopulta lutviutuu paikalleen. Mielelläänhän tätä katseli ennen kuin illan tositoimet Vancouverin jäillä alkoivat. Yllättäen Go Figuresta ei löytynyt oikein yhtään kuvia internetistä, niin päätin fiilistellä tollasella toisenlaisilla otoksilla.

"Vive la France!"

Vähiin käy ennen kuin helmikuu loppuu. Melko hiljaista on siis ollut elokuvarintamalla. Viime viikonloppuna muun tohinan keskellä pyöräytettiin Amélie dvd-soittimessa ja pohdittiin, että saako siitä kirjoittaa. Päätin suoda siitä itselleni merkinnän, sillä olin kokoajan samassa huoneessa elokuvan katsomisaikana ja tehtiinpä me jopa uusi huomiokin monta kertaa nähdystä leffasta. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen läpiselailu siis.

Amélie (Le fabuleux destin d'Amélie Poulain) on vuoden 2001 ranskalaishitti, joka on kaikkien lempparielokuva irc-galleriassa. Turha sitä on kieltämään, ei Amélien ihanuutta voi vastustaa. Itseasiassa leffan vihreäpohjainen juliste oli minusta elokuvateatterilevityksen aikaan todella pelottava ja vastenmielinen ja olin varma, etten sitä halua mennä katsomaan. Siksi olinkin aika yllättynyt, kun elokuvan ensimmäistä kertaa näin ja välittömästi tykästyin. Nytpä en olekaan aivan varma, että tapahtuiko se pari vuotta sitten joulun aikaan, kun lainasin kaverilta vhs-nauhoitteen vai joskus aiemmin (huom. ei ainakaan myöhemmin!). Loogisesti pääteltynä olisin tuskin lainannut videota, jos olisin leffan jo nähnyt. Muistan, että nauha ei ollut ihan priima, mutta pimeä ja tyhjä kämppä ja joulukuusen valot loivat liiankin sopivan atmosfäärin katselulle.


Ehkä tähänastisista teksteistä on voinut tehdä huomion mieltymyksestäni pikkuseikkoihin, joten tottakai Amélie on sitten ihan unelmapätkä katsottavaksi. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet kun tuntuu olevan erikoistunut juuri näpertelemään hahmoistaan persoonallisia. Amélien konkreettiset mieltymys/inho-listaukset ovat oikein kirsikka kakun päällä (lempparini on nerokas pitkään nukkunut nainen, joka voi herättyään valvoa todella pitkään). Amélien ylisuojelevat vanhemmat ovat kasvattaneet tytön eristyksissä muista, mutta ehkä siksi hänellä onkin niin vilkas mielikuvitus. Ihailtavaa. Silti tässäkin voisi löyhästi ympätä, että happiness is only real when shared, sillä hyväntekeminen toisille on koukuttavaa ja oishan se nyt kiva jos ois oma valokuva-automaatin alustaa tonkiva poikakaveri. Kaikki näyttää niin pirun hienolta ja ihanalta jopa tiedettävästi ylipynttäytyneessä Pariisissa, värit on vahvoja ja lämpimiä ja jokainen näyttelijä tekee onnistuneen työn omassa roolissaan. Tietty päähenkilö Amélie on korulippaan timantti, eikä osaan voisi kuvitella ketään muita Audrey Tautoun sijaan (paitsi erään israelilaisen taikurin).


Mitä vielä, meinasin unohtaa yhden parhaimmista osioista, nimittäin monesti kopioidun ja jäljitellyn Yann Tiersenin säveltämän fantastisen soundtrackin! Ja se tällä katselukerralla tehty huomio oli vihanneskauppa-apulaisen Lucienin puuttuva käsivarsi.


Samana iltana/yönä katsoin espanjalaisen työttömyyskuvauksen Maanantain auringossa (Los lunes al sol), jossa muutama keski-ikäinen telakalta lomautettu mies kärvistelee hidastempoista elämäänsä pääosin hiljaisessa kantakuppilassa. Välillä yritetään hakea töitä tupaten täynnä olevasta työvoimatoimistosta, toiset kunnianhimoisemmin kuin toiset. Katselukokemus oli aika raskas ja katkonainen, jopa väkinäinen. En siis jaksanut oikein keskittyä. Odotin paljon leppoisampaa ja nimen ja kannenkin perusteella aurinkoisempaa elokuvaa. Sellaista onnellista työttömyyttä, jossa paistatellaan päivää ja nautitaan olosta ja hengailaan porukalla ja tehdään mitä halutaan hyvässä hengessä vailla työn kiireitä ja aikatauluja. Ehkä työttömyys ei ole sellaista. Varmaan elokuva kolahtaisi osuvammin jollekin samoja aikoja kokeneille kuin tällaiselle huolettomalle opiskelijaloiselle.

"Welcome to Malibu, biatch!"

Ranskalainen parkourleffa Yamakasi - Les samouraïs des temps modernes toi ekana mieleen tämän:



Ei ihan tuollaista kuitenkaan. Elokuvan alku oli siisti ja nostatti odotuksia vauhdikkaasta menosta kaupungin kaduilla. Seitsemän erilaista nuorta jäntevää heppua kiipeää kerrostalon katolle ilman turvavarusteita ja aamuaurinko kurkistaa pilven takaa. Ennen pitkää esittelyfiilistely loppui ja oli aloitettava jonkinlainen juoni. Pikkupoika matkii Yamakasi-jengiä ja kiipeää puuhun. Poika tippuu puusta, tarvitsee sydänsiirron ja parkourporukka potee syyllisyyttä. He aikovat hankkia 60 tonnia uutta elintä varten hyödyntämällä erikoistaitojaan. Robin Hood esiintyy repliikissä jos toisessakin ja rikkailta ryhdytään ammattimaisesti pihistämään arvoesineitä ja valuuttaa, heidän ollessa kotonakin.


Olisin mielelläni nähnyt enemmän puhdasta juoksentelua kadulla, enkä piileskelyä keittiön komerossa tai muuta vastaavaa. Enemmän parkouria parkourelokuvaan! Myös ryhmän hahmojen erilaisuutta olisi voinut hyödyntää paremmin, mukava poliisi kun ehkä jopa nousi tarinan päähenkilöksi, vaikka hän ajeli vain autolla. Ihan nasta filmi kuitenkin, vaikka tarina ei kovin kekseliäs ollutkaan.


Tätä oli odotettu, Pierce Brosnan -tagi! Vuoden 2008 kehutuin musikaali ja Britannian tuottoisin elokuva Mamma Mia! oli saapunut luoksemme ja toi fetajuustontuoksuisen kreikkalaissaaren nuoskaiseen Helsinkiin. Meryl Streepin äiti-hahmo on nuoruudessaan kutenut Kalokairin saarella minkä kerkesi ja nyt naimisiinmenevä tytär haluaisi saada tavata tuntemattoman isänsä. Hän kutsuu ehdokkaat häihin ja "siitähän soppa syntyy". Jos Jos rakastat oli tehty biisien lyriikoiden mukaan, niin niin on tehty tässäkin. Mutta kun kappaleita on valittavissa vain yhdeltä bändiltä, on pakko nostaa hattua onnistuneelle tarinalle, johon jokainen valittu laulu istuu oikein hyvin. ABBAlla on tosiaan paljon hittejä.

Sanoisin tämän olevan musikaali kypsempään makuun. Ensinnäkin ABBA on vanha bändi ja toiseksi päähahmot ovat päälle viisikymppisiä, lukuunottamatta hääparia. Mamma Mia!a katsoessa on hyvä fiilistellä vaikkapa villiä nuoruutta, kun Harryn sukunimi oli vielä Headbanger, päästä kasvoi kukka ja imagolasit olivat John Lennon -malliset. Toki tämän voi ottaa myös keveämmin reippaana viihdepläjäyksenä, nautiskella idyllisistä maisemista ja elokuvan yleisestä onnistuneesta "flowsta". Pierce Brosnan ei muuten ollut kovin hyvä laulamaan.

Oikeasti Mamma Mia! oli hyvä katsoa siksi, että dvd:n elokuvaa edeltävissä mainospätkissä oli mukana tämä suorastaan fantastisen kutkuttava trailer:



Wildchild - tyttökoulukuvaus, jossa kaikkien nimissä on sama sointi: Poppy, Molly, Ruby, Roddy, Gerry, Josie, Drippy... Aivan ihanaa! No, tosiasiassa elokuva ei ollut ihan noin vauhdikas, mitä yo. pätkä antoi odottaa. Unohdimme leffan nimen, joten pistettiin MM!-levy tänään uudelleen soittimeen ja katsottiin mainokset uudelleen, huhhuh. R-kioski oli mennyt juuri kiinni, joten täytyi pitkästä aikaa turvautua nettilataukseen, Wildchild oli pakko nähdä. Poppy on huonostikäyttäytyvä amerikkalainen teini, mutta onhan hänellä ollut vaikeaakin - äiti on kuollut. Osoitukseksi huonosta käytöksestä Poppy hyppää mereen. Osoitukseksi torumisesta Poppyn bisnesisä pöllyttää tyttären Englantiin sisäoppilaitokseen kasvamaan naiseksi.

"What is this place? Hogwarts?"

Aluksi Poppy ei sopeudu kuriin ja järjestykseen eikä ymmärrä hanaveden päälle ja haluaa pikimmiten lähteä "huit helvettiin". Mutta hiljalleen hän ystävystyy huonetovereidensa kanssa ja löytää vielä ihanan rehtorin pojan, eikä enää haluakaan lähteä, päinvastoin. Poppy on myös luonnonlahjakkuus haavipallossa ja on ilmeisesti perinyt taidon äidiltään joka oli - yllätys, yllätys - samaisen koulun haavipallokapteeni 70-luvulla !!! Tässä elokuvassa oksennetaan muuten kahdesti lacrosse-ottelun tuoksinnassa. 2008 ilmestynyt Wildchild on tuore tapaus, muttei silti erityisen freesi. Pahispissis karkottuu Poppysta, kun hän värjää hiuksensa tummiksi. Kaverit kääntävät Poppylle selkänsä, mutta tajuavat lopussa erehtyneensä Poppyn suhteen. Isä näkee tyttäressään menehtyneen vaimonsa. Pinnalliset jenkkikaverit saavat väistyä todellisten brittitoverien tieltä. Onneksi sentään Poppyn ja rehtorin pojan romanssi oli ihana ja aito.

ps. Katsottujen elokuvien kokonaismäärä: 38 kpl

"Honestly, if you're not willing to sound stupid you don't deserve to be in love."

Edellisessä postissa mainitulla kyläreissulla keräsin 6 muutakin sulkaa hattuuni. Anime on mennyt multa aikalailla ohi, Pokémonini olen katsonut, mutta siihen se jää. Nytkin näin vasta ekaa kertaa Naapurini Totoron. Totoro on iso pehmoinen möhkäle, jonka pikkutyttö Mei tapaa nukkumasta seuratessaan pikkuolioita pusikoiden halki metsään. Mein ja isosiskonsa Satsukin äiti on sairaalassa ja tytöt ovat ilmeisen huolissaan ja haluaisivat äidin terveenä kotiin. Metsän karvamöllit tuovat lohtua huoleen.

Elokuva näyttää tosi hienolta ja kuulostaakin myös, yksinkertainen toistuva melodia on haltioiva. Välillä tottumattoman korvaan kimeä japanilaishuutopuhe kirpaisee, mutta se toisaalta se kuuluu tunnelmaan. On hauska, että elokuva toimii usealla tasolla. Sen voi ottaa keveänä fantasiakertomuksena, jossa äidillä on vain nuha ja tytöillä hyvä säkä metsällä, tai sitten surra tyttöjen kanssa ja paeta samaa matkaa mielikuvitusmaailmaan miettiessä mikä hätä äidillä on. Ilmeisesti hänellä on selkärankatuberkuloosi, kuten Miyazakin äidillä. Kyllä tällaista mielummin katsoo kuin Autot.


Seuraavat neljä elokuvaa muodostavatkin yhden suuren kokonaisuuden, ensimmäisen elokuvamarathonin tältä vuodelta. Tutkittuani kaverin dvd-hyllyä huomasin, että eräs sana esiintyi otsakkeissa useammin kuin muut. Oli aika käynnistää marathon of LOVE!


Oikeasti ekaa elokuvaa valitessa ei vielä määrätietoisesti tähdätty marathoniin, mutta siitä viis. Love Actually on mennyt usein ohi telkkarista, vaikka se onkin aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Yhteen soljuvien elämien kavalkaadista omaksi suosikkihahmokseni nousi Hugh Grantin charmantti pääministeri, jolla on ihanasti sutinaa fantastisen kiroilevan "palvelustyttö" Natalien kanssa, ah! Myös Keira Knightleyn kolmiodraama oli hyvä ja sitä olisin seurannut enemmänkin mielelläni. Kaikki muukin oli oikein romanttista ja ihanaa, ainoastaan risoi vähän oranssipäisen pojan yli-inhimillinen viisaus ja sanavalmius. Myös Colin Firthin ja portugalilaistsubun masterminds think alike -jutustelu meni liian pitkälle. Huvitti hieman, kun kamera kaarsi eka kertaa pääministerin ulko-ovelle, sillä oltiin juuri katsottu muutama jakso Little Britainia ja tutustuttu Sebastianiin samassa huushollissa. Niin ja tämähän on jouluelokuva, mikä sen romanttisempaa! Voisikin ottaa käyttöön joulu-tagin.

Juottopisteeltä hieman mustikkakeittoa naamaan ja kevein askelin kohti seuraavaa etappia. Shakespeare in Love - elokuva josta muistin nähneeni joitain kohtauksia, mutta näemmä en mitään kovin merkittävää. Itseasiassa en kamalasti pitänyt tästä elokuvasta, sillä intensiivistä runoilua on vaikea seurata, kun ei ymmärrä puheita tekstityksestäkään huolimatta. Hetkittäin aloin aina epäuskoisesti miettimään, että ei tämä Shakespeare ole se End of an Affairin pääosamies, ja nyt olen itsekseni todennut, että ei ollutkaan. Tässä oli Joseph Fiennes ja aiemmin nähdyssä elokuvassa Ralph Fiennes, ilmankos. Sinänsä tykkäsin kyllä ajatuksesta, että olisiko tässä jotain totuuden siementä ja Romeo ja Julia olisi syntynyt tällä tavalla. Lisäksi mietin, että mistä kaikesta tämä on saanut Oscarin (yht. 7 kpl)? Puvustuksesta tietysti, mutta näköjään mm. naispää- ja sivuosapystitkin oli ansaittu. Paljon ehtii ajatella, kun ei ymmärrä dialogia.

Mutta ennen kaikkea, tässä elokuvassa Gwyneth Paltrow'lla on viikset!

Ainiin, sitä mietin myös, että poika, joka piti näytelmissä verestä ja vain verestä ja kertoi vielä nimensäkin erikoisen tärkeänoloisessa kohtauksessa, on varmaankin joku suuri myöhempi kuuluisuus myös. En jaksa sitä alkaa enää etsimään, rajansa kaikella. Mukavasti sattumalta kaikissa marathonin elokuvissa oli yhtäläisyytensä. Tässä se oli vahva englantilaisuus ja Colin Firth, kuten edellisessä Love Actuallyssa.



Pikkaisen jo alkoi puuskuttaa ja syke nousta matkan puolivälissä pikkupuuduttavan pukudraaman jäljiltä. Illan emäntä vähän vastusteli Audrey Tautoun tähdittämän Rakastaa... ei rakasta -rakkausyllätysthrillerin pyöräyttämistä elokuvakoneeseen, mutta näin silti tapahtui (englanninkielinen nimi He Loves Me... He Loves Me Not). Tarina kerrotaan kahdelta kantilta, ensin fanaattisesti rakastuneen Angéliquen silmin ja myöhemmin realistisemmin rakkaudesta täysin tietämättömän kohteen lääkäri Loicin silmin. "Amélie ihan psykona", kuten Skenet.fi:n arvostelu oivallisesti toteaa. Vaikka olenkin aikamoinen tuuliviiri mielipiteineni, en aio kääntää päätäni ja kehua tätä, kuten näköjään useat muut nettiarvostelut. Luulin tätä joksikin pre-Amélie-aikaiseksi, mutta elokuva onkin ilmestynyt 2002. Tautoun hahmo oli ärsyttävä ja elokuvan suuri yllätys ei ollut kovin yllättävä eikä kauhistuttava eikä mitään. Tulin jopa hieman vihaiseksi, että miksi minua yritettiin näin huijata. Tässä oli tärkeässä osassa Nat King Colen L-O-V-E, kuten edellisen postin Lars and the Real Girlissäkin.


En tiedä pitkänmatkanjuoksusta kovinkaan paljon, mutta ainakaan tässä marathonissa viimeiset kilometrit eivät olleet rankimpia. Itseasiassa viimeiseksi valikoitunut elokuva A Lot Like Love sattui olemaan illan paras. Amanda Peetillä on mukavaa tyttömäistä otetta. Myös Ashton Kutcher yllätti reippaan särmikkäänä nörttinä. Kaksikko tapaa nuoren aikuisuuden kynnyksellä lentokoneen vessassa ja viettää päivää New Yorkissa kuten huolettomat nuoret vain voivat viettää. Mukavaa hengailufiilistä! Ja rakkauta vähän toki. Oliver uhoaa olevansa 6 vuoden päästä menestyvä bisnesmies, joten pariskunta sopii tapaavansa silloin. No, kaikki arvaavat miten lopulta käy, ja sehän on ihanaa! Olen kerännyt elokuvahyllyyni vain mukamas hienoja ja arvostettuja elokuvia, vaikka oikeasti olen perso teiniromansseille. Mutta kyllä niidenkin pitää olla hyviä, en usko mitä tahansa baaripokaa vuosisadan rakkaustarinaksi.

"Just chill-lax, you know?"

Torstai, YleTeema: Synnyttyäsi et voi enää piiloutua, italialaisen porvarispojan kasvutarina ja opetus epäreilusta maailmasta. Sandro lähtee isän ja sedän (?) kanssa lomalle purjehtimaan välimerelle ja luiskahtaa kannen yli. Isä huomaa tämän vasta tuntien kuluttua ja sillä aikaa ihmisiä kuljettava n. 300 prosenttisesti ylibuukattu paatti on noukkinut pojan kyytiinsä. Siellä kulttuurien sulatusuunissa Sandro oppii kaiken elämästä ja haluaa tehdä hyvää huonompiosaisille. En suuremmin nauttinut tästä, joskin aina tollainen yksin aavalla ulapalla -pelottelu toimii aina. Paikoittain oli ihan hyviä huomioita elämän vääryyksistä, mut ei tää kamalasti saanut mun sympatioita kenenkään puolelle.


On aina hyväksi katsoa kylässä elokuvia, koska sillon näkee jotain sellaista, mitä ei itse keksisi katsella. Lars and the Real Girl on amerikkalainen independentleffa, eli mukava pienimuotoinen komediallinen draama isoista aiheista. 31 päivässä filmattu elokuva kertoo kuvan viiksekkäästä villapaitakaverista, joka asuttaa to-be-perheellisen veljensä autotallia ja työskentelee avokonttorissa tietokoneen äärellä. Larsin lapsuus ei ollut ihan onnistunut, äitikin kuoli synnytykseen, joten eristäytynyt mies uskaltautuu päästämään lähelleen ainoastaan postimyynnistä saapuneen Biancan. Larskan agendaa selvittää aika hyvin Biancalle annetuista tekokukista huomioitu "See they're even fake so they'll never die".

Muovinen tyttöystävä otetaan alkukankeuksien jälkeen erinomaisesti vastaan ja Biancan puuhailu ymmärtäväisten kyläläisten kanssa oli oikein hellyyttävää ja mielenkiintoista katseltavaa. Elokuvan idea inhimillisesti kohdellusta muovinukesta on oivallinen ja toteutuskin on lämpöisän lupsakka. Ei mitään rakettitiedettä, vaan semmoista mukavaa tunnepelailua. On hauska seurata Larsin ja Biancan suhteen kehitystä elokuvan aikana. Ehkä välillä jotkut hahmot tuntuvat hieman liian sanavalmiilta, mutta annettakoon se anteeksi. Karinin purskaus Larsin tehtaillessa polttopuita on asiallinen muun yliymmärtäväisyyden keskellä. Larsin puumaja on muuten tosi hieno, olen kateellinen. Ainiin, on aika opettavaista, että nuken kuollessa alkaa itkettämään.