"I love the glitter!"

Kisassa vallitsee epävirallinen olympiatauko. Tarpeeksi eskapismia ja draamaa vuorokauden 24 tuntiin tulee, kun jännää urheilua telkkarista.


Vuoden toinen marathon oli ohjelmistoltaan minusta riippumaton, mutta ihan innolla sen otin vastaan viime viikonloppuna. Disney-putki alkoi Leijonakuninkaalla (the Lion King), jonka muistelen nähneeni elokuvateatterissa aikoinaan. Oli ilmeisesti ensimmäinen kokemus elokuvateatterissa. Sittemmin en tätä kokonaan kyllä ole ehkä nähnytkään. Elokuva katsottiin nyt suomeksi dubattuna, eipä tuo haitannut, enkä nurise autenttisuuden perään, sillä ääninäyttely oli varsin mallikasta. Pienenä en liiemmin tykännyt koskaan varsinaisista lastenelokuvista, koska en tykännyt siitä, että kokoajan pitää laulaa. Tosi outoa, tykkääkö lapset oikeasti noista lauluista? Minä en ainakaan lämmennyt Can You Feel the Love Tonightille vasta kuin joskus yläasteella. Nyttemmin siedän musikaaleja ja Leijonakuningaskin upposi lauluineen ihan mainiosti. Nyt vasta todella tajusin mitä tunnetko jo rakkauden -lyriikat tarkoittaa poikamiesbokseineen. Tarina toimii ja kynänjälki on mallikasta. Siistiä kyllä, kun kaikki eläimet polvistuu!


Toinen elokuva oli Aladdin, jonka muistan joskus pyörineen Imatran Prisman ravintolassa, kun siellä olen mökkimatkalla lehtipihviä ala-astelaisena mutustellut. Hitto, lehtipihvit on muuten hyviä, maustevoi ja kaikki, mmmmm! Suomeksi katsottiin tämäkin. Aladdinissa prinsessa laskeutuu palatsistaan rahvaan pariin ja rakastuu mieheen, jolla on apina. Hyvä tarina! Lueskelinpa aikani ratoksi, että Vesku Loiri oli saanut jonkin kunniamaininnan parhaana Disney-dubbaajana ever Hengen roolista. Olihan siinä suorituksessa kyllä aikamoista charmia. Kukahan tässä kuulosti Aku Ankalta? Vissiin Abu Apina, ehhee.


Kolmas Disney-pläjäys oli vanha Peter Pan, jonka aikana kärsin jo melkoisen raskaista yläluomista. Taisinpa loppupuolella hieman pilkkiäkin. Tosiasiassa tämä elokuva ei ihan muutenkaan sytyttänyt minua. Muistan lukeneeni tämän alkuosan monesti lapsena äänikirjasta, jossa oli muutama painike, joista tuli erilaisia ääniä makuuhuoneeseen. Nyt on päällimmäisenä mielessä semmonen "whi-whiu!"-tuulenpuhallus. Ja taisipa olla krokotiilin tikitystäkin. Olin alusta lähtien niin väsynyt, että mun puolesta lapset olisivat voineet käydä nukkumaan suoraan ilman Leenan lietsontaa mikä-mikämaasta. Hei tässä muuten ei laulettu huomatakseni yhtään? Missä vaiheessa Disney-leffoissa alettiin laulamaan?


Maanantai-iltana selailin Teeman nettisivuja ja Kim-Ki Dukiahan sieltä taas tuutattiin ulos TV:stä. Samaria kertoi tyttöjen taskurahahankinnoista maailman vanhimman ammatin saralla. Ikävästi käy ja toinen tytöistä ryhtyy palauttamaan rahoja. Jotenkin aika hauska osa elokuvaa tuo takaisinmaksun aika. Asiakkaat on jotenkin tosi jännittävän hienoja ja kiitollisia. Tai miten sen sanoisi? Ystävällisiä? Tuntuu, kuin he ehkä katuisivat ja parantuisivat ihmisinä. Poliisi isä saa tietää toiminnasta ja prosessoi ajatusta itsekseen. Jälleenkään vuorosanoja ei näyttelijöiden kiusaksi ollut paljoa kirjoitettu, mutta fiilistä oli sitkin enemmän ladattu hahmoihin. Monipuolinen tarina ja järkyttävän toimivaa kuvausta, mm. perheenisän laskeutuminen kerrostalon parvekkeelta.


On hauska, että näitä aasialaisia leffoja tulee katseltua aika paljon, vaikkei varsinaisesti siihen tähtääkään. YleTeema on kyllä hyvä kanava. Sen kunniaksi ninjakuva Samariasta.

Kuten sanottua, Vancouverin olympialaiset vievät ruutuajan minunkin telkkarissani, 10 tuntia kun pälyilee kakkosen ja fst:n tarjontaa, niin ei paljon elokuvat jaksa kiinnostaa. Kuitenkin naisjääkiekosta intoutuneena en malttanut päästää käsistäni neloselta iltapäivällä tullutta jääkkis/taitoluisteluleffaa Jääkenttien kuningatar (nerokas alkuperäisnimi Go Figure), jossa lahjakas jenkkitsubu pyrkii olympialaisiin taitoluistelemaan, mutta saakin jääkiekkostipendin. Ilmiömäinen kaunoluistelija ei mukamas pysy pystyssäkään hokkareilla, mutta en antanut tuollaisten pikkuseikkojen häiritä mainiota kasvutarinaa.


Ekaksi jääkkistreenit eivät maistu, mutta hiljalleen Katelin tajuaa joukkueen ihanaksi yhteisöksi ja treenaa yksin öisinkin jäähallissa. Komea poika soittaa kitaraa bändissä ja valmentaa joukkuetta, heillä on viha-rakkaussuhde. Kuten kaavaan kuuluu, leffan käännekohta on kun luovuttamisen partaalla oleva tyttö saa tietää äitinsä olleen aikoinaan huippuluistelija ja saa siitä uutta uskoa itseensä. Lopuksi pitää kamppailla jääkiekkofinaalin ja taitoluistelun olympiakarsinnan välillä, mutta ihanastihan kaikki lopulta lutviutuu paikalleen. Mielelläänhän tätä katseli ennen kuin illan tositoimet Vancouverin jäillä alkoivat. Yllättäen Go Figuresta ei löytynyt oikein yhtään kuvia internetistä, niin päätin fiilistellä tollasella toisenlaisilla otoksilla.

"Vive la France!"

Vähiin käy ennen kuin helmikuu loppuu. Melko hiljaista on siis ollut elokuvarintamalla. Viime viikonloppuna muun tohinan keskellä pyöräytettiin Amélie dvd-soittimessa ja pohdittiin, että saako siitä kirjoittaa. Päätin suoda siitä itselleni merkinnän, sillä olin kokoajan samassa huoneessa elokuvan katsomisaikana ja tehtiinpä me jopa uusi huomiokin monta kertaa nähdystä leffasta. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen läpiselailu siis.

Amélie (Le fabuleux destin d'Amélie Poulain) on vuoden 2001 ranskalaishitti, joka on kaikkien lempparielokuva irc-galleriassa. Turha sitä on kieltämään, ei Amélien ihanuutta voi vastustaa. Itseasiassa leffan vihreäpohjainen juliste oli minusta elokuvateatterilevityksen aikaan todella pelottava ja vastenmielinen ja olin varma, etten sitä halua mennä katsomaan. Siksi olinkin aika yllättynyt, kun elokuvan ensimmäistä kertaa näin ja välittömästi tykästyin. Nytpä en olekaan aivan varma, että tapahtuiko se pari vuotta sitten joulun aikaan, kun lainasin kaverilta vhs-nauhoitteen vai joskus aiemmin (huom. ei ainakaan myöhemmin!). Loogisesti pääteltynä olisin tuskin lainannut videota, jos olisin leffan jo nähnyt. Muistan, että nauha ei ollut ihan priima, mutta pimeä ja tyhjä kämppä ja joulukuusen valot loivat liiankin sopivan atmosfäärin katselulle.


Ehkä tähänastisista teksteistä on voinut tehdä huomion mieltymyksestäni pikkuseikkoihin, joten tottakai Amélie on sitten ihan unelmapätkä katsottavaksi. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet kun tuntuu olevan erikoistunut juuri näpertelemään hahmoistaan persoonallisia. Amélien konkreettiset mieltymys/inho-listaukset ovat oikein kirsikka kakun päällä (lempparini on nerokas pitkään nukkunut nainen, joka voi herättyään valvoa todella pitkään). Amélien ylisuojelevat vanhemmat ovat kasvattaneet tytön eristyksissä muista, mutta ehkä siksi hänellä onkin niin vilkas mielikuvitus. Ihailtavaa. Silti tässäkin voisi löyhästi ympätä, että happiness is only real when shared, sillä hyväntekeminen toisille on koukuttavaa ja oishan se nyt kiva jos ois oma valokuva-automaatin alustaa tonkiva poikakaveri. Kaikki näyttää niin pirun hienolta ja ihanalta jopa tiedettävästi ylipynttäytyneessä Pariisissa, värit on vahvoja ja lämpimiä ja jokainen näyttelijä tekee onnistuneen työn omassa roolissaan. Tietty päähenkilö Amélie on korulippaan timantti, eikä osaan voisi kuvitella ketään muita Audrey Tautoun sijaan (paitsi erään israelilaisen taikurin).


Mitä vielä, meinasin unohtaa yhden parhaimmista osioista, nimittäin monesti kopioidun ja jäljitellyn Yann Tiersenin säveltämän fantastisen soundtrackin! Ja se tällä katselukerralla tehty huomio oli vihanneskauppa-apulaisen Lucienin puuttuva käsivarsi.


Samana iltana/yönä katsoin espanjalaisen työttömyyskuvauksen Maanantain auringossa (Los lunes al sol), jossa muutama keski-ikäinen telakalta lomautettu mies kärvistelee hidastempoista elämäänsä pääosin hiljaisessa kantakuppilassa. Välillä yritetään hakea töitä tupaten täynnä olevasta työvoimatoimistosta, toiset kunnianhimoisemmin kuin toiset. Katselukokemus oli aika raskas ja katkonainen, jopa väkinäinen. En siis jaksanut oikein keskittyä. Odotin paljon leppoisampaa ja nimen ja kannenkin perusteella aurinkoisempaa elokuvaa. Sellaista onnellista työttömyyttä, jossa paistatellaan päivää ja nautitaan olosta ja hengailaan porukalla ja tehdään mitä halutaan hyvässä hengessä vailla työn kiireitä ja aikatauluja. Ehkä työttömyys ei ole sellaista. Varmaan elokuva kolahtaisi osuvammin jollekin samoja aikoja kokeneille kuin tällaiselle huolettomalle opiskelijaloiselle.

"Welcome to Malibu, biatch!"

Ranskalainen parkourleffa Yamakasi - Les samouraïs des temps modernes toi ekana mieleen tämän:



Ei ihan tuollaista kuitenkaan. Elokuvan alku oli siisti ja nostatti odotuksia vauhdikkaasta menosta kaupungin kaduilla. Seitsemän erilaista nuorta jäntevää heppua kiipeää kerrostalon katolle ilman turvavarusteita ja aamuaurinko kurkistaa pilven takaa. Ennen pitkää esittelyfiilistely loppui ja oli aloitettava jonkinlainen juoni. Pikkupoika matkii Yamakasi-jengiä ja kiipeää puuhun. Poika tippuu puusta, tarvitsee sydänsiirron ja parkourporukka potee syyllisyyttä. He aikovat hankkia 60 tonnia uutta elintä varten hyödyntämällä erikoistaitojaan. Robin Hood esiintyy repliikissä jos toisessakin ja rikkailta ryhdytään ammattimaisesti pihistämään arvoesineitä ja valuuttaa, heidän ollessa kotonakin.


Olisin mielelläni nähnyt enemmän puhdasta juoksentelua kadulla, enkä piileskelyä keittiön komerossa tai muuta vastaavaa. Enemmän parkouria parkourelokuvaan! Myös ryhmän hahmojen erilaisuutta olisi voinut hyödyntää paremmin, mukava poliisi kun ehkä jopa nousi tarinan päähenkilöksi, vaikka hän ajeli vain autolla. Ihan nasta filmi kuitenkin, vaikka tarina ei kovin kekseliäs ollutkaan.


Tätä oli odotettu, Pierce Brosnan -tagi! Vuoden 2008 kehutuin musikaali ja Britannian tuottoisin elokuva Mamma Mia! oli saapunut luoksemme ja toi fetajuustontuoksuisen kreikkalaissaaren nuoskaiseen Helsinkiin. Meryl Streepin äiti-hahmo on nuoruudessaan kutenut Kalokairin saarella minkä kerkesi ja nyt naimisiinmenevä tytär haluaisi saada tavata tuntemattoman isänsä. Hän kutsuu ehdokkaat häihin ja "siitähän soppa syntyy". Jos Jos rakastat oli tehty biisien lyriikoiden mukaan, niin niin on tehty tässäkin. Mutta kun kappaleita on valittavissa vain yhdeltä bändiltä, on pakko nostaa hattua onnistuneelle tarinalle, johon jokainen valittu laulu istuu oikein hyvin. ABBAlla on tosiaan paljon hittejä.

Sanoisin tämän olevan musikaali kypsempään makuun. Ensinnäkin ABBA on vanha bändi ja toiseksi päähahmot ovat päälle viisikymppisiä, lukuunottamatta hääparia. Mamma Mia!a katsoessa on hyvä fiilistellä vaikkapa villiä nuoruutta, kun Harryn sukunimi oli vielä Headbanger, päästä kasvoi kukka ja imagolasit olivat John Lennon -malliset. Toki tämän voi ottaa myös keveämmin reippaana viihdepläjäyksenä, nautiskella idyllisistä maisemista ja elokuvan yleisestä onnistuneesta "flowsta". Pierce Brosnan ei muuten ollut kovin hyvä laulamaan.

Oikeasti Mamma Mia! oli hyvä katsoa siksi, että dvd:n elokuvaa edeltävissä mainospätkissä oli mukana tämä suorastaan fantastisen kutkuttava trailer:



Wildchild - tyttökoulukuvaus, jossa kaikkien nimissä on sama sointi: Poppy, Molly, Ruby, Roddy, Gerry, Josie, Drippy... Aivan ihanaa! No, tosiasiassa elokuva ei ollut ihan noin vauhdikas, mitä yo. pätkä antoi odottaa. Unohdimme leffan nimen, joten pistettiin MM!-levy tänään uudelleen soittimeen ja katsottiin mainokset uudelleen, huhhuh. R-kioski oli mennyt juuri kiinni, joten täytyi pitkästä aikaa turvautua nettilataukseen, Wildchild oli pakko nähdä. Poppy on huonostikäyttäytyvä amerikkalainen teini, mutta onhan hänellä ollut vaikeaakin - äiti on kuollut. Osoitukseksi huonosta käytöksestä Poppy hyppää mereen. Osoitukseksi torumisesta Poppyn bisnesisä pöllyttää tyttären Englantiin sisäoppilaitokseen kasvamaan naiseksi.

"What is this place? Hogwarts?"

Aluksi Poppy ei sopeudu kuriin ja järjestykseen eikä ymmärrä hanaveden päälle ja haluaa pikimmiten lähteä "huit helvettiin". Mutta hiljalleen hän ystävystyy huonetovereidensa kanssa ja löytää vielä ihanan rehtorin pojan, eikä enää haluakaan lähteä, päinvastoin. Poppy on myös luonnonlahjakkuus haavipallossa ja on ilmeisesti perinyt taidon äidiltään joka oli - yllätys, yllätys - samaisen koulun haavipallokapteeni 70-luvulla !!! Tässä elokuvassa oksennetaan muuten kahdesti lacrosse-ottelun tuoksinnassa. 2008 ilmestynyt Wildchild on tuore tapaus, muttei silti erityisen freesi. Pahispissis karkottuu Poppysta, kun hän värjää hiuksensa tummiksi. Kaverit kääntävät Poppylle selkänsä, mutta tajuavat lopussa erehtyneensä Poppyn suhteen. Isä näkee tyttäressään menehtyneen vaimonsa. Pinnalliset jenkkikaverit saavat väistyä todellisten brittitoverien tieltä. Onneksi sentään Poppyn ja rehtorin pojan romanssi oli ihana ja aito.

ps. Katsottujen elokuvien kokonaismäärä: 38 kpl

"Honestly, if you're not willing to sound stupid you don't deserve to be in love."

Edellisessä postissa mainitulla kyläreissulla keräsin 6 muutakin sulkaa hattuuni. Anime on mennyt multa aikalailla ohi, Pokémonini olen katsonut, mutta siihen se jää. Nytkin näin vasta ekaa kertaa Naapurini Totoron. Totoro on iso pehmoinen möhkäle, jonka pikkutyttö Mei tapaa nukkumasta seuratessaan pikkuolioita pusikoiden halki metsään. Mein ja isosiskonsa Satsukin äiti on sairaalassa ja tytöt ovat ilmeisen huolissaan ja haluaisivat äidin terveenä kotiin. Metsän karvamöllit tuovat lohtua huoleen.

Elokuva näyttää tosi hienolta ja kuulostaakin myös, yksinkertainen toistuva melodia on haltioiva. Välillä tottumattoman korvaan kimeä japanilaishuutopuhe kirpaisee, mutta se toisaalta se kuuluu tunnelmaan. On hauska, että elokuva toimii usealla tasolla. Sen voi ottaa keveänä fantasiakertomuksena, jossa äidillä on vain nuha ja tytöillä hyvä säkä metsällä, tai sitten surra tyttöjen kanssa ja paeta samaa matkaa mielikuvitusmaailmaan miettiessä mikä hätä äidillä on. Ilmeisesti hänellä on selkärankatuberkuloosi, kuten Miyazakin äidillä. Kyllä tällaista mielummin katsoo kuin Autot.


Seuraavat neljä elokuvaa muodostavatkin yhden suuren kokonaisuuden, ensimmäisen elokuvamarathonin tältä vuodelta. Tutkittuani kaverin dvd-hyllyä huomasin, että eräs sana esiintyi otsakkeissa useammin kuin muut. Oli aika käynnistää marathon of LOVE!


Oikeasti ekaa elokuvaa valitessa ei vielä määrätietoisesti tähdätty marathoniin, mutta siitä viis. Love Actually on mennyt usein ohi telkkarista, vaikka se onkin aina vaikuttanut mielenkiintoiselta. Yhteen soljuvien elämien kavalkaadista omaksi suosikkihahmokseni nousi Hugh Grantin charmantti pääministeri, jolla on ihanasti sutinaa fantastisen kiroilevan "palvelustyttö" Natalien kanssa, ah! Myös Keira Knightleyn kolmiodraama oli hyvä ja sitä olisin seurannut enemmänkin mielelläni. Kaikki muukin oli oikein romanttista ja ihanaa, ainoastaan risoi vähän oranssipäisen pojan yli-inhimillinen viisaus ja sanavalmius. Myös Colin Firthin ja portugalilaistsubun masterminds think alike -jutustelu meni liian pitkälle. Huvitti hieman, kun kamera kaarsi eka kertaa pääministerin ulko-ovelle, sillä oltiin juuri katsottu muutama jakso Little Britainia ja tutustuttu Sebastianiin samassa huushollissa. Niin ja tämähän on jouluelokuva, mikä sen romanttisempaa! Voisikin ottaa käyttöön joulu-tagin.

Juottopisteeltä hieman mustikkakeittoa naamaan ja kevein askelin kohti seuraavaa etappia. Shakespeare in Love - elokuva josta muistin nähneeni joitain kohtauksia, mutta näemmä en mitään kovin merkittävää. Itseasiassa en kamalasti pitänyt tästä elokuvasta, sillä intensiivistä runoilua on vaikea seurata, kun ei ymmärrä puheita tekstityksestäkään huolimatta. Hetkittäin aloin aina epäuskoisesti miettimään, että ei tämä Shakespeare ole se End of an Affairin pääosamies, ja nyt olen itsekseni todennut, että ei ollutkaan. Tässä oli Joseph Fiennes ja aiemmin nähdyssä elokuvassa Ralph Fiennes, ilmankos. Sinänsä tykkäsin kyllä ajatuksesta, että olisiko tässä jotain totuuden siementä ja Romeo ja Julia olisi syntynyt tällä tavalla. Lisäksi mietin, että mistä kaikesta tämä on saanut Oscarin (yht. 7 kpl)? Puvustuksesta tietysti, mutta näköjään mm. naispää- ja sivuosapystitkin oli ansaittu. Paljon ehtii ajatella, kun ei ymmärrä dialogia.

Mutta ennen kaikkea, tässä elokuvassa Gwyneth Paltrow'lla on viikset!

Ainiin, sitä mietin myös, että poika, joka piti näytelmissä verestä ja vain verestä ja kertoi vielä nimensäkin erikoisen tärkeänoloisessa kohtauksessa, on varmaankin joku suuri myöhempi kuuluisuus myös. En jaksa sitä alkaa enää etsimään, rajansa kaikella. Mukavasti sattumalta kaikissa marathonin elokuvissa oli yhtäläisyytensä. Tässä se oli vahva englantilaisuus ja Colin Firth, kuten edellisessä Love Actuallyssa.



Pikkaisen jo alkoi puuskuttaa ja syke nousta matkan puolivälissä pikkupuuduttavan pukudraaman jäljiltä. Illan emäntä vähän vastusteli Audrey Tautoun tähdittämän Rakastaa... ei rakasta -rakkausyllätysthrillerin pyöräyttämistä elokuvakoneeseen, mutta näin silti tapahtui (englanninkielinen nimi He Loves Me... He Loves Me Not). Tarina kerrotaan kahdelta kantilta, ensin fanaattisesti rakastuneen Angéliquen silmin ja myöhemmin realistisemmin rakkaudesta täysin tietämättömän kohteen lääkäri Loicin silmin. "Amélie ihan psykona", kuten Skenet.fi:n arvostelu oivallisesti toteaa. Vaikka olenkin aikamoinen tuuliviiri mielipiteineni, en aio kääntää päätäni ja kehua tätä, kuten näköjään useat muut nettiarvostelut. Luulin tätä joksikin pre-Amélie-aikaiseksi, mutta elokuva onkin ilmestynyt 2002. Tautoun hahmo oli ärsyttävä ja elokuvan suuri yllätys ei ollut kovin yllättävä eikä kauhistuttava eikä mitään. Tulin jopa hieman vihaiseksi, että miksi minua yritettiin näin huijata. Tässä oli tärkeässä osassa Nat King Colen L-O-V-E, kuten edellisen postin Lars and the Real Girlissäkin.


En tiedä pitkänmatkanjuoksusta kovinkaan paljon, mutta ainakaan tässä marathonissa viimeiset kilometrit eivät olleet rankimpia. Itseasiassa viimeiseksi valikoitunut elokuva A Lot Like Love sattui olemaan illan paras. Amanda Peetillä on mukavaa tyttömäistä otetta. Myös Ashton Kutcher yllätti reippaan särmikkäänä nörttinä. Kaksikko tapaa nuoren aikuisuuden kynnyksellä lentokoneen vessassa ja viettää päivää New Yorkissa kuten huolettomat nuoret vain voivat viettää. Mukavaa hengailufiilistä! Ja rakkauta vähän toki. Oliver uhoaa olevansa 6 vuoden päästä menestyvä bisnesmies, joten pariskunta sopii tapaavansa silloin. No, kaikki arvaavat miten lopulta käy, ja sehän on ihanaa! Olen kerännyt elokuvahyllyyni vain mukamas hienoja ja arvostettuja elokuvia, vaikka oikeasti olen perso teiniromansseille. Mutta kyllä niidenkin pitää olla hyviä, en usko mitä tahansa baaripokaa vuosisadan rakkaustarinaksi.

"Just chill-lax, you know?"

Torstai, YleTeema: Synnyttyäsi et voi enää piiloutua, italialaisen porvarispojan kasvutarina ja opetus epäreilusta maailmasta. Sandro lähtee isän ja sedän (?) kanssa lomalle purjehtimaan välimerelle ja luiskahtaa kannen yli. Isä huomaa tämän vasta tuntien kuluttua ja sillä aikaa ihmisiä kuljettava n. 300 prosenttisesti ylibuukattu paatti on noukkinut pojan kyytiinsä. Siellä kulttuurien sulatusuunissa Sandro oppii kaiken elämästä ja haluaa tehdä hyvää huonompiosaisille. En suuremmin nauttinut tästä, joskin aina tollainen yksin aavalla ulapalla -pelottelu toimii aina. Paikoittain oli ihan hyviä huomioita elämän vääryyksistä, mut ei tää kamalasti saanut mun sympatioita kenenkään puolelle.


On aina hyväksi katsoa kylässä elokuvia, koska sillon näkee jotain sellaista, mitä ei itse keksisi katsella. Lars and the Real Girl on amerikkalainen independentleffa, eli mukava pienimuotoinen komediallinen draama isoista aiheista. 31 päivässä filmattu elokuva kertoo kuvan viiksekkäästä villapaitakaverista, joka asuttaa to-be-perheellisen veljensä autotallia ja työskentelee avokonttorissa tietokoneen äärellä. Larsin lapsuus ei ollut ihan onnistunut, äitikin kuoli synnytykseen, joten eristäytynyt mies uskaltautuu päästämään lähelleen ainoastaan postimyynnistä saapuneen Biancan. Larskan agendaa selvittää aika hyvin Biancalle annetuista tekokukista huomioitu "See they're even fake so they'll never die".

Muovinen tyttöystävä otetaan alkukankeuksien jälkeen erinomaisesti vastaan ja Biancan puuhailu ymmärtäväisten kyläläisten kanssa oli oikein hellyyttävää ja mielenkiintoista katseltavaa. Elokuvan idea inhimillisesti kohdellusta muovinukesta on oivallinen ja toteutuskin on lämpöisän lupsakka. Ei mitään rakettitiedettä, vaan semmoista mukavaa tunnepelailua. On hauska seurata Larsin ja Biancan suhteen kehitystä elokuvan aikana. Ehkä välillä jotkut hahmot tuntuvat hieman liian sanavalmiilta, mutta annettakoon se anteeksi. Karinin purskaus Larsin tehtaillessa polttopuita on asiallinen muun yliymmärtäväisyyden keskellä. Larsin puumaja on muuten tosi hieno, olen kateellinen. Ainiin, on aika opettavaista, että nuken kuollessa alkaa itkettämään.

"That was twenty-five years ago, going up this street, in the back of that car."

Hyvät lukijat. Olen syönyt jäätelökakkua, ommellut ompelukoneella, tehnyt ja syönyt makaroonilaatikkoa, vieraillut sukulaisella, soittanut polkuharmoonia, dyykannut elektroniikkaa. Tämä oli kertomus siitä, kuinka olen ollut 2 päivää katsomatta elokuvia.

Sunnuntaina iloitsin hyvästä groovesta, olihan pohjilla nappisuoritus kuluneen viikon ajalta, joka päivälle elokuva ja vielä yksi yli. Samaan syssyyn verkkokalvoilleni heijastui reilu tuntinen Simpsoneita ja vähän pidempi tovi Clint Itäpuun (eikös tää oo Clintin akuankka-nimi? *) jännäriä vanhoista kaveruksista.

The Simpsons Movien otin vastaan oikeastaan ylipitkänä normijaksona samaisesta sarjasta. En osaa sanoa siitä kovinkaan paljon mitään, juurikaan siksi, ettei se kamalasti poikennut itse sarjasta. Elokuvan sisällä oli tavallaan samalla tavalla monta pikkutarinaa kuin tv-jaksossakin, mutta yksi pääjuoni, joka oli ihan kelpo. Nauroin muutamaan kertaan ihan ääneen. En oikein muista, että oliko tässä alussa mitään ns. hahmojen esittelyä, kuten elokuvissa yleensä, vai oletettiinko, että kaikki tuntevat Simpsonit ennestään. Olin unohtanut Arnoldin "cameo-roolin" ja hauska "I was elected to lead, not to read" yllätti iloisesti. Muuten elokuva ei ollut mikään Simpsons-historian huikein tarina. Parempiakin jaksoja on tehty.


Sunnuntain toinen vaikuttavampi elokuva oli Menneisyyden ote (Mystic River), jonka alussa kolme pojankoltiaista kuluttavat aikaa ja ympäristöä kotinurkillaan ja joutuvat hämärän miesparin nuhtelemaksi. Yksi pojista käsketään autoon ja viedään kellariin hyväksikäytettäväksi. Myöhemmin vanhat kaverukset ajautuvat jälleen tekemisiin Sean Pennin hahmon tyttären kuoltua. Villi Joki -elokuvassa ikävän miehen maineen silmissäni hankkinut Kevin Bacon onkin asiallinen tyyppi poliisina, joka tutkii tytön murhaa. Pedofileroitu Dave (Tim Robbins) on aikuisena aikamoinen ressukka ja ihmisraunio, ymmärrettävästi.

Luulin nähneeni tämän aiemmin, mutta katsoessa elokuva ei tuntunutkaan tutulta. Tämä oli kyllä yksi parhaimmista tämän rupeaman elokuvista tähän mennessä. Tietyt yhtäläisyydet kohtauksissa, kuten etupenkiltä taakse kurkkaus olivat tyylikkäitä ja tuo autojuttu etenkin karmivan pahaaenteilevä. Ilmeisen hyvin oli tarina tehty, kun uskoo kaiken vihjailun Davesta ja murhasta, mutta myöhemmin tulevat selitykset tuntuvatkin osuvan vielä paljon paremmin yhteen aiemmin näytetyn kanssa. Lopun paraati oli outo, mutta rauhoitti tilanteen. Ainiin, hauska nimi Seanin mustalla poliisipartnerilla: Whitey Powers. Tässäkin muuten oksennettiin, mutta ei muistaakseni kovin näkyvästi.


* Hah, loistavia: http://fi.wikipedia.org

"Couldn't we cut his hair?" - "Yes. We could also crucify him."

Äsken mietin uuden tekstin kirjoittamista ja kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni tuli muistikuva yhdestä ranskalaisesta elokuvasta, jossa pikkupoika uskoi kovasti olevansa tyttö. Veikkalin nähneeni sen tämän vuoden puolella ja siis kelpaavan tähän kisaan, mutta hetkeen en muistanut mitään eksaktia googletettavaa. Sittenpä onnasi, muistin pojan nimen, ja kyllä, Ruusuinen elämäni oli tullut vuoden ekana päivänä ykköseltä, mutta olin unohtanut merkata sen muistiin!


Ludovic siis oli tuo kauniskasvoinen, polkkatukkainen pikkupoika, joka ymmärsi, että Jumalan heittäessä hänelle kromosomeja savupiipusta, hän olikin vahingossa saanut kaksi x-kromosomia, ja toinen y-kromosomi oli hävinnyt matkalla. Ihan simppeliä. Perheen mielestä se ei ollut ihan noin yksinkertaista, eikä Ludo saanut pukeutua mekkoihin eikä harjoitella naimisiin menoa isän työnantajan pojan kanssa. Lopussa oli aika vinkeä "käänne", joskin päämäärä toki odotettu. Tuossa googletuksen yhteydessä lukaisin vähän toistakin tekstiä tästä aiheesta ja joku oli kyllä tosi osuvasti kuvaillut, että suvaitsevaisemmassa maailmassa tän leffan olisi tehnyt Disney. Sellaisissa värimaailmoissa ja ajatuksissa siis liikutiin päällisin puolin. Ludo veti kyllä roolinsa tosi hyvin ja oli ihan "oikea tyttö" vaikka tukkakin leikattiin.


Eilen haukkasin vähän liian ison palan ja aloin katselemaan lähes kaksituntista Fellinin Roomaa. Ja vielä läppäri sylissä. Jo valmiiksi sekava ja vaikeasti seurattava elokuva meni aika sivusilmälläseurailuksi, kun välillä pälyili tietokoneen ruudulle. Mietin jopa, että onko tätä reilua laskea mukaan kilpailuun. Eipä silti, tuskinpa olisin päässyt Fellinin Roomasta sen paremmin selville, vaikka olisinkin herkeämättä tuijottanut tv:tä, sillä käsittääkseni elokuva oli aikamoista "tajunnanvirtaa", eikä varsinaista juonta ollut. Joskin kohtauksissa seikkaili samoja ihmisiä.

Välillä elokuva näytti matkaohjelmalta tai dokumentilta, sellainen esittelyn maku oli. Nautin kyllä useista kohdista. Nuoren miehen (itse Fellini?) saapuessa kaupunkiin hänelle esiteltiin asuntoaan ja häntä asunnolle, eli erilaista kulkijaa oli kämppään kertynyt. Tässä oli sellaista mukavaa fiilistä ja touhua ja sattumaa, mitä tykkään katsella. Toinen hyvä kohtaus oli ruokailu, olikohan kyseessä jotkut juhlat, en enää muista. Samainen nuori heppu vaan kutsuttiin yhdestä kymmenistä pöydistä ja pasta bolognesea virtasi lautaselta suihin. Myös hauska kesäinen hippilorvimiskatsaus päällekäisistä ihmisistä oli mukana. Toisaalta elokuva loppui todella kummalliseen ja pitkältä tuntuneeseen ns. kirkolliseen muotinäytökseen, josta en tajunnut mitään.


Tänään tuli taas aika paljon houkuttelevia elokuvia televiosiosta. Valitsin FST:ltä tulleen tanskalaisen Syytetyn, jossa 14-vuotias sulkeutunut tyttö syyttää isäänsä hyväksikäytöstä. Elokuvana Syytetty ei ollut mikää ilmiömäinen, mutta ajatus insestisyytöksestä ja siihen puolustautumisesta oli mielenkiintoinen. Vaikka oikeus tuomitsisikin syyttömäksi, ei se kadunmiesten mielikuvia likaisesta pedofiilista muuta. Tavallaan harmistuin loppuratkaisusta, ei tässä olisi tarvinnut mennä niin pitkälle, pelkällä tuolla pohdinnalla olisi saanut tarpeeksi elokuvaa nauhalle. Toisaalta loppu oli itsessään aika hyytävä ja siksi oikeutettu.


Tanskalaisdraaman perään tulikin heti toinen Harold Lloydin tähdittämä lyhäri Seurapiirihai (Among Those Presents), ilmeisesti samaa 20-luvun tuotantoa kuin edellinenkin näkemäni. Harold olikin nyt pukeutuneena smokkiin ja sekaantunut silmäätekeviin, mutta silti paahdettiin menemään taattuun mykkäelokuvatyyliin, tällä kertaa mm. hevosen selässä ja vielä väärin päin. Eniten silmää ja sielua miellytti metsästystarinat ja eläinten kanssa kamppailu. Myös hassu päällyshousutta pakeneminen oli onnistunut ja etenkin aina kaikkien reagointi samalla tavalla huutamalla ja hätääntymällä. Jälleen mukava pikkunäppärä pätkä.