Blade Runner
(500) Days of Summer
L.A. Confidental
Rise of the footsoldier
Melkoisen kirjava neljän suora, sanoisin.
Blade Runner teki vaikutuksen. Todella. Olin joskus, ehkä lukion ekalla, lainannut sen Kotkan kirjastosta, mutta levy teki harmittavasti ratkaisevassa loppukohtauksessa melko dramaattisessa vaiheessa tenän, ja Teräjuoksija vaipui sillä erää unholaan. Nyt uusintakatsannalla Nuori Harrison Ford kyynisine karismoineen oli vakuuttava karanneita replikantteja metsästävänä erikoispoliisina. Ainakin minulle tuli pikkupoikamainen "toi ois siistii"-fiilis. Hahmossa paistoi ylemmyydentuntoinen yksinäisyys, joka ainakin allekirjoittanutta viehättää hyvinkin paljon, oli sitten kyseessä Clint Eastwoodin Man with no name tai Steve McQueenin Frank Bullit. Leffa tunnetaan scifi-noirin merkkipaaluna, ja täytyy myöntää pimeän ja sateisen Los Angelesin neonvaloineen näyttävän todella siistiltä. Miljöö on kaiketi toiminut mallina lukuisien myöhempien scifi-pätkien metropoleille; yhteneväisyyden ainakin nyt Star Warsin episodeihin II ja III huomaa välittömästi. Blade Runner on vuodelta 1982, mutta se ei tunnu vanhentuneen tippaakaan. Päinvastoin, elokuvan käsittelemät teemat käynevät tulevaisuudessa yhä ajankohtaisemmiksi. Tästä kesän pakkohankinta leffahyllyyn.
(500) Days of Summer on kyllä aikamoisen hypetetty elokuva, eikös vain? Liekö siihen syytä, sitä en tiedä. En osaa oikein jäsennellä mielipidettäni. Ehkäpä kuitenkin päällimmäisenä mieleen jäi, ettei leffa herättänyt sen suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Ihan sympaattista modernia vaihtoehtonyyhkyleffaa, jossa oli ihan mukavat musiikit. Kohta, jossa Tom lähtee aamulla kotiin vietettyään ensimmäistä kertaa yön Summerin luona, oli kieltämättä hauska, muttei kuitenkaan täysin tyydyttänyt musikaalijoukkokohtausperversiostani kumpuavia himoja.
The Man Who Wasn't Theren lisäksi en ole pahemmin uusia vanhalla tyylillä tehtyjä film-noireja nähnyt. L.A. Confidentalin laskisin samaan sarjaan T.M.W.W.T:n kanssa. Molemmat leffat on siis tehty vuoden 2000 tuntumassa ja ne sijoittuvat suurinpiirtein 1950-luvulle, ja vaikka en onnistukaan Wikipediasta tai IMDBeestä löytämään selkeällä suomen (tai englannin) kielellä L.A. Confidentalin pätevää genre-luokittelua, sanoisin sen olevan melkoista neo-noiria. Leffan katsomisesta on jo tovi, ja kun juonikin oli sen verran koukeroinen ja monimutkainen, niin en tässä oikein keksi muuta kirjoitettavaa. Kevin Spacey on aina hyvä (myös L.A. Confidentalissa), Russel Crow usein (myös L.A. Confidentalissa). Kim Basinger ei näyttänyt ikäiseltään.
Rise of the Footsoldier oli tilattu play.comista, joten suomenkielisiä tekstityksiä ei ollut tarjolla. Ääniraidan puheet koostuivat suurimmaksi osaksi mongertavasta cockneystä, joten koin paikoitellen hankalaksi ymmärtää vuorosanoja. Lisäksi tarpeeton ja runsas väkivalta saivat vastaanottokykyni hieman nihkeäksi, joten yleensäkään elokuvan katsominen ei ollut mitään sen suurempaa nautintoa. Juoni keskittyi jalkapallohuligaanina rikollisen tiensä aloittavan brittimiehen nousuun alamaailman kovaksi tekijäksi. Yhden ilmeen yrmy Ricci Harnett oli hengetön ja macho lihavuori. Pidän usein jalkapallohuliganismista elokuvan aiheena tai sivuaiheena, mutta se ei yksin riitä tekemään elokuvasta kovinkaan kummoista. Rise of the Footsoldier oli tästä hyvä esimerkki. Mitään kantavaa teemaa en rivien välistä löytänyt, eikä jo edellämainittu väkivalta väkivallan vuoksi tai kova kiroilu yksin oikein sytyttänyt.
39
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti