"I care very much about aviation."

Tiistai-ilta 3.8. Pohjois-Karjala, puolipoutaa. Palaan ensimmäiseen raportoimattomaan elokuvaan, se on tasan 4 kuukauden takaa, huhtikuun ekalta lauantailta. Stepfordin naiset jätti jotenkin inhottavan kliinisen fiiliksen, se toki oli varmaan vähän tarkoituskin. Tosin samalla siinä pyöri semmoinen huolittelemattomampi meno muistaakseni Whoopi Goldbergin hahmon ym. kumppaneiden ympärillä. En muista elokuvasta kovinkaan paljon syvempiä juttuja tai pikkuhuomioita, joten se ei tainnut olla erityisen mieleenpainuva. Paikoittain taisin nauraa? // Haha, tarkistin jälkeenpäin, Whoopi olikin BETTE MIDLER. Miten tällaiset voi sekoittaa? Tarinasta on näemmä useampi versio, tämä oli vuodelta 2004.



Bullitt oli tosi piristävä kokemus elävien kuvien maailmassa. Ihan uusi juttu minulle. Olen aina ehkä kuvitellut, etten tykkää tollaisista vanhahkoista toimintajännäreistä, mutta charmikas poliisi, Steve McQueenin esittämä Bullitt taitaa olla ammattikuntansa kermaa. Väkivaltaa, verta ja seksiä oli, hitto vie, muttei itsetarkoituksellisesti. Tai tavallaan kyllä, ne oli juuri sitä itseään ja katsojaa ja elokuvan hahmoja kammottamassa, eikä siinä sivussa herkuteltavana. Sen kauheuden korostus jopa vähän yllätti tällaista 2010-luvun elokuvankatselijaa. Bullittin morsion pykätessä oksennusta poliisimiehensä työn varjopuolia kohdatessa meikäläinen ei edes olisi huomannut mitään poikkeuksellista raakuutta, ellei leffassa sitä olisi alleviivattu. En olisi muuten leffaan välttämättä törmännyt, ellen olisi selaillut isän nauhoituksia digiboksin kovalevyltä.



Tuli myös aika ylevä fiilis, kun myöhemmin Teemalta tuli elokuvamusiikkidokkari ja siinä puitiin esimerkkinä äänimaailmaa Bullittin takaa-ajokohtauksesta, jossa (upeat) autot kyttäili ensin hissukseen asfalttiviidakossa musiikin soidessa. Normaalistihan leffoissa hurjastelun alkaessa musiikki kovenee, mutta tässä renkaiden ulvaistua kaasutuksen merkiksi musiikki loppuikin kuin seinään ja äänimaailma oli lopun takaa-ajon pelkkää moottorin jyrinää ja kumin kirskuntaa. Tämä innosti tutustumaan tulevaisuudessa leffahyllyn muihinkin McQueen-filmeihin.




Samana iltana telkkarissa esitettiin Leonardo "Jack" DiCarprion ja ihanaisen Cate Blanchettin (toivottavasti se tosiaan oli Cate enkä puhu läpiä päähäni) tähdittämä The Aviator - Lentäjä. Elokuva oli muistaakseni järkyttävän pitkä mainostaukojen kera ja välillä kävin haastelemassa sukulaistenkin kanssa. Mutta hyväksi kutsuisin sitä myös. Leffan johdosta tutkiskelin seuraavana päivänä lisää tarinaa elokuvan takana ja myös itse lentäjä/elokuvamogulia, olikohan sen nimi Ron Howard? (Joo, Howard Hughes oli tämä mies. Ron Howard kuiteskin elokuvaohjaaja ja tuottaja myöskin! Hah, toivottavasti en tutkiskellut Ronia, tai sitten on itsetutkiskelun paikka.) Melkoista Vesa Keskis/Sedu Koskis -menoa. Pääparin suhde oli kaltaiselleni romantiikan ystävälle ehkä elokuvan mielenkiintoisin juonne. Siksi muistankin lopun ehkä jotenkin lässähtäneen, kun kiinnostus olikin miehen loppuvuosissa.


Kalenterissa seisoo seuraavana Perintö - L'Heritage. Sekunnin sadasosan päässäni lyö tyhjää, mutta nopsastihan tuo eurooppalais elokuva mieliin muistuu. Ranskalaiskolmikko taisi muistaakseni periä epämääräisen tilan/talon jostain Itä-Euroopan maasta ja lähteä sinne tutkimaan asiaa. Ryhmällä on mukana videokamera, joka ensitöiksi varastetaan ja sitten ostetaan kalliilla takaisin. Muutenkin paikallisväestö tuottaa ongelmaa. Bussilla matka taittuu verkkaasti. Kyydissä on mm. nuori poika ja vanha mies, joilla on mukana arkku. Tämä tuottaa ihmetystä ja kolmikolle selviää, että parivaljakko on menossa sopimaan sukujen välistä pitkää riitaa, eli viemässä isoisää tapettavaksi tilien tasaamiseksi. Ryhmä lyöttäytyy näiden seuraan ja haluaa korjata vääryyttä ja kuvailee kamerallaan kaikenlaista. Elokuva oli hiukan hidastempoinen tai ainakin vähän semmoinen väritön. Kuitenkin tarina oli sinällään ihan mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, niin kyllä sen katseli.