Mittari oli yks laskuihini mukaan lukemistani lyhytelokuvista. Kai tän kelpuutin siksikin, että se tuli telkkarista, kai se silloin on oikea elokuva? Itsetyytyväinen taitelijasielu matkusti taksilla merenrannalle ja päti kulttuuripuheillaan ja ylemmyydentunnollaan takapenkillä, niin, että kuskia rupes ottamaan otsaan. Parivaljakko läksi sitten lopulta molemmat merenrantaan etsimään taiteen syvintä olemusta. Mittari oli suomalainen lyhytelokuva, joka ei mitenkään kovasti kikkaillut teknisillä ansioillaan, vaan juju oli lähinnä tarinassa ja lopun nasevassa oivalluksessa ja kai yleisessä kuittailussa taiteilijoille, näin itse sen ainakin ymmärsin.
Hyvästi, Kaunokaiseni oli toinen Teeman film noir -sarjasta ja sekin oikein hyvä. Vähän piti muistia virkistää, luulin yhdistelleeni mielessäni useamman elokuvan tarinaa, mutta ei, tästä ne olivat kaikki kiemurat. Lajityypille tyypillinen päähahmo oli yksityisetsivä, joka saa hommakseen kuljettaa kaulakorun. Kesken ylimmän jännityksen etsivä kolkataan ja koru häviää. Tätä soppaa kaikki hahmot selvittelevät sitten tahoillaan ja äksöniä riittää. Mukana on iso, väkivahva ja romuluinen typerys, nuori neito, joka työntää nokkansa joka puolelle ja rikas petollinen vanhempi nainen ja rikas vanha hyväuskoinen hölmö mies. Ja toki charmantti päähenkilöetsivä siis. Lopussa oli mun makuun kivan imelä höpöilykohtauskin, sillälailla tasapainottamaan totista dekkaria. Oli tosi hyvä ja hienon näköinen elokuva, kiihdytti vain intoa katsella noir-sarjaa pidemmällekin.
Nyt vähän ajankohtaisempaakin juttua tähän väliin, eliThe chronicles of Narnia: The lion, the witch and the wardrobe, koska niin helppoa on painaa cmd+v.
susku hitto xxxxxxx xxxx on kyl semmonen joka tykkää tollasist narnioist me oltii mikaelin kans ihan hiiltyneit ku se oli niin kuranen 0.13 susku haluan perustella 0.13 .epätotta perustele! oothan sentää elokuvaarvostelublogin kirjottaja ja salkkariesseen! 0.17 susku xxxx on siis sellanen perinteinen ritarillinen ydinperheen äiti ja tytär jonka arvoja on urhoollisuus ja uskollisuus ja oikeudenmukaisuus. ja sit toi leffa oli just yks sellanen jeesus-analogia jossa ihmiset on eläinkunnan kingei ja oikeus voittaa. ja sit siin oli vikana just se semmonen et hitto miks ne ihmiset muka tuli sinne hallitsee niit eläimii, niil meni ihan hyvin siel ennenki, ne lapset on jotaa hiton lapsii vaa. ja et "tämä on peterin taistelu"!!! ni siks ne toiset ei voinu auttaa ku peter taisteli suden kans. hiton miehuuskokeet. ja sit et just ne tytöt oli itkees sen leijonan kyljel ku mitkäki magdalan mariat ja sil aikaa veljekset taisteli rintarinnan ja leijona uhras ittesä sen ihmispojan takii just ku jeesus ja mitähän vielä. no nii, et niille lapsille annettii ne aseet ja sillee sota on pahaa mutta se on tehtävä, olkaa urheita ja tytöt sai jotku pikkutikarit ja vanhin veljes peter oli automaattisest sellanen oikeamielinen ja viisas josta oli tuleva kuningas ja sille annettii jämäkkä hehtaarimiekka.
Fauni oli hyvä tyyppi ja Tilda Swintonil roisi look.
5 päivää jäljellä vuotta 2010, n. 40 elokuvaa puitavana! Nyt hihat heilumaan.
Varastetut ihmiset oli sellainen 1950-luvun scifi-leffa, jossa ihmisille syntyi klooneja vihannespalkojen sisältä ja kohtakos siinä oli koko kylä täynnä kopioita. Yksi mies ja hänen hemaiseva naisystävänsä vain pystyivät tämän amerikkalaisen ihmiskunnan tuhon estämään eivätkä tietenkään perääntyneet haasteesta, vaikka aluksi kukaan ei heitä uskonutkaan. Tarina käytiin takauman kautta ja Teeman sivuilla luki, että loppuratkaisu ei alunperin kuulunut elokuvantekijöiden suunnitelmiin, mutta muuten loppu olis ollut niin järkyttävä. Teeman sivuilla on muutenkin mielenkiintoista juttua, mutta koska tämä ei ole mikään asiablogi, niin en rupea triviaa kopioimaan. Toisaalta elokuva oli mielenkiintoinen pitkälti noiden lukemieni juttujen ansiosta, kun asioita tajusi katsella eri vinkkelistä.
Dirty Harry -sarjaa jatkoi Ratkaiseva Isku - Sudden Impact, joka oli mun mielestä ihan viihdyttävä jännäri. Tykkäsin Dirty Harryn hahmosta, siin on särmää. Ja koska kattelin tätä keskellä päivää eikä ruvennut yhtään pitkästyttämään, niin voisin sanoa filmin olleen onnistunut! Mutkat suoriks ja pikkukylän nilkit järjestykseen. Tai siis joo, toki tässä etsittiin kummaa sarjamurhaajaa, mut haloo, totta kai kaikkien sympatiat oli sen tsiksin puolella.
Stranger on the Third Floor - Murha 3. kerroksessa aloitti Yle Teeman film noir -sarjan, jota kovin määrätietoisesti lähdin seuraamaan. Vartavasten valittu elokuva joka keskiviikkoilta, Ylen kanava, joka näkyy munkin telkkarista, yleissivistävältä ja toimivalta kuulostava idea. No, projekti ei osaltani kauhean montaa viikkoa kestänyt, mutta jonkinlainen käsitys tuli tästä genrestä kuitenkin muodostettua. Aloitusleffa Stranger on the Third floor oli sen verran hieno, etenkin ulkonäöltään, että muillekin lajityypin edustajille halusin suoda mahdollisuuden. Elokuvassa tapahtui murha (!), jonka tekijästä ei ollut varmuutta, mutta yhtä miestä vastaan todisteet oli melko suosiolliset. Reportteri-päähenkilö todisti miehen syylliseksi ja sai tuomion myötä omaksi ristikseen ikävät katsojillekin visualisoidut painajaisajatukset. Mielikuvakuvat oli hienoja ja oikean maailmankin maisemat ihailtavaa seurailtavaa. Myös tarina oli mun mielestä kivan jämäkkä paketti, ei kamalan ennalta-arvattava, muttei mystisyydessään mikään erityisen monimutkainenkaan. Napakka siistin näköinen jännäri, that's it!
Kalenterissa lukee MÖKKIVIIKKO, eli ohjelmassa oli televisiosta elokuun ekalla viikolla tulevia leffoja, jotka sopii jo semisti vanhojen miesten makuun. X-Files: Taistelu tulevaisuudesta oli juuri tällainen saunaillan jälkeen limpparin ja munkkien ääressä sattumalta seurattava myöhäisleffa. Joo, olikohan tässä jotain taudinkantaja-ampiaisia. Ainakin muistan Mulderin jossain vaiheessa ajaneen isoa konetta Pohjoisnavalla ja Scully oli sillä välin lasiputkilossa hyytelöitymässä. Ainahan nää X-Filesit jonkin verran kiinnostaa, kun ovat niin jänniä ja pääkaksikolla on charmia. Muistan lukeneeni jonkun homoeroottisen fan fictionin kirjoittajan sanoneen joskus, että Mulder ja Scully on sellainen pari, jota hän ei halua ikinä rikkoa, eli siis naittaa Mulderia kenellekään muulle. Ja pakko mainita, että näistä tulee viime kesän jälkeen mieleen aina Tarja Kulhon ja ystävien show ja Mulder ja ”Skulli”.
Flow festareitten jälkeen vietin poikamiesboksielämää pari arkipäivää ja mm. katsoin ykköseltä elokuvan Praha, jonka pääosassa oli Bondeissa ja jossain lomamatkamainoksissakin esiintynyt Mads Mikkelsen. Miehen Prahassa asunut isä oli kuollut ja mies lähti maahan vaimonsa kanssa kuolleen asioita järjestelemään. Omissa asioissakin olisi riittänyt selvittelemistä ja se tuli hänelle erittäin selväksi leffan aikana. Tämä oli taas vähän tällainen eurooppalainen aikuisten ihmisten ihmissuhde-elokuva, joka on siis ehkä päällisin puolin tylsähkö, mutta pinnan alla saattaa hyvässä lykyssä muhia mielenkiintoisiakin juonikuvioita. Prahassa oli ainakin paikoin hyvää sen suorasukainen asioiden käsittely.
Last Action Hero. Nimi ei sano minulle mitään! Pitää odottaa, että on nettiyhteys, niin voin käydä virkistämässä muistiani googlessa.
Jahaa, kyseessä olikin Arnoldin tähdittämä elokuva-elokuva, missä takatukkainen pikkupoika hyppeli todellisuuden ja valkokankaan maailman välillä ja auttoi elokuvaheppuja ratkaisemaan rikosta. Ohessa vitsailtiin hauskasti elokuvien tyypilliselle epäaitouksille, kuten salamannopeasti rikospaikalle saapuville poliisipartioille.
Narc katsottiin veljen kehotuksesta telkkarista myöhään lauantaiyönä. Tämä oli taas pitkästä aikaa semmoinen ”tosi hyvä” leffa. Narc kertoi entisestä huumepoliisista, joka siis oli yrittänyt irrottautua vaarallisesta työstään perheensä toivomuksesta, mutta palasi kuitenkin vielä selvittämään ”yhtä juttua”. Kuulostaa kliseiseltä tarinanasettelulta, mutta esitystapa oli jotenkin tosi ”rehellinen” ja uskottava, sympatiat oli alusta lähtien täysin päähenkilön puolella. En ole yleisesti poliisileffojen tai muutenkaan tällaisen actionin ystävä, mutta Narc olikin yks parhaista, joita oon nähnyt. Jännittävä ja sopivan raaka ja silti semmosta sopivissa määrin rappioromantisoitua tunteiluakin oli mukana. Googletellessa kuvia selvisi, että alun takaa-ajokohtaus, josta tuo ylläoleva stillikin on, on stuntmiehen käsivaralla kuvaamaa, sillä hän oli ainut joka pysyi näyttelijän perässä ja äänet on tehty jälkikäteen. Aika poikkeuksellisen karmiva tuo maassa makaavan kurlutus:
Yhtenä päivänä päätin päästää taakan digiboksin hartioilta ja katsella tallennettuja elokuvia. Ekaksi projektiksi otin Alphavillen, eli suomenkieliseltä nimeltään Lemmy Caution – Piru mieheksi. Tehtävä osoittautuikin melkoiseksi urakaksi. Alphaville taisi olla jotain futuristista film noiria, jos genremäärittelyt oikein sisäistin, lisäksi mulla on käsitys elokuvan jonkin sortin kulttistatuksesta. Näistä lähtökohdista aloin Alphavillea läpi kahlaamaan ja monta kertaa piti käydä jotain virvoiketta avuksi hakemassa. Tarina oli mielestäni vaikeaselkoinen ja jopa tylsä, eikä siis haastava kaikessa kinkkisyydessään ja siksi kiinnostava. Ihan siistiltähän tuo kyllä näytti, hienosti pelailtiin valoilla ja varjoilla mustavalkoisessa värimaailmassa. Eipä silti, joistain pienistä osioista nautin elokuvan sisällä, esimerkiksi Cautionin ja naikkosen käytös hotellissa ja muutama muu kanssakäyminen, kuten raamatun paikka pöytälaatikossa. Kuitenkin loppufiilis jäi miinukselle, kun en yleisesti elokuvasta jaksanut paljoakaan ymmärtää.
Lou Reedin Street Hassle on ensimmäisenä mielessä, kun pyrkimyksenä on muistella elokuvaa The Squid and the Whale (Tursas ja valas).
Joskus olin katsellut tätä kaupassa, kannet oli sen verran mielenkiintoiset, ns. indiehtävät, kuten vaikka edellisen merkinnän Eagle vs. Shark. Eli siis käsinkirjoitusta, vähän poikkeavat asettelut ja fonttivalinnat ja sitten tollasia ei peruselokuvahahmoilta näyttäviä henkilöitä. No, katselukokemus antoi odottaa itseään kuitenkin digiboksitallenteeseen asti. Tursas ja valas kertoo 80-luvun avioeroperheestä vetoavan lakoniseen ja koruttomaan sävyyn. Isä on ärsyttävän itseriittoinen ja vanhempi poika sympatiseeraa sitä enemmän kuin olisi nuoren miehen kehitykselle hyväksi. Toimivaa dialogia ja muistaakseni aika säästellen esim. taustamusaa, juuri siksikin toi lopun Street Hassle -rakentelu toimi niin vaikuttavasti. Muistin, että tässä kuvauksessa oli joku juju, ja niin se olikin kuvattu käsivaralla lähes kokonaan. Tää vaati vähän keskittymistä, mutta oli vaivan arvoinen. Vähäisestä visuaalisuudesta kertoo sekin, että ei tuntunut löytyvän mitään mielenkiintoista kuvaa googlesta tähän somisteeksi.
Kaikenlaisten starojen, kuten Jude Law'n ja Norah Jonesin tähdittämä My Blueberry Nights sen sijaan oli hyvinkin visuaalinen, vaikka molemmat taisi sijoittua johonkin isoon jenkkikaupunkiin. My Blueberry Nightsissa otettiin enemmän irti pimeässä hehkuvista neonvaloista ym. valaistuskikkailusta. Jonesin esittämän hahmon sydän on särkynyt ja hän etsiessään heilaansa tupsahtaa Law'n kulmakuppilaan, jonka tiskille lopulta uuvahtaakin poski pöytää vasten. Tämä alkujuonittelu sävyttää sitten loppuleffaa ja elämänpolkuja tallustelevan tytsyn reissua. Muistaakseni tämä oli "ihan jees", mutta itsekin meinasin uuvahtaa välillä hidastempoisuuteen, ellen olisi määrätietoisesti odottanut sitä mustikkapiirakkaa saapuvaksi. Oho, muistin jonkun Cat Powerin biisin soivan tässä ja Youtube kertoikin itse Chan Marshallin myös näyttelevän filmissä Jeremyn (Law) ex-tyttistä, kas.
40 v. ja neitsyt oli Junosta Little Miss Sunshinesta tutun homo-enon tähdittämä "nörttikomedia". Heppu oli siis semmoinen Star Wars -figuuri-intoilija, joka työskenteli elektroniikkaliikkeessä ja, hitto vie, pyöräili ja käytti kypärää! Mikä nynny. Muuten mies oli ilmeisen normaali ja hyvä tyyppi, mutta hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä. Tästähän seurasi ongelmia, kun näpsäkkä nainen ilmestyi kuvioihin. Mun mielestä tässä oli kaiken kuran seassa hauskojakin hetkiä, mutta leffan edetessä muu yleisö alkoi enenevissä määrin siirtyä television äärestä muualle. Ihan katsottava tällaiseksi kliseiseksi "huonoksi elokuvaksi"!
Huhhuh, seuraava merkintä on 4.7. Nora Roberts: Rakkauden kuu. Hämärää, hyvin hämärää. Muistaakseni tää oli ennalta-arvattava tai muuten vaan inhottavan teennäinen semikauhutrillerijännäri jostain tytöstä, jolla on ikävä menneisyys pikkukaupungissa, mutta silti, tai juuri siksi, se palaa sinne verestämään muistojaan ja kiljumaan ja kokemaan hirveitä ja tietty lopulta kaikki selviää. Tässä oli myös semmonen nuoruuden rakkaus -juoni, joka oli tosi paska ja epäuskottava.
Dirty Harry -sarjan kolmas osa Murskaaja (The Enforcer) oli sopiva mökkielokuva. Eli siis sellainen, jota tihrustaa pikkuisesta kuvaputkitelkkarista kovaan pirttipöytään nojaten miltei kuuskymppisten isän ja sedän kanssa kesäyön pikkutunneilla. Sopiva siis siksi, että se on viihdyttävä vanha toimintaleffa, jollaisia tuon ikäpolven miehet jaksaa katella kerta toisensa jälkeen. En muista tästäkään paljoa mitään, paitsi että Amyn lailla -ohjelman äiti (kuvassa) heilui pyssyn kanssa Harryn kolleegana ja lopussa ammuttiin singolla.
Pitkästä aikaa DVD-soittimella omatoimisesti katsottu leffa oli kaupanhyllyllä muovikääreiden läpi indietä huutanut Eagle vs. Shark. Muistelin tän olleen myös R&A:ssa joskus, joten ajattelin, ettei voi mennä ihan mönkään. No, hauskahan se oli. En sinänsä oo tällasten nörttiylistysten fani, mutta tällä oli tosiaan hetkensä. Mun mielestä Lily oli vallan ihana hahmo ja Jarrod pikkasen ärsyttävän puolelle menevä erikoisnörttiydellään, mutta kokonaisuus oli kuitenkin hyvä. Olin unohtanut DVD-soittimen kaukosäätimen Helsinkiin, joten en saanut tekstejä näkyviin ja tuskailinkin välillä kummallisen mongerrusenglannin kanssa. Luulin sen kuuluvan nörtti-imagoon, mutta elokuva olikin Uudesta-Seelannista! Se selvensi samoalais-läppiäkin ratkaisevasti. Hymähtelin erityisen riemukkaasti alkupuolen naamiaisille ja Fight Man -turnaukselle. Toi lopun herkähkön melankolinen musa on jotenkin tosi siisti lisä humoristiseen kohtaukseen, missä ruudussa pikseliukot tappelee.
Kakkosen arki-iltapäivästä päätin joku keskiviikko katsoa Lakeuksien lukko -nimisen talonpoikaiskuvauksen Pohojammaalta. Päättäväisyyttä tarvittiinkin, elokuva oli hirveän tylsä, juuri sellainen minkä takia varmaan kavahdin suomalaisten leffojen kohdalla vielä muutama vuosi sitten. Vanha kääkkä jussipaidassaan taisteli naama rutussa kylän mitälievallesmannia vastaan ja ei halunnut luopua tilastaan, edes suo-osista. Nämä kaksi ukkoa olivat sotajalalla, mutta vallesmannin komea ja kunniallinen poika rakastui vanhan kääkän viattomaan tyttäreen ja heidän nuori lempensä koki vääryyttä. Oli padon rakentamista ja uhoilua ja padon yllä kököttelyä ja pari hassua "hassua" humalaisvitsiä. Lopussa rikas mies menetti kaiken, kamat huutokaupattiin, vanha rusina vei sukutuolin, mutta omatunto rupesi soimaamaan ja hän vei sen takaisin. Riidat sovittiin. Poika ja tyttö saivat toisensa. Loppu.
Samana iltana tuli telkkarista myös Ingmar Bergmanin kesälomafilmi Kesä Monikan kanssa ja koska itse viettelin parhaillaan kissanpäiviäni ylhäisessä yksinäisyydessäni helteisen kesäkuun alussa päätin vahvistaa tunnettani mustavalkokuvien avulla. Monika ja poika asuivat ehkä Tukholmassa ja rupeavat seurustelemaan ja kokevat nuoruuden innoissaan kokevansa vääryyttä työpaikalla ja kotona ja puutarhassa ja kaikkialla ja päättävät ottaa loparit ja pinkaista pojan isän veneellä saaristoon karkuun pahaa maailmaa ja oravanpyörää. Siistiltähän tuo alkuun vaikuttikin. Moottoriveneen pärinä kuljettaa pariskuntaa niemennokasta toiseen ja kallioilla tanssijalka vipattaa ja vaatteet vähenee. Tuli hyvä mieli Monikan kainalokarvoista. Lainaan itse asiassa nyt juuri soivaa kappaletta: "Minä lupaan sen sinulle kesä, en tätä hetkeä unholaan jätä, lemmin mä nurmellas kiihkoa täynnä ja laineitasi varpaillani silitän. Poimin mä kukkases korvani taakse, tanssin läpi yön yöttömän."
Joo, tollaista se kesä Monikan kanssa alkuun oli. Sitten ei enää pavut maistuneet, ruoan pihistäminen takkuaa, ilkeä kolli tuikkaa paatin tuleen - nyrkkitappelussa sentään tulee menestystä. Tuleepahan Monika raskaaksikin. Häntä ainakin puoliksi koipien välissä pariskuntamme palaa takaisin kaupunkiin. Poika alkaa ahertaa työn ja iltaopintojen kanssa ja kotia rakennetaan. Monika on vaan vähän huitelevampaa sorttia eikä perheellisen naisen arki maistu alle parikymppiselle flikalle. Tiedetäänhän se miten siinä sitten käy! Kyllä tästä silti hyvä mieli jäi ja jaksoi pinnistää auringon alle makoilemaan taas joksikin aikaa.
Lainahöyhenissä oli semidraamakomedia drag-klubia pitävästä homoparista, jonka poika tapaa kivan tytön. Pulmia syntyy, kun tytön isä sattuu olemaan konservatiivinen senaattori. Appivanhempien on tavattava ennen avioon astumista, joten ongelmien välttämiseksi drag-äiti päätetään piilottaa ja alkuperäinen synnyttäjä kutsutaan apuun illalliselle. Poikaa esitti muistaakseni joku kuka on näytellyt jossain juutalaista ja tyttö taisi olla symppis Ally McBeal. Isänä porhalsi Robin Williams. Homoilu oli välillä aika karrikatyyristä sojottavine pikkurilleineen, mutta aika onnistuneesti se oli silti hoidettu, tai ainakin se näytti hauskalta eikä pelkästään myötähäpeälliseltä. Illallinen oli onnistunein kohta leffaa. Ja lopun ”opetukset” oli kai ihan toimivia myös.
Samaa hömppähollywoodkomediaa edusti Kahden viikon iskuaika, päätähtinään Sandra Bullock ja hiljalleen minuun yhä paremmin tepsivä Hugh Grant. Bullockin hahmo oli luonnonystävä betonihelvetissä ja Grant vekkuli miljardööri. Bullock myös sattui olemaan Harvard-tason asianajaja, jonka Grant halusi itselleen töihin. Bullock suostui ehdolla, että Grant säästää jonkin hänelle ja hänen vanhusystävilleen arvokkaan rakennuksen. Työsuhteen edetessä syttyy myös romanssi ja se jos mikä on ihanaa. Joo, olin koukussa ja lopussa oltiin pesulassakin ja vanhat naiset opettaa nuorta naista elämästä. Kyl mie tästä pidin.
Mittari oli yks laskuihini mukaan lukemistani lyhytelokuvista. Kai tän kelpuutin siksikin, että se tuli telkkarista, kai se silloin on oikea elokuva? Itsetyytyväinen taitelijasielu matkusti taksilla merenrannalle ja päti kulttuuripuheillaan ja ylemmyydentunnollaan takapenkillä, niin, että kuskia rupes ottamaan otsaan. Parivaljakko läksi sitten lopulta molemmat merenrantaan etsimään taiteen syvintä olemusta. Mittari oli suomalainen lyhytelokuva, joka ei mitenkään kovasti kikkaillut teknisillä ansioillaan, vaan juju oli lähinnä tarinassa ja lopun nasevassa oivalluksessa ja kai yleisessä kuittailussa taiteilijoille, näin itse sen ainakin ymmärsin.
Hyvästi, Kaunokaiseni oli toinen Teeman film noir -sarjasta ja sekin oikein hyvä. Vähän piti muistia virkistää, luulin yhdistelleeni mielessäni useamman elokuvan tarinaa, mutta ei, tästä ne olivat kaikki kiemurat. Lajityypille tyypillinen päähahmo oli yksityisetsivä, joka saa hommakseen kuljettaa kaulakorun. Kesken ylimmän jännityksen etsivä kolkataan ja koru häviää. Tätä soppaa kaikki hahmot selvittelevät sitten tahoillaan ja äksöniä riittää. Mukana on iso, väkivahva ja romuluinen typerys, nuori neito, joka työntää nokkansa joka puolelle ja rikas petollinen vanhempi nainen ja rikas vanha hyväuskoinen hölmö mies. Ja toki charmantti päähenkilöetsivä siis. Lopussa oli mun makuun kivan imelä höpöilykohtauskin, sillälailla tasapainottamaan totista dekkaria. Oli tosi hyvä ja hienon näköinen elokuva, kiihdytti vain intoa katsella noir-sarjaa pidemmällekin.
