Viimeisestä kirjoittelustani on jo aikaa (lue: todella helvetin paljon aikaa) ja kilpakumppanini on tainnut ehtiä postaamaan entryn jos toisenkin minun viettäessä sapattia. Ei syytä huoleen, on minulla jotain, josta kirjoittaakin, tosin taidan olla hieman häviöllä kisassa. Itsetuntoani pönkkitääkseni minun on pakko puolustautua syntymäpäivälahjaksi saamallani Fawlty Towers-boksilla, joka on vienyt kosolti arvokasta leffa-aikaa elämästäni. Joku elokuva saattaa nyt jäädä mainitsematta, mutta palaan myöhemmin asiaan, jos tarvetta ilmenee.
Tämä postaus vie melko pitkälle menneisyyteen, kirjaimellisesti, tarkemmin sanottuna Clint Eastwoodin ohjaamaan Menneisyyden otteeseen, josta arvon kilpakumppaninikin kirjoitti aiemmin. Seurasin sitä hieman huonosti "puolella silmällä", mutta kuitenkin. Suuria tunteita en sisimmässäni tuntenut heräävän ja olenkin nähtävästi kirjoittanut ainoastaan yhden huomion ylös: Jimmyn vaimo on lopussa aika karmea, kun ymmärtää miehensä teon ja puolustelee sen lapsille. Sean Penn on minulle aika vieras näyttelijä, mutta jotenkin olen saanut miehestä hieman yksitoikkoisen yhden ilmeen näyttelijän kuvan. Tämä kuva on nimenomaan negatiivinen, toisin kuin vaikkapa Bill Murrayn tapauksessa. Niin ja onhan Penn itseasiassa todella vaikuttava Rainmanissa, joten en taidakaan täysin vilpittömästi allekirjoittaa em. käsitystäni.
Delicatessen oli unenomainen ranskalaisrallittelu omituisen kerrostalon asukkaista ja miehestä, joka päätyy keskelle tuota varsin ihmisläheistä kulinarismia harjoittavaa yhteisöä. Aika hauskaa ja paikoitellen psykedeelistä menoahan tämä oli, mutta katsomista edeltävän illan pitkäksi venähtäminen oli ilmeisesti imenyt liikaa mehuja, joten en oikein jaksanut keskittyä etenkään puolivälistä eteenpäin, jolloin meno muuttui entistäkin oudommaksi. Kokemukseni ranskalaisesta elokuvasta rajoittuvat alle kymmeneen esimerkkiin, mutta kaikki näkemäni ns. Amelie-sukupolven "patonkituotannot" ovat olleet tyyliltään, tai oikeastaan joiltain merkittäviltä tyylikeinoiltaan jotenkin samanlaisia. Päällimmäisenä mielessä sängyn nitinästä lähtevä rytmihassuttelu, josta mieleyhtymät laukkaavat etenkin Amelien Pariisin samanaikaiset orgasmit-kohtaukseen. Lisää yhtäläisyyksiä löytyi näyttelijäkaartista, sillä Delicatessenin menossa olivat mukana ainakin Deux Moulinsin mustasukkainen kanta-asiakas ja Amelien isä.
En ole pahemmin nähnyt elokuvia, joissa teemana olisi länsimaiseen elämänmenoon kyllästyneen hyväosaisen tyypin totaalinen yhteiskunnasta irtautuminen, vaikka tämä ideana onkin mielenkiintoinen ja houkuttava. Tämän kilpailun myötä olen kuitenkin tutustunut kahteen edellämainitun kriteerin täyttävää pätkään, jotka molemmat sattuivat vielä olemaan manioita tapauksia. Toinen on Into the wild, josta kirjoitin jo aiemmin, mutta uudempi tapaus on kotimainen Jäniksen vuosi. Arto Paasilinnan samannimiseen kirjaan perustuva tarina on ollut kautta vuosikymmenten kovin suosittu ja se on poikinut myös arvatenkin lukuisia teatteriversioita. Viimeisimpänä sitä on teatteriesityksenä tarjoillut Kotkan kaupunginteatteri. Itse kirjaa on käännetty 20:lle kielelle ja siitä on tehty suomalaisen elokuvaversion lisäksi myös ranskalainen valkokangastulkinta Le Lièvre de Vatanen. Antti Litja oli tosi hyvä pääosassa, joka vaati melkoisen rauhallista ja eleetöntä, mutta myös aitoa otetta. Erityisen hauska oli osio, jossa monikansallinen turistiseurue tulee Heikki Nousiaisen opastamana häiritsemään Vatasen ja jäniksen eloa eräkämpällä. Vaistosin elokuvan tarinassa roimasti intertekstuaalisuutta, mutta kulttuurisen yleissivistykseni puutteiden vuoksi en oikein osannut yhdistää "episodeja" mihinkään tiettyyn kohteeseen.
Kaurismäen veljeksistä ehdoton lempparini on Mika. Hän on ohjannut yhden lempielokuvani, Arvottomat, jonka eräänlainen esiversio lyhytelokuva Valehtelija käsittääkseni on. Valehtelija kertoo ohjaaja-Mikan veljen ohjaaja-Akin näyttelemästä Ville Alfasta, joka on sivuhenkilönä samaisen ohjaaja-Akin esittämänä myös ohjaaja-Mikan Arvottomissa. Ville on "mies, joka rakastaa itseään", aloitteleva kirjailija, joka imee kaiken elämiseen tarvittavan loisen lailla muista ihmisistä. Dialogi on Arvottomien tapaan kaikessa hienostuneessa tökeröydessään minun suupieliäni ylöspäin vetävää, eikä siis mitenkään kummelimaisen humoristisesti, vaan yleisesti nokkeluutensa vuoksi.
Kaurismäki-teema jatkui Valehtelijan kanssa samasta dvd-kotelosta löytyvällä Jackpot 2:lla. Tämä jonkinlaiseen post-apokalyptiseen Suomeen sijoittuva lyhytelokuva oli sinänsä ihan hyvä, Martti Syrjä vain oli välillä vähän luvattoman huono näyttelijä. Vilpittömän rakkauden säilyminen muuten synkässä ja raunoituneessa maailmassa oli ihan koskettavaa. Ärsyttävän symbolinen helikopterisekoilu ihastutti ja vihastutti: jotenkin sekä Valehtelija ja Jackpot 2 olivat kerronnaltaan ja kerrontatekniikaltaan (?) sellaisia pläjäyksiä, että ne vaatisivat auetakseen kunnollista paneutumista ja brainstormausta, jollaisiin et itse ihan kaikissa mielentiloissa kykene.
TÄSSÄ VAIHEESSA PALAAN BLOGIN ÄÄREEN YLI KUUKAUDEN PITUISEN TAUON JÄLKEEN.
Pahasti tätä elokuviin liittyvää juttuamme laiminlyöden en ole todellakaan pitänyt listaa kuukauden ja yhden viikon mittaisen tauon aikana katsomistani elokuvista, joten blogin päivittely tulee aiheuttamaan omalla kohdallani päivittelyä. Huh, mistä alkaisin.
Tällaisen tauon jälkeen on hieman syljeskeltävä kronologisuuden ja muun tarkkuuden päälle, sillä en todellakaan muista missä järjestyksessä olen leffoja katsonut.
Tämän kirjoituksen päättää ja (toivottavasti) uuden, blogiaktiivisemman sivun elämässäni kääntää, joku eroottinen trilleri. Tässä vaiheessa suoritan pientä tutkimustyötä, sillä en kuollaksenikaan muista tämän "palan" nimeä. No juu, täytyy jälleen kerran todeta oma avuttomuus ja langeta polvilleen varistenkin huutaessa kooveegeetä. Kyseessä oli kuitenkin teeveestä yöllä tullut pehmopornoilu, joka kertoi seuraavaa suurta elokuvaprojektiaan suunnittelevasta ohjaajasta. Tämän ohjaajamiekkosen ajatuksena oli tehdä jonkinlainen kuvaus seksistä nauttivista naisista. Tarkennan nyt sen verran, että ohjaajamiekkosen ajatuksena oli kuvata naisten nautintoa näiden nauttiessa seksistä. Ensin mies etsii elokuvaansa kolmea naisnäyttelijää ja suorittaa haastatteluja osia varten. Hieman yllättäen mies ei harrasta seksiä kenenkään haastateltavan kanssa. Tapahtuu kiivas lesboilu ja miehellä on käsissään kolme pääosanäyttelijää. Kiivasta lesboilua saattoi tapahtua useamminkin. Eipä tästä oikein muuta sanottavaa ole, paitsi että lopussa sattuu ja tapahtuu alun keskittyessä näyttelijäkokelaiden haastatteluihin, ja keskivaiheen kuvatessa kiivaasta lesboilua. Elokuva oli ranskalainen (yllätysyllätys).
Päätän kirjoitukseni maailman parhaaseen elokuvaan. Kyseessä on Once upon a time in the West, härmäksi Huuliharppukostaja. Tämä mestariteos on silkkaa nautintoa heti liki kymmenminuuttisesta aloituskohtauksesta alkaen. Kamera-ajot ja -kulmat, dialogi, Ennio Morriconen fantastinen musiikki... Roolisuoritukset ovat ehkä ainoa muita osa-alueita hieman heikompi kohta: vain Henry Fonda ja Charles Bronson ovat sanoinkuvaamattoman täydellisiä osissaan.
30
onpa kiva kuva kaarlosta ja jäniksestä! vitsi, en tavallaan ollu ees tajunnu tota into the wild -yhtäläisyyttä. ehkä tavallaa sit tykkäänki molemmist just koska ne on samantyylisii.
VastaaPoista