"Interested in a little head and a lot of pleasure, happy flight!"

Hiljaiseloa... Mutta hyvä postaus luvassa! Tai ainakin mehukkaista elokuvista, stay tuned. Ilmeisen nostalgista menoa on aistittavissa.


Kolleegan tekstistä jäi siis kiinnostunut mieliala Monte Rossoa kohtaan, joten kun yövahtina sen katselemiseen tarjoutui tilaisuus, niin mikä ettei. Läppärin ruudulta ja kaiuttimilla nautiskeltuna punavuorelaispläjäys ei ollut mikään elokuvallinen autuus. Tosiaan, dialogista ei saanut selvää ilman tekstejä, stadin slangi tuntui näin katkeran landelaisen korviin itsetarkoitukselliselta keimailulta. Myöskin pohdiskelin aiemmin tätä elokuvaa liian kevyeksi kaikessa keveydessään. Että toki esitetään hengailua ja hetkessä elämistä, mutta jotenkin liian harkiten ja toisaalta myös sutaisten se tehdään. Mustavalkokuva on siistiä ja vaan kaikkea mehevää kuvattavaa on kameran eteen harkiten aseteltu. Juoni on vaan kökkö. Miten se tyttö vaan hymyili ns. kiimaisesti joka kohtauksessa? Toivoin, että oisin saanut tästä sellaisen kutkuttavan kesäisen fiiliksen, mutta ajauduinkin negatiivisille urille. Ennen kirjoitusta kävin googlettamaan kuvia ja löysin tämän sarjakuvablogipostauksen, mahtavan ytimekäs: http://grezen.sarjakuvablogit.com


Hetkittäin Monte Rosso oli hyvä, juurikin kuvaus oli tyylillä tehty ja vaikkapa mullan rahtaaminen ja muukin polkupyöräkeskeisyys oli hauskaa. Myös se, että tyyppi tunsi Helsingin kuin omat taskunsa oli kyllä ihailtavaa ja teki katsojallekin kotoisan olon. Henkilöhahmotkin oli niin räikeän erilaisia, että ei tässä lyhärissä ehtinyt kyllästymään.

Helsingin yliopiston leffaryhmä tekee ilmeisesti yhteistyötä elokuvateatteri Orionin kanssa ja tällä hetkellä siellä pyörii Seksuaalisuus valkokankaalla -ohjelmisto ja luennot. The Opening of Misty Beethoven sattui eteen niin sattumalta sähköpostilistalta, että tuntui pakottava tarve mennä katsomaan seitkytlukulaista pornoa - eikä kyllä kaduta! Enemmistö yleisöstä oli aikuisia miehiä, mutta kyllä salista parikymppinen tyttökin paikkansa helposti löysi. Kyseessä oli siis klassikkoaseman saavuttanut pornoelokuva, joka pohjautuu samaan tarinaan kuin Audrey Hepburnin tähdittämä My Fair Lady, jota kylläkään en ole nähnyt. Näkemättä veikkaan mutu-tuntumalla, että tässä harrastettiin enemmän seksiä. Mutta näkemättä veikkaan myös, että tämä on kaksikosta parempi elokuva. Niin hurmiomaisen herkullisia repliikkejä paukutettiin paikoin sfääreihin. Myös ohjaus ja hauskan hermostunut leikkaus toimivat. Elokuva vietteli alkusekunneilta lähtien.


Alkajaisiksi nimittäin näytettiin tosi eriskummallisesti harppaillen välillä kuvaa neonvalaistulta kadulta ja muutaman sekunnin päästä tuolta pöytälampun valaisemalta kukkapatjalta. Ja vielä siten, että musiikkikin pätkäistiin pois aina paikan vaihtuessa. Ihanan sekavaa! Toki alussa hieman ujostutti katsella alastomia ihmisiä häpeilemättömän intiimeissä puuhissa, mutta hyvin nopeasti siihen tottui eikä se lopulta "häirinnyt" tai kummeksuttanut yhtään, jotenkin seksi kuului hyvin selkeästi elokuvaan. Ehkä tässä onkin sitten ero hyvän ja huonon pornoelokuvan välillä? Tässä oli niin hyvä juoni, että seksikohtaukset oli tässä luontevampia ja oikeutetumpia kuin Helin ja Iiriksen poskisuudelmat Salkkareissa!

Mulla jäi vähän kyllä juttuja epäselväksi, sillä esityksessä oli vain vissiinkin tanskalaiset tekstit (Tanska taisi olla aika pornoystävällinen maa 70-luvulla) ja ääniraita etenkin puheen osalta tosi rahiseva ja huonolaatuinen paikoittain. Kuitenkin, alussa mies menee elokuviin katsomaan pornoelokuvaa juuri kuumottavan samanlaiseen teatteriin kuin Orion oli. Nuori tyttö vetää käteen Napoleoniksi pukeutuneelta vanhalta mieheltä ja pureksii purkkaa, joka on välillä ollut säilytyksessä tuolin selkänojassa. Vau! Mies jututtaa tyttöä ja alkaa suostutella tätä yhteistyöhön. Itse luulin miehen alunperin olevan kirjailija, juurikin tekstitysten puuttuessa, mutta ilmeisesti hän olikin seksologi. Amatöörimäinen prostituoitu Misty Beethoven lähtee tohtori Loven matkaan kohti seurapiirejä ja glamouria. Hänestä on kouluttuva todellinen jet set -tyttö. Huora tuntuu ikävältä sanalta, koska se ei nykyisessä sävyssään istu tuohon elokuvaan ollenkaan, enpä sitä siis käytä. Misty joutuu opettelemaan kaiken (valmentaja Loven) kädestä pitäen ja alusta alkaen. Tässä onkin hauska kehityskulku-montaasi siivitettynä uskomattoman kovalla 70-luku rockilla.


Mistyn lopullinen koetinkivi on homoseksuaalisen galleristin vietteleminen ja siinä kasetilta korvanappiin tulevien neuvojen avulla hän tietty lopulta onnistuu. Parfyymikin on kokemattomalla tytöllä nimeltään "New Experience". Seymour Love onnistuu siis tavoitteessaan koulia Mistysta seurapiirien ykköshämmennyksenaihe, mutta hahaa, loppu on loistava! Draamankaari ei katkea eikä järky tai huoju. Sivuhuomiona ja viimeisenä mainoksena kerrottakoon, että tämä oli eka elokuva, jossa nainen pani miestä dildolla takapuoleen. Todella ainutkertainen fiilis oli käppäillä ulos Orionista ekaa kertaa ja olla niin äimistynyt edellisen puolitoistatuntisen hienoudesta, että koko hämärtävä Helsinki tuntuu massiiviselta pornofilmiltä. VAU.

Viimeisin katsottu elokuva on digiboksilla jo tovin muhinut Aki Kaurismäen Juha, joka esittää 60?-lukulaista mustavalkoista menoa, mutta on tehty 1997. Tosin ei Juha mikään kaikista autenttisin menneisyyskuvaus yritä olla, ehkä silloin olisi auton ikkunasta poistettu katsastustarrat vuosilukuineen. Mykkä se kuitenkin on. Samat luottonaamat jyräsivät läpi kolmiodraaman maaseudulla ja Helsingissä, eli Kati Outista ja Sakari Kuosmasta oli luvassa päärooleissa. Pariskunta kauppaa sulassa sovussa kaaleja jossakin Iisalmen liepeillä, kunnes humalainen limainen pukumies rikkoo autonsa lähistöllä ja avulias Juha alkaa sitä korjailemaan. Niljakas Shemeikka liehittelee Marja-vaimoa ja lopulta onnistuu kääntämään Marjan pään ja houkuttelemaan hänet Helsinkiin pois maalta hukkaamasta elämäänsä kaalipellolle. Huonostihan siinä käy. Lopun kirvesreissu on kyllä siisti.


Kuvat on paikoin tosi hienoja ja elokuvan aikana tulikin ihailtua miten kaikki on tarkkaan järjestelty hienonnäköiseksi kameraa varten. Myös tuossa ylläolevassa on tyylikkäästi valoilla ja varjoilla tuotu sellimäinen fiilis normihuoneeseen. Juha ei noussut mikskikään uudeksi lemppariksi, mutta ei se mikään kelvotonkaan ollut. Ehkä puheen puute oli niin iso, että kun muu visuaalinen kerronta ei ollut mitään ilmiömäistä, niin elokuva ei kamalasti säväyttänyt.

Kokonaissaldo tällä hetkellä laskutoimitusten ja kirjanpidon mukaan 48 elokuvaa.