"The Count of Monte Crisco -- by Alexandree Dumb-ass."

Palataan ajassa taaksepäin noin kuukausi. Aikaan, jolloin istahdin Kymenlaakson osakunnan uusien iltaan ja demokraattisesti päätettynä aloimme katsomaan vankilaelokuvaa vuodelta 1994. En muistaakseni ollut The Shawshank Redemptionia (Avain pakoon) koskaan nähnyt, mikä tuntuu oudolta, koska ilmeisesti elokuva on jonkin sortin klassikko. Imdb:ssäkin pisteitä on 9,2. Pankinjohtaja joutuu linnaan epäsuotuisten sattumusten seurauksena vaimonsa ja vaimonsa rakastajan murhasta. Vankilassa on hyviä kavereita. Vankilanjohtaja on ilkeä. Vangeilla on räppilökäpöksyfarkut. Pankinjohtaja rupeaa auttamaan vankilan työntekijöitä erinäisissä raha-asioissa. Myös johtajalle kelpaa asiantunteva apu. Morgan Freeman on pankinjohtajan paras kaveri. Jotkut laitostuvat, pankinjohtajaakin epäillään itsetuhoiseksi. Mutta hänellä onkin juoni. Avain pakoon oli tosi pitkä ja tosi hyvä elokuva.


Siirrytään viikko eteenpäin ja 136 kilometriä koilliseen, kotisohvalle TV:n ääreen. Edith Piaf - Pariisin varpunen pyristelee lentoon ranskalaisesta bordellista sokeudestakin parantuneena. Tunnen olevani aika altis vaikutteille ja toisten mielipiteille. Etenkin Kymen Sanomien arvostelusivun teksteille - tuntuu, että nielen siltä takasivua edeltävältä viimeiseltä aukeamalta mitä vain. Fingerporit ja leffa-arvostelut ainakin, Mustanaamion kohdalla vähän takeltelen. No, arvostelussa siis sanottiin Edith Piafista kertovan elokuvan olevan sekava, ja sitä se minustakin oli. En voi sanoa varmaksi, että onko tuo oma mielipiteeni. Ainakin kyllästyin elokuvaan välillä. Myöskin epämääräinen hyppely saa näin parin viikon jälkeen ajoittuvan muistelun todella vaikeaksi, en osaa jäsennellä elokuvan tapahtumia kovinkaan kronologisesti. Ainakin Edithillä meni välillä tosi paskasti. En tunne tapausta kovinkaan hyvin, en tienny mitä odottaa. Tosin meidän äitikin sanoi, että ei hän tiennyt Edithin elämän olleen ihan tuollaista.


Tykkäsin kuitenkin musiikeista ja siitä, että tajusin lento-onnettomuuden hyvissä ajoin ennenkuin se selitettiin, tai siis huoneistossa pyörimisen. Myös ekan Edith-kuvan katulaulukohtaus oli mukavan suora. Ja muutenkin laulukohtaukset oli melkoisen jees. En osaa kirjoittaa kappaleiden nimiä, enkä tässä mielentilassa enää jaksa googlettaa, mutta loppupuolella tullut biisi, jossa ärrä pärisee niin maan perkeleesti oli siisti pläjäys kaikkineen. Ainiin, oliko se yksi esittäytynyt naishenkilö Marlene Dietrich? En häntä kuvitellut tuon näköiseksi. Outo piipahdus, ehkä se antoi jotain enemmän ajankuvaa ja henkilöitä paremmin tunteville.