Vähiin käy ennen kuin helmikuu loppuu. Melko hiljaista on siis ollut elokuvarintamalla. Viime viikonloppuna muun tohinan keskellä pyöräytettiin Amélie dvd-soittimessa ja pohdittiin, että saako siitä kirjoittaa. Päätin suoda siitä itselleni merkinnän, sillä olin kokoajan samassa huoneessa elokuvan katsomisaikana ja tehtiinpä me jopa uusi huomiokin monta kertaa nähdystä leffasta. Ei siis ihan tyhjänpäiväinen läpiselailu siis.
Amélie (Le fabuleux destin d'Amélie Poulain) on vuoden 2001 ranskalaishitti, joka on kaikkien lempparielokuva irc-galleriassa. Turha sitä on kieltämään, ei Amélien ihanuutta voi vastustaa. Itseasiassa leffan vihreäpohjainen juliste oli minusta elokuvateatterilevityksen aikaan todella pelottava ja vastenmielinen ja olin varma, etten sitä halua mennä katsomaan. Siksi olinkin aika yllättynyt, kun elokuvan ensimmäistä kertaa näin ja välittömästi tykästyin. Nytpä en olekaan aivan varma, että tapahtuiko se pari vuotta sitten joulun aikaan, kun lainasin kaverilta vhs-nauhoitteen vai joskus aiemmin (huom. ei ainakaan myöhemmin!). Loogisesti pääteltynä olisin tuskin lainannut videota, jos olisin leffan jo nähnyt. Muistan, että nauha ei ollut ihan priima, mutta pimeä ja tyhjä kämppä ja joulukuusen valot loivat liiankin sopivan atmosfäärin katselulle.
Ehkä tähänastisista teksteistä on voinut tehdä huomion mieltymyksestäni pikkuseikkoihin, joten tottakai Amélie on sitten ihan unelmapätkä katsottavaksi. Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet kun tuntuu olevan erikoistunut juuri näpertelemään hahmoistaan persoonallisia. Amélien konkreettiset mieltymys/inho-listaukset ovat oikein kirsikka kakun päällä (lempparini on nerokas pitkään nukkunut nainen, joka voi herättyään valvoa todella pitkään). Amélien ylisuojelevat vanhemmat ovat kasvattaneet tytön eristyksissä muista, mutta ehkä siksi hänellä onkin niin vilkas mielikuvitus. Ihailtavaa. Silti tässäkin voisi löyhästi ympätä, että happiness is only real when shared, sillä hyväntekeminen toisille on koukuttavaa ja oishan se nyt kiva jos ois oma valokuva-automaatin alustaa tonkiva poikakaveri. Kaikki näyttää niin pirun hienolta ja ihanalta jopa tiedettävästi ylipynttäytyneessä Pariisissa, värit on vahvoja ja lämpimiä ja jokainen näyttelijä tekee onnistuneen työn omassa roolissaan. Tietty päähenkilö Amélie on korulippaan timantti, eikä osaan voisi kuvitella ketään muita Audrey Tautoun sijaan (paitsi erään israelilaisen taikurin).
Mitä vielä, meinasin unohtaa yhden parhaimmista osioista, nimittäin monesti kopioidun ja jäljitellyn Yann Tiersenin säveltämän fantastisen soundtrackin! Ja se tällä katselukerralla tehty huomio oli vihanneskauppa-apulaisen Lucienin puuttuva käsivarsi.
Samana iltana/yönä katsoin espanjalaisen työttömyyskuvauksen Maanantain auringossa (Los lunes al sol), jossa muutama keski-ikäinen telakalta lomautettu mies kärvistelee hidastempoista elämäänsä pääosin hiljaisessa kantakuppilassa. Välillä yritetään hakea töitä tupaten täynnä olevasta työvoimatoimistosta, toiset kunnianhimoisemmin kuin toiset. Katselukokemus oli aika raskas ja katkonainen, jopa väkinäinen. En siis jaksanut oikein keskittyä. Odotin paljon leppoisampaa ja nimen ja kannenkin perusteella aurinkoisempaa elokuvaa. Sellaista onnellista työttömyyttä, jossa paistatellaan päivää ja nautitaan olosta ja hengailaan porukalla ja tehdään mitä halutaan hyvässä hengessä vailla työn kiireitä ja aikatauluja. Ehkä työttömyys ei ole sellaista. Varmaan elokuva kolahtaisi osuvammin jollekin samoja aikoja kokeneille kuin tällaiselle huolettomalle opiskelijaloiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti