Vuoden toinen marathon oli ohjelmistoltaan minusta riippumaton, mutta ihan innolla sen otin vastaan viime viikonloppuna. Disney-putki alkoi Leijonakuninkaalla (the Lion King), jonka muistelen nähneeni elokuvateatterissa aikoinaan. Oli ilmeisesti ensimmäinen kokemus elokuvateatterissa. Sittemmin en tätä kokonaan kyllä ole ehkä nähnytkään. Elokuva katsottiin nyt suomeksi dubattuna, eipä tuo haitannut, enkä nurise autenttisuuden perään, sillä ääninäyttely oli varsin mallikasta. Pienenä en liiemmin tykännyt koskaan varsinaisista lastenelokuvista, koska en tykännyt siitä, että kokoajan pitää laulaa. Tosi outoa, tykkääkö lapset oikeasti noista lauluista? Minä en ainakaan lämmennyt Can You Feel the Love Tonightille vasta kuin joskus yläasteella. Nyttemmin siedän musikaaleja ja Leijonakuningaskin upposi lauluineen ihan mainiosti. Nyt vasta todella tajusin mitä tunnetko jo rakkauden -lyriikat tarkoittaa poikamiesbokseineen. Tarina toimii ja kynänjälki on mallikasta. Siistiä kyllä, kun kaikki eläimet polvistuu!
Toinen elokuva oli Aladdin, jonka muistan joskus pyörineen Imatran Prisman ravintolassa, kun siellä olen mökkimatkalla lehtipihviä ala-astelaisena mutustellut. Hitto, lehtipihvit on muuten hyviä, maustevoi ja kaikki, mmmmm! Suomeksi katsottiin tämäkin. Aladdinissa prinsessa laskeutuu palatsistaan rahvaan pariin ja rakastuu mieheen, jolla on apina. Hyvä tarina! Lueskelinpa aikani ratoksi, että Vesku Loiri oli saanut jonkin kunniamaininnan parhaana Disney-dubbaajana ever Hengen roolista. Olihan siinä suorituksessa kyllä aikamoista charmia. Kukahan tässä kuulosti Aku Ankalta? Vissiin Abu Apina, ehhee.
Kolmas Disney-pläjäys oli vanha Peter Pan, jonka aikana kärsin jo melkoisen raskaista yläluomista. Taisinpa loppupuolella hieman pilkkiäkin. Tosiasiassa tämä elokuva ei ihan muutenkaan sytyttänyt minua. Muistan lukeneeni tämän alkuosan monesti lapsena äänikirjasta, jossa oli muutama painike, joista tuli erilaisia ääniä makuuhuoneeseen. Nyt on päällimmäisenä mielessä semmonen "whi-whiu!"-tuulenpuhallus. Ja taisipa olla krokotiilin tikitystäkin. Olin alusta lähtien niin väsynyt, että mun puolesta lapset olisivat voineet käydä nukkumaan suoraan ilman Leenan lietsontaa mikä-mikämaasta. Hei tässä muuten ei laulettu huomatakseni yhtään? Missä vaiheessa Disney-leffoissa alettiin laulamaan?
Maanantai-iltana selailin Teeman nettisivuja ja Kim-Ki Dukiahan sieltä taas tuutattiin ulos TV:stä. Samaria kertoi tyttöjen taskurahahankinnoista maailman vanhimman ammatin saralla. Ikävästi käy ja toinen tytöistä ryhtyy palauttamaan rahoja. Jotenkin aika hauska osa elokuvaa tuo takaisinmaksun aika. Asiakkaat on jotenkin tosi jännittävän hienoja ja kiitollisia. Tai miten sen sanoisi? Ystävällisiä? Tuntuu, kuin he ehkä katuisivat ja parantuisivat ihmisinä. Poliisi isä saa tietää toiminnasta ja prosessoi ajatusta itsekseen. Jälleenkään vuorosanoja ei näyttelijöiden kiusaksi ollut paljoa kirjoitettu, mutta fiilistä oli sitkin enemmän ladattu hahmoihin. Monipuolinen tarina ja järkyttävän toimivaa kuvausta, mm. perheenisän laskeutuminen kerrostalon parvekkeelta.
On hauska, että näitä aasialaisia leffoja tulee katseltua aika paljon, vaikkei varsinaisesti siihen tähtääkään. YleTeema on kyllä hyvä kanava. Sen kunniaksi ninjakuva Samariasta.
Kuten sanottua, Vancouverin olympialaiset vievät ruutuajan minunkin telkkarissani, 10 tuntia kun pälyilee kakkosen ja fst:n tarjontaa, niin ei paljon elokuvat jaksa kiinnostaa. Kuitenkin naisjääkiekosta intoutuneena en malttanut päästää käsistäni neloselta iltapäivällä tullutta jääkkis/taitoluisteluleffaa Jääkenttien kuningatar (nerokas alkuperäisnimi Go Figure), jossa lahjakas jenkkitsubu pyrkii olympialaisiin taitoluistelemaan, mutta saakin jääkiekkostipendin. Ilmiömäinen kaunoluistelija ei mukamas pysy pystyssäkään hokkareilla, mutta en antanut tuollaisten pikkuseikkojen häiritä mainiota kasvutarinaa.
Ekaksi jääkkistreenit eivät maistu, mutta hiljalleen Katelin tajuaa joukkueen ihanaksi yhteisöksi ja treenaa yksin öisinkin jäähallissa. Komea poika soittaa kitaraa bändissä ja valmentaa joukkuetta, heillä on viha-rakkaussuhde. Kuten kaavaan kuuluu, leffan käännekohta on kun luovuttamisen partaalla oleva tyttö saa tietää äitinsä olleen aikoinaan huippuluistelija ja saa siitä uutta uskoa itseensä. Lopuksi pitää kamppailla jääkiekkofinaalin ja taitoluistelun olympiakarsinnan välillä, mutta ihanastihan kaikki lopulta lutviutuu paikalleen. Mielelläänhän tätä katseli ennen kuin illan tositoimet Vancouverin jäillä alkoivat. Yllättäen Go Figuresta ei löytynyt oikein yhtään kuvia internetistä, niin päätin fiilistellä tollasella toisenlaisilla otoksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti