Sunnuntai-iltana virittelin noin 10 tuumaisen matkatelevisioni viiksiantenneja ja sain viimein joitain kanavia näkyviin. Viikonlopun kanavapakettiin kuuluivat Ylen kanavat sekä Voice ja Liv. Eihän sitä sivistynyt ihminen muuta tarvitsekaan. Elitististä euforiaa uhkuessani aloin katsomaan Teemalta tanssielokuvaa Varjojen leikkiä (Shadow Pleasures), joka perustuu Michael Ondaatjen teksteihin, ja josta minä en saanut mitään irti. Tai sain, ihan mukavan fiiliksen, mutta juonesta en tajunnut niin sanotusti hölkäsen pöläystä. Ilmeisesti tässä oli viisi osiota, jotka käsittääkseni eivät liittyneet yhteen kovinkaan vahvasti? Tai en usko olevani ainakaan ainut, joka tätä sidosta ei löytänyt. Välillä tajusin jotain eleitä ja liikkeitä, esimerkiksi ilmeisesti ekassa kappaleessa harrastettiin seksiä. Huolestuttavinta oli ehkä se, että tässä performanssissa oli välillä myös ns. kertojan ääni, joka puhui ihan selvää englantia, mutten siltikään ymmärtänyt mitään. Mutta kuten sanoin, jäi ihan mukava fiilis tunnin tanssin tuijottelusta.
Maanantai-iltana missasin parikymmentä ensimmäistä minuuttia Etelä-Korealaisen Kim Ki-Dukin sanotusta läpimurtoelokuvasta Seom (Saari), jonka luin myös sisältävän sellaista materiaalia, että jossain filmifestareilla yleisö oli oksennellut ja pyörtyillyt näytöksen aikana. Must see! Olihan siinä kyllä aikamoisen groteskia touhua. Ei siis mitään lällyä moottorisahamurhailua tai muuta teinikauhusilpomista, vaan vaitonaisen tyylikästä ja rauhallista sekoilua. Itselläni on jo ennestään etovia kauhukuvia hampaiden irtoamisesta ja ongenkoukuista, tässä elokuvassa oli niistä toinen olennaisessa osassa, usch. Paljoa ei tosiaan puhuttu, ja alusta poisjääneiden minuuttienkin vaikutuksesta koko tarina ei ihan avautunut minulle - mitä varsinaisesti oli meneillään ja keitä kaikki ihmiset olivat toisilleen. Mutta lähes tällaisia sairaita hissuttelujahan aasialaiset leffat ovat aiempienkin kokemuksieni mukaan olleet. Toisaalta taas tunnelma oli erittäin onnistunut, ainakin jos sen haluttiin olevan painostavan surullinen. Olosuhteista johtuen tuli kesämökkifiilis, se oli mukavaa.
Piristävämpi ja elämänhaluisempi oli tiistaina iltapäivällä dvd:ltä katsottu Espanjalainen kimppakämppä. Olin hankkinut tämän Audrey Tautoun takia (2€, Viikin Prisma), mutta yllättäenpä hän ei paljoa ruutuaikaa saanut, eikä ollut edes kovin pidettävä hahmo. Sen sijaan poikaystävänsä, päähenkilö Xavier oli, ja muutkin hahmot. Pidän iloisista kommuunikuvauksista ja nuorisotarinoista ja kasvutarinoista ja romansseista ja monikulttuurillisista kommelluksista. Tässä oli kaikkea. Ja elämäniloa, niin! Xavier muutti Ranskasta vaihto-oppilaaksi Espanjaan ja itki lentokoneessa ja koki koettelemuksia ja mutta saikin unelma-asunnon muiden vaihtareiden kämpästä ja nautti täysin rinnoin vuodestaan. Soipa tässä diskossakin Daft Punkin Aerodynamic ja sen hurja "kitarasoolo". Myös Bob Marleyn No Woman No Cry nosti bailuillan jälkeisessä yhteislaulutuokiossa kateuden pintaan.
Espanjalainen kimppakämppä oli tosiaan leppoisa hyvän mielen viihde-elokuva, missä on varmaan jokaiselle jotakin. Sen voisi katsella uudelleen joskus ihan vain huvikseen ajankuluksi, ei niinkään uusien merkitysten löytämiseksi.
Nykyisen lukujärjestyksen sisältäessä 13 viikkotuntia iltapäivät ovat osoittautumassa oiviksi elokuvatuokioiksi. Keskiviikkona katsoin maanantaina asematunnelin Anttilasta hintaan 3,99 € ostetun My Summer of Loven. Etukannessa on kaksi tyttöä. Jotenkin siitä vain huokui lesboromanssi, vaikkei takakansiteksti varsinaisesti niin lupaillutkaan. No, aavistus osui oikeaan.
My Summer of Love oli melko oudosti nimetty ja oudosti kategoroitu. Nimi kun lupailee jotain Pollux-kerhon lukijoiden kirjoittamaa kesänovellia ja genreksi oli mainittu psykologinen trilleri. Ehkei tämä ollut kumpaakaan, mutta outo silti. Kaksi tyttöä ovat molemmat pelottavalla tavalla sekoja, jotenkin maanisia ja samalla masentuneita. Heistä tulee kavereita. Eipä ihme, sillä ei paljon muitakaan ystäväehdokkaita näy kylässä koko filmin aikana. Toisella on rikkinäinen mopo, toisella valkea hevonen. Ihmeellisesti semikäsivaralla kuvattu elokuva sisältää välillä outoja, ehkä vähän meidän isän tekemiltä vaikuttavia zoomailuja, mutta onnistuu silti näyttämään paikoin ihan siistiltä. Ei kovin jännittävä, eikä kovin yllättävä, mutta ihan kiinnostava tarina kahden tytön kesälomasta englantilaisessa kylässä stereotyyppisin ääriuskonnollisin vivahtein. Tässäkin soi tuttu musa, Goldfrappin tosiaankin soundtrackmainen, (ehkä Tarantinomainen, ehkä hieman James Bondahtava) Lovely Head.
Tämän päivityksen kuudes leffa oli juuri äsken lopeteltu Children of Men, joka myös tarttui Anttilasta ~4 eurolla. Kokonaissaldo kipuaa siis 22:een! Ihmisen pojat on muuten hassunkuuloinen suomennos. Olin yrittänyt käydä katsomassa tämän "scifiseikkailun" elokuvissakin aikoinaan, mutten onnistunut. Clive Owen oli entinen aktivisti ja leffan sankari, joka suojeli raskaana olevaa maahanmuuttajanaista 2027 vuoden Englannissa, maailmassa, jossa ei enää synny lapsia. Vaikka tosiaan katselen näitä elokuvia nyt piskuisesta matkatelkkarista ja sen rajallisella äänentoistolla, niin silti voisin kiitellä tätä filmiä sen äänimaisemasta. Oli jotenkin paljon tunnelmallisempaa ja todellisempaa, kun kaikissa kohtauksissa ei ollut taustamusiikkia. Etenkin pako maaseudulta alamäkeen käynnistämättömällä autolla oli jotenkin tosi hektinen ja jännittävä. Veikkaanpa, että jos olisin käynyt katsomassa tän siellä teatterissa, niin loppupään messiaskohtaus olisi koskettanut enemmän. Nyt suussa oli pahvisten popkornien maku ja tunnelma ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Tästäpä tulikin mieleeni loistava sitaatti leffasta! Julianne Mooren esittämä Julian on siis aktivisti, Theo vuosien takainen sellainen.
Theodore Faron: Julian? I haven't seen you in twenty years. You look good. The picture the police have of you doesn't do you justice.
Julian Taylor: What do the police know about justice?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti