Kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut aika paljon. The Beachin seikkailumieliset alkujorinat kuulostaa melko "kaupalliselta" ja käärmeen veren juominenkin perusturistikamalta. Richardin motiivit on vähän epäselviä. Ilmeisesti se tosiaan on videopelejä pelaava normaali amerikkalaispoika, joka haluaa väriä elämäänsä. Mutta ei vissiin liiemmin eri kulttuureihin tutustumalla, koska se juttelee paikanpäällä vissiin ainoastaan länsimaalaisille huonenaapureilleen. Huumausaineet on mukavia ja ranskalainen tyttö on himottava - eikö näitä löytyisi kotoakin? Noh, mysteeristä unelmabiitsiä ei ainakaan löydy!
Vaikka Richard olisikin varakas länsimaalainen tyhjäntoimittaja, niin silti tarina kyllä veti mukaansa. Oikeastaan se oli helpottavaa, että henkilö ei ollut mikään äärisyvällinen heppu moralisoimassa minua ja muita länsimaalaisia läskiperseitä. Maisemat oli kivoja ja koska hahmoja oli niin paljon, oli leffaa mielenkiintoista seurata. Onnellisessa kommuunissa on viehätyksensä. Jotkut kohtaukset ja niiden ratkaisut oli tosi kliseisiä, kuten kalliolta alaspääsy ja toisten saarelle pyrkivien yhtäkkiä ilmennyt ääliömäisyys. Oikeastaan pidin Richardin sissipuuhailusta, mutta ehkä ihan loppuratkaisut meni vähän liiallisuuksiin. Hauskasti lopussa oli vanhoja macceja, niitä värillisiä. Ja valokuvafiilistelystä tuli mieleen Into the Wildinkin opetus oikeasta onnesta.
Eilen yöllä koin painetta tämän kisan häviämisestä ja määrätietoisesti aloitin katsomaan Colour Me Kubrickia. Luultavasti hyvin paljon olosuhteista johtuen en jaksanut kiinnostua elokuvasta oikein yhtään. Ajatus tunnettua elokuvaohjaajaa esittävästä huijarista on aika oivallinen, mutta jotenkin tässä ei minusta ollut riittävästi vetovoimaa. Ehkä John Malkovichin hahmo ei ollut aivan mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti