Alku jollekin suurelle!

Tämä on Ratkaiseva hetki. Tämä on aiemman ja jälkeisen liitos, sauma vanhan ja uuden välillä. Tämä on tila, jossa tiedän pitäväni käsissäni jotain, josta irti päästettyäni en voi enää koskaan katsoa taakseni. Adrenaliinin huoku, hiestä nihkeä enter. Kuinka minun käy? Onko tämä henkilökohtainen Waterlooni? Ei ole, sillä en ole yksin.

Uudenvuodenpäivänä 2010 olin siinä mielessä yksin, että kaipasin toimintaa ja päätinkin katsoa edellisenä iltana kaverini suositteleman Into the Wildin. Odotukseni olivat korkeat, sillä kyseinen elokuva on erään toisen kaverini, jonka makua jokseenkin arvostan, lempielokuva(?). Into the Wild jäi kuitenkin kesken, sillä Neloselta tuli Kurt Russelin tähdittämä Miracle - unelma voitosta.

Miracle oli hieman siirappinen perussankaritarina, semmoinen "lauantain perheleffa", mutta jostain syystä pidin siitä. Todennäköisesti minuun vetosi tarina miehestä ja tämän valmentamista nuorista amatöörijääkiekkoilijoista, jotka valmistautuvat kohtaamaan voittamattomana pidetyn Neuvostoliiton maajoukkueen vuoden 1980 talviolympialaisissa. Olympiakiekko on näinä maailman aikoina aivan erityisen lähellä sydäntäni, joten ruokin mielelläni mielikuvitustani ja odotuksiani helmikuun varalle.

Miraclen jälkeen palasin aiemmin aloittamani elokuvan pariin. Into the Wild oli vaikuttava. Se vaatii ehdottomasti vähintään yhtä uutta katsomista. Käytössäni ei näet ollut suomenkielistä tekstitystä, joten etenkin suuressa roolissa olleita klassikkokirjailijoiden ajatuksia en aina ihan sisäistänyt. Lisäksi Christopherin motiivit olisivat varmaan pohdiskelun arvoisia ja tämä vaatii mielestäni uutta paneutumista koko elokuvaan.

Sunnuntaina 3.1. katsoin erään itävaltalaisen taidemaalarin murhayrityksestä kertovan Operaatio Valkyrien. Olin nähnyt sen jo aiemmin, eikä uusi katsanto muuttanut elokuvaa miksikään. Ihan viihdyttävää semitoiminnallista draamaa tai pikemminkin jännitystä. Tom Cruise oli lievä pettymys. Ajoittainen överikliseisyys sekä englantia puhuvat natsit ärsyttivät.

Vuoden alkupäivinä katsoin myös YleTeemalta kasetille nauhoittamani Shao Lin san shi liu fangin. Se on legendaarinen kung fu-pätkä, joka tunnetaan "lännessä" ainakin nimillä Masterkiller ja 36th chamber of Shaolin. Voisin sanoa yleisesti vihaavani kaikkea ninja- yms. hypetystä, mutta tämä tapaus on kyllä täyttä rautaa. Joku voisi haukkua lavastusta, paikoittaista ylinäyttelyä, sekä mahtipontista dialogia (kielenä tosin on kiina, joten mistä minä tiedän sen olevan mahtipontista) korneiksi, mutta itse kyllä tykkään. Nauhoitin vahingossa n. 15 minuuttia hiihtoa (!!!!) leffan päälle. Harmillista.






















Alkuvuoden kunniaksi paneuduin myös hieman Bond-elokuvien maailmaan. Pidän suuresti näistä agenttielokuvien helmistä ja omistankin ns. virallisista Bondeista uusinta lukuunottamatta kaikki. Nyt katsoin samassa rytäkässä You only live twicen, Diamonds are foreverin, The spy who loved me:n, For your eyes onlyn, Octopussyn, The living daylightsin sekä Casino royalen. Bondien ollessa kyseessä en jaksa pahemmin erotella jokaista pätkää erikseen, sillä tulen varmasti katsomaan niitä vastaisuudessa paljonkin. Analysointi syntyy siis monesta katselukerrasta. Nyt tein muutaman mainittavan huomion. The spy who loved me:n opening titles on Bond-sarjan ehdotonta kärkeä. Varsinainen tunnaribiisi (Carly Simon - Nobody does it better) on itsessään jo täydellinen ja sen animaatiotyylisen systeemin katsominen on silkkaa nautintoa.

(toim. huom. Tähän väliin kuuluisi sellainen hieno Youtube-suorakatselujuttu*, mutta enpä sellaisen käsittelyä taida, joten kelvatkoon pelkkä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=MZBCcY0nJao )

Toinen merkittävä huomio liittyi The living daylightsiin. Tajusin näet,että tämä ensimmäinen Timothy Dalton-bond on itseasiassa todella hyvä. Odotin etenkin sellokotelomäenlaskua kauhulla, mutta ei se oikeastaan niin häiritsevän korni ollutkaan. Muista Bondeista ei tällä kertaa kai mitään sen kummempaa ole kerrottavana. Ehkä For your eyes only ja Octopussy tuntuivat tällä kertaa hieman vaisummilta kuin aiemmin. Arvostin niitä aiemmin melko paljon, mutta Roger Moore-bondeista The spy who loved me saattoi nyt nousta silmissäni korkeimmalle. Ainiin ja You only live twicessä on tosi makea kohtaus, jossa roistot jahtaavat sir Sean Connerya kerrostalon katolla. Se on kuvattu helikopterista.

11 elokuvaa katsoneena ja niistä ensimmäisen juttuni kirjoittaneena siirryn mielelläni yöpuulle. Jätän vuosikymmenen ensimmäisen loppiaisen taakseni hikisenä ja nälkäisenä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

(*suorakatselu/suorakastelu/suorakastelu?)