Isojen poikien leikkejä

Buffalo Soldiersia tähdittää sittemmin mm. johnnycasheilemisestä kiinni jäänyt Joaquin Phoenix. Elokuva kertoo yhdysvaltalaissotilaista, jotka pyörittävät mustan pörssin kauppaa tukikohdassaan Länsi-Saksassa. Homma alkaa lipsua, kun mestoille saapuu uusi kersantti, joka ottaa silmätikukseen Phoenixin esittämän, pimeää tavaraa suvereenisti liikuttelevan kirjurin. Ihan viihdyttävää katsottavaa, mutta hahmot jäivät melko köykäisiksi ja välillä häiritsi dialogiin selkeästi tavoiteltu "elämääsuurempi" filosofointi. Aika hurjaa, jos kylmän sodan loppumetreillä jenkkisotilaat olisivat hurjastelleet panssarivaunuilla ympäri Stuttgartin lähimantuja tukevassa heroiini- tms. -pöllyssä. "Hyvänä" pointtina nousi esille se, miten kylmän sodan järjetön varustelukilpailu loi suuria määriä ns. ylimääräisiä aseita, jotka päätyivät niin idässä kuin lännessä armeijoissa työskentelevien opportunistiroistojen käsien kautta rikollisille markkinoille.

Kärvistelin koko syksyn ja alkutalven digiboksittomana, kunnes vihdoin sain joululahjaksi hienon Kaon-merkkisen virittimen telkkarini kylkeen. Juhlistin tätä omaa pientä teknistä edistysaskeltani rojahtamalla nojatuoliini Sodan keskipisteessä-elokuvan ääreen. Tämä tv-elokuva kertoi Normandian maihinnousun valmisteluista kenraali Dwight D. Eisenhowerin ja tämän lähipiirin vinkkeleistä. Tämmöinen aihe on mielestäni melko mielenkiintoinen ja jännittävä, ja ihan hienosti oli ohjaaja Robert Harmon saanut vangittua sen tunnelman, joka Euroopan vapauttamista ja miljoonan miehen taisteluun lähettämistä suunnittelevien miesten keskuudessa vallitsi. Aikamoista jenkkipatriotismia oli havaittavissa, mutta kyllä sitä pystyi aika objektiivisesti suodattamaan. Ja toisaalta, kaikki pelastakaasotamiesryanit ja bandofbrothersit ovat vahvasti amerikkalaislinssien läpi kuvattuja. Tästä nousikin mieleeni, että olisi hauska, jos joku joskus inhimillistäisi myös vaikkapa normaalit saksalaissotilaat, joilla ei ollut mitään tekemistä itävaltalaisten taidemaalareiden keksimien hullutusten kanssa, vaan jotka joutuivat olosuhteiden pakosta laittamaan henkensä vaaraan.

Otsikonmukaista etenemistä jatketaan siirtymällä jalkapallohuliganismista kertovaan tv-elokuvaan The Firm (1988). Elokuva on siinä mielessä ajankohtainen, että jo 2004 huliganismia Football Factory-nimisessä leffassa käsitellyt Nick Love on ohjannut "Firmasta" uusintaversion viime syksynä. Suomessa se ei käsittääkseni saanut osakseen lainkaan teatterilevitystä, mutta dvd julkaistaneen täälläkin helmikuussa. Ennen kasariversion katsomista koin hauskaksi etukäteistwistiksi Gary Oldmanin, joka näyttelee pääosaa. Hauskan Oldmanista tekee se, että mies on minulle tuttu lähinnä Dark knightista poliisipäällikkö Gordonin roolista ja siis kontrasti täynnä vihaa olevan lontoolaispukarin ja Gothamin jalon rosvojahtaajan välillä tuntuu melkoiselta. No, sitä se kyllä olikin. Oldman on ilmeisen taitava näyttelijä, sillä hän näytteli The Firmissä yhtä vahvasti kuin Batmanissakin. Muut näyttelijät olivat selkeästi huonompia, tosin Oldmanin vaimo oli myös aika hyvä sivuroolissaan. Dialogi oli hauskaa mongerrusta, mutta siitä meni vahvan cockney-painotteisuutensa vuoksi iso osa pahasti yli hilseen. Juoni oli ehkä hieman heppoinen, mutta toisaalta huliganismia ilmiönä käsiteltiin ihan hienosti, mikä kompensoi. Kaiken kaikkiaan jään mielenkiinnolla odottelemaan uusintaversion julkaisua.