Olen ruudun tuijottamisessa rutkasti aktiivisempi kuin blogin kirjoittamisessa. Jatkan siis hyväksi havaitsemaani linjaa ja kirjoitan yhdessä jutussa miljoonasta leffasta.Yleensä en hirveän kauaa jahkaile elokuvan ostamisen ja dvd-soittimeen työntämisen välillä, mutta Naked Lunchin kohdalla niin kävi. Siitä taitaa olla kolme kuukautta kun Kotkan Anttilan erikoishintaisten osastolla samoilin ja huomioni kiinnitin Alaston lounas-tekstillä varustettuun dvd-kotelon "selkämykseen": Mikä ihmeen Alaston lounas? Eihän nyt noin voi herranjumala elokuvaa nimetä! Nappasin sen hyllystä ja nopeasti vilkaistuani päätin sijoittaa tähän melko oudon oloiseen tapaukseen. Luin takakannen, mitä en yleensä tee, ja siinäkin kehuivat kulttimaineen saavuttaneeksi. No, aika outoa katsottavaa se kyllä oli. Koin vaikkapa Trainspottingin heroiininistien puuhailun melkoisena ruusuilla tanssimisena torakkamyrkkyä tykittävien tuholaistorjujien menoon verrattuna. Värit ja överipsyko-noir kiehtoivat. Myös Peter Weller oli hyvä.
Tuolla aiemmin oli hieman juttua musikaaleista. Voisin kyllä tässä ihan lähiaikoina käydä mieluusti ihan elokuvateatterissa katsomassa jotain, mutta Jos rakastat saa tällä kertaa jäädä pyörimään tyhjille saleille. Musikaaliongelma ratkesi siis ihan toisella tavalla. Löysin Kampin Suomalaisesta kirjakaupasta löytöhyllystä Roman Schatzin toimittaman kirjan Pravda - Totuus Leningrad cowboysista. Nidettä tutkailtuani päätin warettaa (tähän palaan oikein ajan kanssa jossain myöhemmässä kirjoituksessa) Aki Kaurismäen ohjaaman Leningrad cowboys go American. Tästä armon vuonna 1989 valmistuneesta suomalaisen rock-elokuvan helmestä on puhuttu jopa The Blues Brothersin syrjäyttäjänä omassa genressään. Mielenkiintoni oli siis ylitsevuotavaa. Harmikseni jouduin pettymään. Maailman töyhtöpitoisimman rock-bändin tarinasta kertova pätkä ei ollut kovinkaan hauska. Akimainen murjottaminen häiritsi hieman, eikä Matti Pellonpää pahana managerina ollut oikein hauska. Tämä hieman kummallista, sillä yleensä pidän miehen rooleista. Ehkä odotin varsinaisilta lehmipojilta enemmän näkyvyyttä. Suosittelen kuitenkin, sillä kyllä tämä sai Suomi-ylpeyteni hieman päätään nostamaan. Niinno sen verran vielä, ettei tämä kyllä mikään musikaali ollut, mutta ihan kelpo suupala BB-pikkunälkään.
Sunnuntai-illan suurimmaksi ongelmaksi nousi television elokuvaylitarjonta. Päädyin kuitenkin kääntämään näköradion asemalle, joka tarjosi y2k-DiCaprion rantaloman lääkkeeksi kylmyyteen särkyvien suomalaissielujen melankoliaan. The Beach oli pakkopullaa: se ei juurikaan kiinnostanut, mutta sainpahan kerättyä yhden päänahan lisää. Tällaisessa kilpailulähtöisessä katsomisessa on kyllä oikeasti hyvänä puolena se, että ns.paskaleffoja tulee katsottua todennäköisesti normaalia enemmän ja niiden joukosta saattaa löytyä positiivisa yllätyksiä. Joka tapauksessa The Beachissa ensimmäisenä jäi mieleen työturvallisuuden suuntaan sylkevän siistijänaisen kliseinen katoaminen bangkokilaisen hotellin käytävässä. Toinen huomioni oli ärsyttävästi ylinäyttelevien pilviveikkojen (ne äijät, joille se kartan kopio ilmeisesti (tässä vaiheessa elokuvaa kiinnostukseni taisi olla tasaisesti jakautunut moneen eri kohteeseen) päättyi) dialogi, joka oli todella tyypillistä ja ennalta-arvattavaa Wow Duuuude!!!!-käkättelyä. Huonohkoja näyttelijöitä riitti myös myöhempiin vaiheisiin. Esimerkiksi kommuunin naispomo oli huono kusipäisenä tiuskijana. Tavoiteltu dramaattisuus näkyi ulospäin lähinnä yleisenä happamuutena. Leo puolestaan oli yllättävänkin hyvä ja luonteva päähenkilönä. Välillä tämän kertojanääni häiritsi, sillä näin sieluni silmin studiossa kököttävän Titanic-tähden lukemassa aaneloselta yliselkein äänenpainoin luriteltua monologia. Erakkovaiheessa Leonardo onnistui yllättävän hyvin (7 1/2) tavoittamaan Jack Nicholson-tyylisen sekoamisen ilmeineen ja eleineen. Henkilöiden väliseet suhteet jäivät ohuiksi eikä niistä ottanut oikein selkoa.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli melko keskiverto, eikä se tarjonnut oikein mitään.
Rantalomailun perään päätin panostaa ja kaivoin Schindlerin listan naftaliinista. Tämän Spielbergin kunnianosoituksen holokaustin uhreille ja näitä auttaneelle saksalaiselle teollisuuspampulle olin katsonut vain kerran aiemmin, vaikka pidin siitä kovasti. En muista minkälaisia tunteita ensikatsominen herätti, mutta nyt ainakin liikutuin syvästi. Täytyy tunnustaa elokuvan lopun tuntuneen jopa kyynelkanavissa asti. Spielberg on käyttänyt elokuvan kerronnallisia keinoja taitavasti ja lopputuloksena on teos, jonka jo sinänsä äärimmäinen koskettavuus vahvistuu entisestään visuaalisesti tarkkaan harkituilla kikoilla. Esimerkiksi tuhkaksi paljastuva lumisade sekä tietenkin punapukuinen tyttö ovat todella koskettavia pikkujuttuja. Liam Neesonin esittämän Schindlerin ja tämän juutalaisen kirjanpitäjän Sternin hitaasti lämpenevä suhde on hienoa seurattavaa ja etenkin Ben Kingsley Sternin roolissa on jopa loistava. Schindlerin lista nousi lempielokuvien listalle.
Tämänkertaisen rupeaman päätin milläs muulla kuin agentti 007:llä. Hämmästyin aika lailla tajutessani, etten ole nähnyt kokonaan The World is not enoughia, eli Brosnanin kolmatta. Vuosi sitten tekemässäni maratonissa ilmeisesti epähuomiossa siivutin sen. Osasyynä ehkä lievä aliarvostus Piercen tähdittämiä pätkiä kohtaan. Aloittaessani minulla oli hyvinkin positiiviset vibat. Odotin jopa mahdollisesti GoldenEyen tasoista, tai jopa parempaa rymistelyä. Olen pitänyt Kultaista silmää Brosnanin parhaimpana. Tomorrow never dies on tunnariaan lukuunottamatta sekava ja väsähtänyt. Die another day:ssä taas huonoa on kaikki tunnarista lähtien. Täytyy sanoa että en odotuksineni ollut todellakaan täysin väärässä The world is not enoughin suhteen. Viihdyttävää vauhdikkuuttaa riitti ja tempo pysyi hyvänä läpi elokuvan. Lisäksi Goldfinger-tyylinen pahissuunnitelma toimii mielestäni todella hyvin. Kahden mielestäni yhtä tärkeän Bond-tytön kuvio oli mielestäni jännä ja positiivisesti epätavallinen. Normaalistihan alussa on ns. 1. perintöprinsessa, joka usein kuolee ja lopussa sankaritaren rooliin nousee se varsinainen Bond-tyttö. Miinuspuolena voisin mainita Renardin älyttömän LuotiEteneeKohtiAivoja-jutun, joka mielestäni ansaitsisi Myytinmurtajien veijarien käsittelyn. Ja kyllä tämä yleisesti meni GoldenEyen kanssa vähintäänkin tasoihin.
Ps. Q:n jäähyväiset olivat pelottavalla tavalla tyylikkäät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti